Olen miettinyt suomalaisuutta. Se on ollut vähän teemana jo ehkä koko vuoden ajan, mutta erityisesti nyt viimeaikoina. Romaniassa suomalaiset oli vähissä, ja Italiassa asuva ystäväni on kyllä jo enemmän italialainen kuin mitään muuta, mutta Belfastissa tutustuin muutamaan suomalaiseen ihan sieltä parhaasta päästä. Se oli virkistävää niin monen kuukauden jälkeen. Töissä kyllä periaatteessa sai puhua suomea asiakkaiden kanssa, mutta vähissä oli nekin. Kun ei tapaa ollenkaan suomalaisia, sitä huomaa paljon selvemmin mitä suomalaisuus on, varsinkin sitten kun maamiehiä tulee taas vastaan. Ei ne stereotypiat aivan tuulesta ole temmattuja, mutta sekin on totta, että ulkomaille muuttaa yleensä ne suomalaiset, jotka eivät ole kotimaassa aivan täysin kotonaan. Egotrippi sen osasi pukea sanoiksi niin hienosti kappaleessa Matkustaja. Kun kuulin sen ensimmäisen kerran, tiesin täsmälleen mistä tässä puhutaan.
Yöllä linja-autossa
Yksi väsynyt matkustaja
Huuruisesta ikkunasta
Katsoo vaihtuvat maisemat
Laskee vastaantulijat
Pysäkit kun ohi vilahtavat
Tietäen niistä mikä tahansa oisi voinut olla
Se oikea
Asemalta kaikuivat kuulutukset
Kutsuna jota pakoon ei pääse
Nouset kyytiin kerran, oot kyydissä aina
Aina matkalla jonnekin
Minne ikinä päätyykin
On puolitiessä jostain
Tietää sen varsin hyvin itsekin
On olemassa asioita
Niin kipeitä ja vaikeita
Ettei niistä puhumalla selviä
Asemalta kaikuivat kuulutukset
Kutsuna jota pakoon ei pääse
Nouset kyytiin kerran
Oot kyydissä aina
Aina
Aina
Aina
Meillä oli Belfastissakin aito suomalainen itsenäisyyspäivä. Mentiin porukalla syömään hienostoravintolaan, siis pelkästään me suomalaiset. Tapasin useimmat heistä ensimmäisen kerran, vaikka suurin osa olikin töissä samassa firmassa. Siideripissis kertoi törmänneensä yhteen heistä jo aikaisemmin päivällä ja sain kuulla, että he tunsivat minut jo peremmin kuin arvasinkaan. Joku oli tylsyyksissään lukenut tämän minun koko blogin alusta loppuun! Siinä on jo sitoutumista. (Lähtöjuhlissa sain myös palautetta, kun olin laiminlyönyt yhden tärkeän aiheen, mutta sitä virhettä tässä nyt korjailen. Nöyrimmät pahoittelu.) Ensitapaamiset on aina niitä pahimpia, mutta varsinkin jos joku tietää jo etukäteen kaikki toilailuni viimeisen kuuden vuoden ajalta... Oli siis mahdotonta antaa hyvä ensivaikutelma. Toisin sanoen, peli oli menetetty ennen aloitusvihellystä.
En nähnyt linnan juhlia tai Tuntematonta sotilasta, niin kuin en koskaan muinakaan vuosina. Luin jälkeen päin, että saamelaisasua oli paheksuttu. Siinäpä kai tärkeimmät sitten. Mutta pääasia kuitenkin, että saatiin edes vähän suomalaisuutta siihen päivään. Se tuntui omituisen tärkeältä. Juhlistin päivää vielä illalla monikulttuurisesti Tindermieheni luona, koska olen suomalaisuuteni lisäksi niin pirun kansainvälinen. Joka tapauksessa, ensi vuonna valmistaudun paremmin. Suomen lippu mukaan ja juhlavermeet. No, ainakin se lippu. Onko Belfastin väki messissä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti