Kiipesin kirkon katolle. Ihan luvan kanssa tietenkin, mutta ei sitä tule ihan joka päivä moista tehtyä. Midletonin Masa on internetmies ja heillä on jonkinlainen systeemi kirkon katolla. Sitä piti huoltaa, joten kömmin päiväuniltani mukaan. Kiipesin iloisesti Masan perässä huterilla tikkailla ja sitten vuosisatoja lahonneita rappuja. Pelotti jo puolivälissä, kun aloin miettimään, että mitenkähän minä pääsen täältä sitten alas. Mutta niin vain katolle asti könysin pienestä luukusta. Katolla sitten seisoin jalat tutisten ja yritin saada hengitystä tasaantumaan. Maisema oli hieno, paljon hienompi kuin miltä se kuvissa myöhemmin näytti. Alaspäin tullessa sain tarkat neuvot. Istu ensin tälle reunalle. Sitten laita jalka tuolle ylimmälle rapulle. Jalka ei ylettänyt ylimmälle rapulle. Pidä kiinni tästä metallista ja roikota itseäsi kunnes yletyt rappuselle. Se on uusi, se kestää. Puristin paniikinomaisesti rautakahvaa ja koetin laskea vapisevan kehoni luukusta. Siellä jossakin alhaalla tornin puolivälissä oli rakennusmies, jonka puheesta en ymmärtänyt kuin ehkä 10%, mutta hän lupasi ottaa kopin, jos laskeutumisyritykseni epäonnistuu. Kun viimein pääsin tikkaille, jalat tärisivät niin paljon, että nolotti. Miksi ihmeessä minä kiipesin tälle typerälle katolle? En minä ole mekaanikko! No tietenkin, koska halusin rikkoa rajojani ja olla rohkea. Alitajuisesti. Tietoisesti en miettinyt toimintaani taas yhtään. Välillä olen kyllä todella epäjohdonmukainen.
Luukku, josta könysin alas. (Kuva vähentää pelottavuutta huomattavasti.)
Näkymiä kirkon katolta.
Ja toiseen suuntaan.
Ja sitten vielä sisäpuolelta.
Se tunne, kun pääsin taas maan pinnalle.
Midletonin...ööö...keskusta.
Ja vielä pari kuvaa Jamesonin viskitehtaalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti