Suomi.

Ei mennyt niin kuin Strömsössä. Sanalla sanoen, tämä matkani on ollut helevetinvaativa. Olin yllättynyt, että ottaa näin koville. Mutta se on hyvä, koska monestakin syystä. Minäpä selitän, mutta ensin pieni tiivistelmä näistä lomapäivistä.

Aloitetaan nyt vaikka siitä, että tosiaankin olin sitten kuitenkin väärällä portilla. Olin jo koneeseen asti menossa, mutta en päässyt sisään. Näin voi käydä vain minulle. Sitten salamannopeasti etsin sen oikean portin ja ehdin kuin ehdinkin siihen oikeaan koneeseen. Ei siis mitään järkeä, että samaan aikaan lähtee kaksi konetta samaan paikkaan... Lento oli jo kivuttomampi ja laukkuni saatuani menin pikaparkkiin Emmaa etsimään. Ei löytynyt. Olin varmasti noudattanut ohjeita. Ovesta ulos, suojatie, bussipysäkki ja pikaparkki. Ei Emmaa. Lopulta soitin. Kävi ilmi, että olin taas väärässä paikassa. Ohjeet muistin oikein mutta Terminaali oli väärä. Mutta lopulta se Emmakin löytyi ja pääsin viimein halaamaan tukevaa ystävääni yli vuoden tauon jälkeen. 

Matkustin 28 tuntia. Oli sen arvoista. Pääsin nimittäin viimein tapaamaan minun vauvaa! Se oli niin hieno. Hyvin pieni, ei vielä juuri jutellut. Yhden kerran olin lähes kokonaan vastuuvuorossa, koska Emman piti juosta postiin ja me jäätiin kotiin. Selvittiin ilman suurempia traumoja. Me tultiin muutenkin toimeen tosi hyvin. Päätettiin toteuttaa yksi unelmistani yhdessä, me matkustetaan Tazara junalla Afrikan halki. Olinkin miettinyt kenen kanssa matkan voisin tehdä. Kuka olisikaan parempi seuralainen kuin mun vauva? Päätettiin odottaa kuitenkin vielä muutama vuosi, ihan varmuuden vuoksi. Pitäähän sitä rahaakin säästää. Vauva oli jo ihan selvästi miettinyt tätä aikaisemmin, koska sen lelut ja vaatteet oli usein Afrikkahenkisiä. Meillä on yhteinen unelma.

Se ensimmäinen päivä oli siis hyvä. Siitä eteenpäin onkin sitten ollut vähän haasteita. Toisen päivän vietin pääasiassa nukkuen, välillä sohvalla, välillä Emman kylpyhuoneen lattialla. Jet lag ilmeni tosi tehokkaan suolihuuhtelun muodossa. Oksensin kaiken noin 24 tuntia. Kahteen päivään ei voinut syödä mitään. Niinhän siinä usein käy kun menee ulkomaille. Otti vähän koville, mutta lopulta selvisin sen verran, että minut saattoi toimittaa muorin luo Keski-Suomeen. Olisinhan minä tietysti voinut ne harvat päivät Emman seurassa muullakin tavalla viettää, mutta jos kerta pitää vessassa nukkua, niin olin onnellinen, että sain nukkua Emman vessassa.

Joulu sujui sitten jo vähän paremmin. Kinkku ja muut joulueväät pysyivät sisällä, tuoden uusia ongelmia. Tämä suomalainen ruoka kun ei edelleenkään sovi minulle. Ihan sama mitä syö, maha on kuin kivinen rantapallo. Sain kuitenkin tyhjennettyä koko alakerran varaston tavaroistani, mikä oli se varsinainen syy tänne tuloon. Olin tosi reipas. Se otti koville jo senkin takia, että tämä ilma täällä on niin hemmetin kuivaa. Toisin sanoen olen täydellisen allerginen aika lailla kaikelle. Hengittäminen on työlästä, kun on täysin tukossa. Ja tästä johtuen nukkuminen on vaikeaa. Joten näin tiivistetysti ihmisen ne perustarpeet - ravinto, uni ja happi - jää minulta täällä aina vähän heikolle. Ja tässä siis syy miksi minä EN asu enää Suomessa. Koskaan. Ja tämä on nyt siis se syy miksi nämä koettelemukset otan hyvänä asiana. Tuli täydellinen varmuus siitä, etten tänne enää tule. Pakkaan tavaroitani nyt muuttomatkaa varten, toiseen maahan. Se on vapauttava tunne, yksi suuri asia on varmaa. Ja se taas auttaa kaventamaan tulevaisuuden suuntahaitaria. Ja nyt on ihana mennä takaisin kotiin.

Muuten täällä on mennyt ihan kivasti. Tosin muorilla on puheripuli. Sen suu käy aivan tauotta. Hän sanoikin, että kun näkee ainoata lastaan niin harvoin, niin nyt on sitten sanottava kaikki kerralla. Eli minun oma moka. Täytyy käydä vierailulla useammin.