Kotimatkamuistoja.

Minulla on tälle vuodelle toive. Ajattelin, että minusta voisi kasvaa rohkea ja tyyni ihminen, sellainen joka ei suunnittele ja aikatauluta koko elämää etukäteen, eikä varsinkaan stressaa tai murehdi jälkeenpäin, tapahtui mitä tahansa. Ravistin Assarin puhelimesta upean elämänviisauden: Leave room for mystery. Se oli täydellinen neuvo tälle vuodelle. Sellainen minusta kasvaa, ihminen, joka antaa tilaa mysteereille. Joka on avoin uudelle ja rakastaa yllätyksiä.

Palataanpa vähän ajassa taaksepäin. Suomiloman jälkeen aloitin kotimatkan neljällä bussilla. Vietin ensimmäisen yön lentokenttähotellissa. Se oli myös elämäni ensimmäinen yö lentokenttähotellissa. Pyysin elämäni ensimmäisen kerran hotelliherätyksen. Aamuun asti luulin, että se aulassa pojottava ihminen sitten soittaa minulle aamulla, mutta langan päässä ei ollutkaan ketään. Ei edes iloista nauhoitusta. Pelkkä hiljaisuus.

Sain kyydin kentälle, mikä oli todella hyvä asia, sillä minulla oli suuri rinkka ja valtava matkalaukku. Ja pieni laukku. Ja käsilaukku. Voisi luulla, etten vieläkään osaa pakata reissuu (mikä on tietysti totta), mutta tällä kertaa laukkujen määrän selittää se, että minun piti tuoda paljon tavaraa Suomesta. Sinänsä hyvä juttu, mutta koska palasin kotiin kodittomana, valintani ei ehkä ollut aivan loppuun asti mietittyä. Mutta koska tänä vuonna en enää stressaa asioista, niin istuin hotellihuoneessa tyytyväisenä äiskän mukaan pakkaamaa punkkua nauttien. Kyllä ne asiat jotenkin järjestyy.

Olin oikeassa. Joku sohvasurffari otti yhteyttä ja ehdotti, että lähtisin hänen mukaan Corkiin, hän kun oli tulossa Suomesta Dubliniin samaan aikaan. Ei kuitenkaan samalla lennolla. Se ei kuulunut suunnitelmiini (jota ei siis ollut) joten sanoin ennakkoluulottomasti, että mikäpäs siinä. Sovittiin Masan kanssa treffit laukkujennoutolinjan luokse.

No en minä sitten Corkiin päätynyt, mutta sinne päin. Paikan nimi on Midleton, eli mieletön, niin kuin puhelimeni halusi sen korjata. Masan kanssa matkattiin läpi maaseudun pieneen kyläkaupunkiin. Siellä valmistetaan Jameson nimistä viskiä, mutta varmaankaan ei paljon muuta. Kävelin pääkadun päästä päähän ja katselin ihmisiä. Tunnistin jotain tuttua. Näistä ihmisistä huokui nyt se sama jokin, mitä en osannut viimeksikään selittää, minkä muistin Dublinin asukeista neljä vuotta sitten. Jokin omituinen apeus. Masa ja hänen ihana vaimonsa olivat kyllä piristävä poikkeus. Tapasin myös Mr. Edin ja kiipesin kirkon tornin katolle. Muun ajan pääasiassa nukuin. Tämä oli sellainen hämmentävä silmät avaava huomio. (Vai sulkeva, kyse on nukkumisesta?) Olin aivan tavattoman väsynyt. Nukuin päiväunet, joskus kahdet. Ja yön. Ja aamun ja illan. Matka Suomessa otti selvästi tosi koville. Tarvitsin lepoa. Ja olen mittaamattoman kiitollinen näille uusille ihanille surffarituttavilleni, jotka ottivat minut kotiinsa ja antoivat minun nukkua.