Tapasin Midletonissa Mr. Edin. Hengailin hänen kanssaan ihan kaksistaan hetken aikaa. Tilanne oli ainakin minulle ensin vähän pelottava, mutta me totuimme toisiimme kyllä melko nopeasti. Kerroin heti Mr. Edille, että minua vähän paljon jännittää, mutta että se ei missään nimeässä ole mitään henkilökohtaista. Minä vain olen sellainen jännittäjätyyppi. Hän ymmärsi ja jatkoi heinän pureskelua.
Otin oma-aloitteisesti kaveriselfien. Se taisi olla ensimmäinen kerta, yleensä minut jollain tavoin puhutaan mukaan siihen. En tee aloitetta sellaiseen. Mutta Mr. Ed oli jotenkin niin vaikuttava, etten voinut estää itseäni. Ihan sama vaikka näytin rähjäiseltä, haluan julkaista sen silti. Tässä me olemme, minä ja Mr. Ed:
Pääsin todistamaan ihan oikean kengitystilanteen. Herra Ed sai uudet monot. Puolalainen kengittäjä teki hyvää jälkeä. (Oletan.) Seurasin tilannetta vähän sivummalta. Tallin koirat olivat urheampia. Yksi niistä kävi jatkuvasti napsimassa palasia, joita lenteli kengittäjän vuollessa kaviota, ja sitten söi ne ahmien. Minusta se oli erikoista. Kyllähän ihmisetkin syövät kynsiä, mutta ei sentään toisten. Sain kuulla, että tämä on normaalia koirille. Ei kai pitäisi olla yllättynyt, syöväthän ne kakkaakin.
Minulle tämä kaikki oli melko uutta. Tai tuttua jostain lapsuudesta, mutta olin jo vuosia sitten unohtanut kuinka olla tallilla notkuva pikkutyttö. Talli oli hyvin erilainen, kuin se johon sain tutustua Italiassa. Selviä kulttuurieroja. Nokian kumppareille on todellakin käyttöä Irlannissa, ihan niin kuin arvelinkin, tosin en ollenkaan arvellut, että missä ja miksi. Tämä vierailu oli täysin yllätys.
Tämä oli minulle erittäin vaikuttava tapaaminen. Ed on nuorena miehenä ollut yksi niistä hevosista, joilla jahdataan kettuja. Se on kai jonkinlainen urheiluntapainen harrastus täällä, kettumetsästys. Laji, joka minusta tuntuu hyvin epämiellyttävältä. Olin aikaisemmin ajatellut vain niitä peloissaan pakenevia kettuparkoja. Mutta nyt... Ed parka. Minua varoitettiin etukäteen, että hän saattaa olla vähän arvaamaton. Ei pahuuttaan tietenkään, mutta hänen tapa selvitä yllättävistä tilanteista on paeta paikalta minkä kintuista pääsee. Se käy järkeen. Metsässä voi olla pelottavaa, koirat haukkuvat, aseet paukkuvat, muut hevoset ryntäilevät ympärillä. (Ja kuten niin usein, mielipiteeni perustuu nyt täysin mielikuvitukseen. Olen nähnyt lajista malauksen. Minulla ei ole minkäänlaista faktatietoa.) Joten mitä itse tekisit, jos olisit säikähätänyt laumaeläin? Tietenkin juoksisit sinne mihin muutkin menevät, niin lujaa kuin pääset. Tuollaiset asiat voivat jättää jonkinlaisia - jos ei nyt traumoja, niin ainakin toimintamalleja. Tapoja, jotka ei välttämättä sovi ratsastustunnille.
Kaikken tämän mielessä pitäen puristin köyttä, jonka toisessa päässä oli suuri valkea Mr. Ed. Teeskentelin rentoa, koska muistelin hevosten vaistoavan, jos toinen pelkää. Ja en todellakaan halunnut tartuttaa pelkotilaani häneen. Seurasin korvien liikkeitä, Mr. Ed kuuntelin tarkkaavaisesti ympäristöään. Aina, kun jännytys yltyi liikaa ja melkein tunsin kuinka hän alkoi vaistota lähestyvän paniikkini, käänsin pääni pois, aivan kuin osoittaakseni, että ihan muina miehinä tässä vain olen. Hyräilin. En edes mitään kappaletta vaan ihan mitä tahansa ääniä, jotta antaisin illuusin rennosta tyypistä. Arvelin, ettei Mr. Ed kuitenkaan huomaa eroa. Ja sitten se tapahtui.
Kuulin askelia selkäni takaa. Ei sellaisia paniikkijuoksuaskelia, jotka olisivat nykäisseet minut ilmaliitoon köyden jatkoksi (koska se oli ehto, en saanut päästää narusta irti). Ne olivat rauhallisesti lähestyviä askelia. Yhtäkkiä tunsin jotain olallani. Mr. Ed painoi turvallaan olkaani ja korvaa. Olin likkumatta. Myös Mr. Ed oli liikkumatta, piti vain suurta päätään minussa kiinni. Hän hengitti rauhallisesti, puhalsi kuumaa ilmaa korvaani.
Se oli täysin odottamatonta, aitoa läheisyyttä. Todellinen kontakti toiseen elävään olentoon. Olin täysin mykistynyt. Ehkä Mr. Ed todellakin vaistosi epävarmuuteni (josta olin kyllä hänelle jo maininnut, kun aloitimme tuon retken) ja halusi rauhoittella minua. Tai ehkä hän ei enää jaksanut kuunnella hyräilyäni, jonka saikin kyllä tällä tavalla näppärästä loppumaan. Tai sitten (se paras vaihtoehto) ehkä Mr. Ed vain pitää minusta.
