Tiloja.

Talvi on tullut, samoin kylmä. Onneksi Mies on saanut lämmityssysteemin melkein valmiiksi. Pattereissa jo pulputtaa mukavasti, paitsi pihan puolella. Alakerran varaavan takan roihuava tuli lämmittää huomaamattomasti talon rakenteissa, vaikka asutaankin vielä vain yläkerrassa. Odotan sitä päivää, kun minulla on oikea takkahuone, jonne saan oikean nojatuolin, johon voin käpertyä lukemaan oikeaa kirjaa (varmaankin Donna Leonia), ja jonka edessä on oikea rahi, jonka päälle voin nostaa villasukkaiset jalkani. Jonkin sortin pikkupöytäkin siinä vieressä olisi hyvä olla, johon voin laskea punaviinilasini.

Meillä on täällä nyt enemmän tilaa, kuin missään kodissani on koskaan aikaisemmin ollut. Ja olen silti onnistunut täyttämän kaiken sen tyhjän tilan tavaroillani. J-o-k-a-p-a-i-k-a-n. Sala Studion, makuuhuoneen, keittiön, ruokailuhuoneen, labran/kotiteatterihuoneen, sekä strategiahuoneen (joka toimii pääasiallisesti varastona, sekä kerran kuussa vierashuoneena). Lähes jokaista muutakin tilaa voisi kyllä nimittää varastoksi. Ei ole vielä mennyt Marie Kondōn opit perille. 

Omituisinta tässä on se, kaikki tuo tila on täällä pienessä yläkerrassa. Alakerta on vielä lähes koskematonta villiä varastoaluetta. Rakensin sinne sinisestä huoneesta pukeutumishuoneen. Sellainen on kätevä, jos käyttää muitakin kuin pyjamahousuja ja virttyneitä villapaitoja. Tukeva ystäväni Emma oli kuolla nauruun, kun kerroin uusimmasta tekeleestäni - SINULLA pukeutumishuone?! Miksi? Niinpä niin.

Mutta pointti oli siinä, että siellä on samanmoinen määrä tilaa vielä valloittamatta. Tehokkaasti raivaamalla suurimmasta huoneesta saattaisi saada jo nyt asumiskelpoisen, remontti kun on rajattu muoveilla talon toiseen päähän. Mies on jo tehnyt lähes valmiin pannuhuoneen, siitä puuttuu enää seinät. Ja kun ne on tehty, voi aloittaa suihkun, saunan ja takkahuoneen suunnittelun. Alakertaan tulee myös jonkinlainen työhuone ja puuhapaja. Ja oikea vierashuone (vaikka AirBnB matkustajille). Ja mahdollisesti pikkuputiikki. Tilaa kyllä on, tavallaan. Ehkä Huone 13 saa vihdoin oman kodin? Sitä odotellessa. 

P.S. Tämä on blogikirjoitus nro 1111.

Lumi.

Eilinen oli kaunis päivä. Aurinko paistoi jopa takapihan risukasaan. Tunsin pistoja sielussa, kun katsoin ikkunasta naapurin siistille pihalle. Oma piha oli lehtien peitossa. Tonttien rajalla on koivu, vaahtera ja muutama syreeni, joista nyt näkyvissä enää alastomia rankoja. Aivan kaikki lehdet näyttivät pudonneet meidän puolelle.

Minulla oli kaksi vaihtoehtoa. Tai varmasti vaikka kuinka monta, mutta kaksi tuli näin äkkiseltään mieleen. Lopetan ikkunasta tuijottamisen ja jatkan puuhastelua sisätiloissa, tai vedän villapaidan niskaan ja painun pihalle haravoimaan. Haravointi on aina ja ollut minun inhokkiasioita. Mutta kun kerta piti oma puutarha saada, niin ihan omatoimisesti on hommat hoidettava. (Ellei palkkaa nuorta ja notkeaa latinopuutarhuria. Hmm.)

Huomasin tulleeni keski-ikäiseksi. Tämä on yksi niitä selvimpiä merkkejä siitä. Jostain syystä haravoinnista oli tullut aivan älyttömän mukavaa! Ehkä siihen vaikutti maailman paras harava, jonka ihana Mies minulle hankki keväällä. Tai lehtien naurettava määrä - tuntui, että koko kylän kaikki lehdet olivat leijailleet meidän pihamaalle. Tai ehkä syynä oli se tosiasia, että vaikka piha onkin ihanalla tavalla oma, se on myös hyvin pieni ja melko helposti haravoitavissa. Joka tapauksessa, minä nautin. Keski-ikäisen rauhallisella ilolla.

Tänä aamuna menin heti herättyäni ikkunaan ihailemaan pikku kätösteni aikaansaannoksia, mutta näkymä oli tyrmistyttävä. Lunta. Koko piha täynnä lunta! Arvatenkin piha olisi näyttänyt aivan samalta, vaikka olisin jäänyt eilen puuhastelemaan sisätiloihin. Keski-ikäistä mieltäni lohduttaa kuitenkin ennakoiva ajatus keväästä. Ne vaivalla haravoidut lehdet olisivat olleet siellä sitten odottamassa minua ensi vuonna liiskaantuneina ja rumina.

Ikääntyminen on ollut nyt mielessä useamman päivän. Viime viikolla ollut syntymän vuosipäivä varmaankin aiheutti tämän. Suuri kiitos kaikille onnitteluista! Ilahdutti kovasti. Mies vei minut syntymäpäiväretkelle toiseen kaupunkiin. Pieneen, mutta tuhat kertaa suurempaan kuin tämä meidän oma minikylä. Kierrettiin kirpputoreja. Löysin etsimäni lampunvarjostimen, hienoja koreja ja yllätysbonuksena uskomattoman hienon turkoosin kirjoituskoneen. Sellaisen, jossa on mustenauha kahden kiekon välissä, jota kirjaisinvarret näpäyttävät, kun iskee kovasti näppäimille, ja vipu, josta vedetään uusi rivi. Olen haaveillut sellaisesta jo kauan, mutta ne ovat aina niin kalliita. Tämä ei ollut. Ja kaiken lisäksi... Turkoosi. Se sopii täydellisesti moniväriseen Sala Studioon.

Tästä eteenpäin sitten vain odottelen joulua. Nythän sen voi sanoa ääneen, koska lumikin tuli jo maahan. Enää kaksi kuukautta - ja kuukauden päästä voi jo aloittaa jouluvalmistelut. Kuka haluaa osallistua joulukalenteriini tänä vuonna?

Tukeva ystäväni, Emma.

Tänään on rakkaan ystäväni syntymäpäivä.

Paljon onnea, ihana Emma! 

(Tämä on edelleen ylivoimainen suosikkini.)

Yllättävää onnea.

Ihmettelen aina, kun minua sanottaan positiiviseksi ja optimistiksi. Omasta mielestäni olen korkeintaan semiskeptinen realisti, joka kyllä kovasti haluaisi olla positiivinen hyväntekijä. Vaikka muutos voikin olla tosi pelottavaa, ja minusta sitä se usein onkin, se ei tarkoita, etten muutosta haluaisi. Minä olen vain hyvin hitaasti lämpiävä tyyppi. Melkein kuin hyytävän kylmän sydäntalven keskellä nököttävä mökki, jonka takkaa ei edes saa lämmittää liian nopeasti, ettei muuri halkea. Sellainen mökkihän voi olla aivan ihana, sitten kun sen saa lämpiämään, vaikka siihen meneekin aikaa ja energiaa.

Olen pohdiskellut suuria ajatuksia. Sitä mystistä sisäistä voimaa, energiaa ja puhdasta rakkautta, jota käyttämällä voi saada kaiken mitä haluaa. Vetovoiman laki on nykyään melkein muotitermi, johon moni on pettynyt ja jolla muutama teki itsestään sekä onnellisen, että rikkaan. Nämä ajatukset tulivat mieleen, kun selasin viime vuoden kalenteria. Olin vuosi sitten kirjoittanut ylös asioita kotiin liittyen, eli minkälaisen kodin haluan. Se oli harjoitus, jonka tukeva ystäväni Emma oli minulle lähettänyt. Mutta olin unohtanut nuo toiveet, koko listan. Sitä tapahtuu usein. Sen on huono asia, kun pitäisi elää näiden ajatusten mukaisesti, mutta se on myös hyvä asia, koska tasaisin väliajoin ilahtuu hyvistä "uusista" jutuista ja yllättyy omasta nokkeluudesta.

Nyt jälkikäteen mietin, että ehkä olin unohtanut haluavani näitä asioita, koska olin jo saanut ne. Pitkä lista toiveita oli toteutunut, osa kokonaan, osa selvästi ja kovasti oikeaan suuntaan menossa. Hämmennyin. Tämä sai siis muistamaan Abrahamin sanat Ask, believe, receive. Pyysin asioita, unohdin koko homman (eli en vastustanut pyynnön toteutumista epäuskoisuudella) ja sain pyytämäni. Silloin, kun tietoisesti keskityn vetovoiman lakiin ja haluamisiini, siitä ei tule mitään, kaikki mahdollinen jää saamatta. Mutta kun annan asian vain olla, toiveet toteutuvat melkein liian helposti. Tällaiset jutut ovat minulle aina pieniä todisteita siitä, että Abraham puhuu asiaa. Ehkä se synkkä raataminen ihan oikeasti ei olekaan se oikea tapa saavuttaa asioita. 

Erimielisyyttä.

Luin artikkelin siitä, kuinka matkustaminen voi muuttaa minua. Siinä siis haluttiin kertoa mitä minulle mahdollisesti tapahtuu, kun uskallan mennä uuteen paikkaan, vieläpä vahvasti siihen suuntaan viitaten, että minusta tulee matkustamalla parempi yksilö. Aika monessa paikassa käyneenä täytyy kyllä sanoa, että höpö höpö. 

Tunnet olosi itsenäisemmäksi.

Jos itsenäinen tunne on sitä, että eksyy jatkuvasti, pelottaa paljon ja usein, ei ehkä ymmärrä mitä paikallinen haluaa sanoa koska ei puhu samaa kieltä, ei löydä niitä asioita joihin on tottunut ja joista on oppinut pitämään, tai koittaa haalia epätoivoisesti jonkinlaista kodin tuntua kolkkoon huoneistoon omanlaisilla esineillä, niin joo, kyllä sitä hyvin itsenäiseksi olonsa tuntee.

Olet pois mukavuusalueelta.

Aivan varmasti. Tosin se ei millään tavoin kerro siitä, miten muutun. Ja rehellisyyden nimissä, ei minusta tullut epämukavuusalueella yhtään rohkeampi. Jos jotain, niin nyt olen vähemmän rohkea, sillä kaikki kokemukset eivät aina ole niin mukavia. Niistäkin jää jälkensä. 

Opit arvostamaan kokemuksia tavaroiden sijaan.

En vähääkään, melkeinpä päinvastoin. Ne pienet yksittäiset konkreettiset esineet, jotka ovat ja pysyvät mukanani, tulevat muualla entistä suurempaan arvoon. Suomesta matkalaukussa mukana raahattu vihreä aamukahvimuki, Maltalta mukaan tarttunut Buddha-patsas, Italiasta ostettu tuikkukippo, pöytäliinana toimiva huivi Thaimaasta ja puuseppä-kämppiksen tekemät kynttilänjalat Belfastissa... Matkalaukussa on aina tilaa esineille, joiden avulla siitä kolkosta huoneesta saattaa saada astetta kotoisamman. Esineitä voi myös aina ostaa lisää. Teen sitä usein, varmaankin siksi, että sitten seuraavaan paikkaan on taas enemmän kannettavaa. Tilanteet ovat kuitenkin aivan samanlaisia kokemuksia edelleen. Niitä voi arvostaa tai olla arvostamatta, mutta se ei taida juurikaan muuttua vain siksi, että vaihdat paikkaa.

Sopeudut ja joustat aikaisempaa enemmän.

Mieheni voisi olla tästä eri mieltä. Jääräpää on jääräpää. Oikeastaan nykyään tiedän yhä selvemmin mitä haluan. Ja miksi. Useimmiten myös millä tavalla. Ja kenen kanssa. Paljon matkustaessa oppii myös sen, mitä ehdottomasti ei halua. Jousitus ruostuu.

Matkustushalu kasvaa.

Ei, vaan kotihiireys kasvaa. Mitä enemmän on reissannut ja mennyt ja kolunnut paikkoja, sitä ihanammalta tuntuu olla omassa kotona. Oli se missä tahansa.

Ymmärrät ja arvostat muita kulttuureja enemmän.

Ennemminkin, ihmetyttää kuinka erilaisia kulttuurit voivatkin olla. Ja tavat ja tottumukset ja vaatteet ja eväät ja kaikki. Ihmisetkin. Ja kuitenkin, joka paikasta löytyy aina ne samat terot ja urpot. Ymmärrys ei ole lisääntynyt. Eikä arvostus. Arvostan ihmisiä ihan saman tasavertaisen määrän edelleen.

Maailmasi avartuu.

Yeah, right. Googlellakin löytyy enemmän tietoa, jos haluaa mieltä avartaa. Ihminen voi matkustaa ulkomaille ja kulkea vieraita polkuja, nauttia lasin viiniä ja tutustua uusiin ihmisiin. Mutta ihminen voi tehdä tuon kaiken myös omassa kotikaupungissaan. Se on valintakysymys. Ei siinä mieli sen kummemmin avarru. Tieto ei lisäänny sillä, että pojotat toisessa maassa. Lue kirjoja. Katso dokumentteja. Keskustele ihmisten kanssa. Ajattele! Sillä tavalla se maailma avartuu, mutta sinun täytyy ihan itse avartaa sitä. Pelkkä matkustaminen ei riitä.

Mietin pitkään, että miten ihmeessä minä voinkin olla näin kovin eri mieltä tästä kaikesta. Varmaan kuitenkin ihan ammattilaiset olivat jutun kirjoittaneet ja asiaa kovasti pohtineet. Päätin lukea sen uudelleen, ihan vain tarkistaakseni, etten ollut käsittänyt asioita väärin. Joskus vaikka suomentaessa tekstiä voi tulla väärinymmärryksiä. Tämä juttu oli nyt kuitenkin ihan suomeksi kirjoitettu, Momondon sivuilla.

Momondon sivuilla! No siinäpä se syy, miksi olin niin kovin eri mieltä asiasta. Jutun on varmasti kyllä kirjoittanut oikea ammattilainen, nimittäin markkinoinnin ammattilainen. Sellainen, joka osaa herättää haluttua tunnetta jutullaan ja sairastuttaa lukijansa matkakuumeeseen. Ja sellaisen kuumeen voi sitten lääkitä ihan älyttömän helposti varaamalla matkoja heti siitä samalta sivustolta. Loistava markkinointikikka! Tuollainen artikkeli on kyllä varmasti tehokas. Tämä minun juttu saa oletettavasti arvostamaan vain enemmän sitä omaa sohvaa ja keittiössä odottavaa tiskiä.

(Linkki alkuperäiseen juttuun tässä.)

Onni 13.

Hulluus tuntuu lisääntyvän sitä nopeammin, mitä enemmän uskaltaa toteuttaa omia hullutuksiaan. Nyt puhuu kokemus. Ensin palasin Suomeen keskelle kamalinta talvea. Ostin tilan maalta. Aloitin avoliiton muuttamalla keskelle remonttia. Hankin karvaisen perheenjäsenen. Ja kun siinä ei vielä ollut tarpeeksi puuhaa, niin nyt sitten ostin elämäni ensimmäisen auton. Ison. Sellaisen, jonka sai siirtää kotiin vain yhden päivän aikana, ja joka pitää purkaa ja laittaa uudestaan kuntoon. Niin, h-u-l-l-u-a.

Näet aivan oikein, asuntoauto. Hakureissu oli suorastaan ikimuistoinen. Mies ajoi uuden perheenjäsenemme Kotkasta kotiin, minä taas tulin anopin kyydissä siinä heti perässä. Ensimmäisessä mutkassa aukesi kuskin ovi ja musta savupilvi pöllähti auton alta. Seuraavassa mutkassa aukesi kartturin ovi ja auto hyytyi tienlaitaan. Oltiinhan me päästy jo melkein 100 metriä eteenpäin. Vähän alkoi mietityttää koko kärryn hankinta. Mutta niin se vain jaksoi körötellä eteenpäin, yskien ja välillä savua pölläyttäen. Loppumatkasta ehdittiin anopin kanssa jo edelle ja odotettiin marketin parkkipaikalla, että mies ja auto saisi meidät kiinni. Kun retrolaatikko viimein kirmasi näköpiiriin, anopin kanssa aivan innostuttiin riemuhuutoihin ja hypittiin ilmaa käsillä huitoen kuin mielenköyhät. Sen verran hyvin riehaannuttiin, että vieressä autoon pääsyä odottanut kakaralauma meni täysin hiljaiseksi ja tuijotti meitä silmät pyöreenä, kunnes äitinsä katsoi parhaaksi korjata kersat autoonsa turvaan. 

Viimeiset 100 km sain jo itsekin istua kabiinissa. Onnnekseni radio sentään toimi moitteettomasti ja jostain syystä soitti koko matkan suosikkibiisejäni. Oltiin aitoja auringonlaskun ratsastajia, pinkkiä taivasta ihaillen. Päästiin kotiin kolme minuuttia ennen kuin virallinen ajolupa meni umpeen, matkavauhti maksimissaan sen 65 kilometriä tunnissa koko 340 km. Jiihaa! 

Nimesimme uusimman perheenjäsenen erään menneen elämäni rakkaan yksilön mukaan: Onni. Ulkomaanreissuilla hän on sitten Lucky. Värityskin tulee Onni Matiaksen innoittamana mustavalkoiseksi. Enää ei tarvitse kuin purkaa autotalli, jotta saadaan liikkuvalle kodille tilaa pihaan. Sitten aloitan purkamaan kärryn kasarikaapit ja kupruilevat sisäseinät. Voi miten ihana uusi sisustusprojekti!

Puutarha.

Olen jo vuosia haaveillut omasta pienestä puutarhasta. Minulla oli sellainen ihanan idyllinen mielikuva tuuheista pensaista ja puista, jotka ympäröivät pienen, kauniin ja siistin pihan, jossa kasvaa yrttejä ja kukkia ja tietenkin hedelmäpuita. Unelmapuutarha muutti muotoaan, mutta siellä se aina mukana tuli, kun ehdin haaveilla. Pikkuhiljaa on alkanut tuntua, että kaikki elämässäni liittyy jotenkin Italiaan, myös tämä puutarhahaave. Muistan istuneeni kotipuutarhassa Italiassa sata vuotta sitten, katsoin villiintynyttä niittyä (jota voisi kutsua myös bambumetsäksi) ja heinikon seassa taistelevia menneiden aikojen istutuksia. Jos minulla olisi puutarha, se olisi kyllä hyvin hoidettu. Ja jos minulla olisi puutarha, minä kyykkisin maata mylläämässä vaikka joka päivä. Halusin kasvattaa omia minitomaatteja. Ripustaa pyykkiä kuivumaan puutarhan läpi menevälle pitkälle narulle. Kuunnella tuulikellojen kilinää pihakeinussa.

Yleensä haavekuvat eroavat todellisuudesta aika tavalla. Tämä kerta ei ole poikkeus. Nyt minulla todellakin on pieni puutarha. Siellä on puita, joista ei saa hedelmiä. Niistä saa oksia, lehtiä ja muuta roskaa. Siellä on pensaiden tynkiä, jotka piti leikata lähes kokonaan pois, koska ne raasut kärsivät hoitamattomuuden tuomista ongelmista. Piha ei ole siisti eikä kaunis. Yrttejä ei siellä kasva, eikä juuri kukkiakaan. Ainakaan tarkoituksella.

Operaatio puskanraivaus.

Otin tämän kesän oppimiskokemuksena. Olin aluksi aivan järkyttynyt, kun huomasin miten vaikeaa tämä on. Yleensähän minä tiedän ja osaan siis aivan kaiken, mutta tuo minun puutarha ei jostain syystä tottele alkuunkaan. Kasvit eivät kasva ollenkaan niin kuin minä haluan. Lähes käsittämätöntä. Tajusin, että hienoista haaveista huolimatta minä olen tässä hommassa ihan älyttömän huono.

Niin, oppimiskokemus. Tänä kesänä olen oppinut esimerkiksi sen, miten tärkeää on omistaa kunnolliset työvälineet. Laatu maksaa vähän enemmän, mutta sijoitus kannattaa ehdottomasti. Fiskarsin oksasaksista tuli paras ystäväni heti alkukesästä. Ja sen jälkeen naapurista, kun sain raivattua kaikki rajapusikot, jotka valtasivat tilaa heidän tontiltaan. Toiseksi tärkeintä on se, että on vahva mies. Siis ei itse tarvitse olla, mutta jos sellainen löytyy jostain siitä lähettyviltä. Elämä helpottuu suunnattomasti, kun joku toinen kaivaa kuopan. 

Pinterest on toiminut hyvänä apuna, sieltä löytyy niin ohjeita kuin ideoita. Yhtä neuvoa jo kokeilin. Olin aivan ihmeissäni, kun luin, että ruusuja voi kasvattaa perunassa. Oksa vaan tökätään kiinni pottuun, ja istutetaan maahan, ruusu alkaa siinä sitten kasvaa. Aivan ihana ajatus tuo, ja mietin, että saan sellaisen ruusurivistön, hyväntuoksuisen polunreunan. Niinpä tökin ruusut pottuihin kasvamaan ja istutin potut ruukkuun. Eipä aikaakaan, kun purkit alkoivat elää.

Oppimiskokemus. Nyt tiedän, että myös ruusujen avulla voi kasvattaa perunoita. Ja tässä vaiheessa sitten tuli se mies tarpeeseen, kun piti kaivaa pelto potuille.  

Olen myös oppinut, että pienillä ompelusaksilla on paras leikata kuivat kukat irti. Ja sen, että kuivat kukat pitää nimenomaan leikata pois, silloin niitä kasvaa lisää. Minulla on aina ollut taipumus tappaa sisäkukat liialla kastelulla. Ulkokukat onnistuin nyt sitten tappamaan vedenpuutteella. En onneksi kaikkia, mutta riittävän monia. Auringonkukat selvisivät, nekin kaksi, joiden taimet mies tallasi lyttyyn. Mutta nämä olivatkin jotain erikoisia italialaisia, hyvin vaaleita ja ilmeisesti lyhyempiä kuin ne jättiläiset joita joskus näkee. Huom! Yhä elossa. Herneet ja porkkanat unohtuivat kaappiin. Siis ne siemenet. Ehkä ensi vuonna sitten pääsevät maahan saakka. Tomaateista kasvuun lähti yksi taimi, jolla on tällä hetkellä pituutta huimat 4,5 cm. Sato saattaa jäädä vähiin tänä vuonna. 

Sain kuitenkin oman keinuni kotiin. Sani ja Joona lahjoittivat minulle jo vuosia sitten vanhan rautajalkaisen keinun, joka vietti muutaman vuoden Siskon pihalla, kun itse luuhasin maailmalla. Nyt sille löytyi paikka, ihan niin kuin aina toivoin. Meillä on myös tuulikelloja, jotka silloin tällöin innostuvat soimaan. Kesä on ollut lämmin. On ollut ihana puuhastella ja kokeilla, oppia lisää kasveista ja virheistä. Ehkä se ei haittaa, että puutarha näyttää kaaokselta, onhan tässä taloremonttikin kesken. Aivan selvästi puutarhani on parantanut minua perfektionismista. 

Parasta tässä kaikessa on kuitenkin ollut se, että voi oman rakkaan kanssa mennä kahville omaan keinuun, omaan puutarhaan. Siellä on hyvä tehdä suunnitelmia ja ihan vain nauttia siitä, että elämä on nyt niin ihanaa.

Perheenlisäystä.

Luin tänään, että neljänkympin kriisi iskee noin 40-42 vuoden iässä, ja pöllyttää koko elämän rivakalla otteella. Siinä lentää kyydistä kaikki turha ja väärä. Ja niin sen pitääkin olla. Luulin jostain syystä aikaisemmin, että kriisi tarkoittaa itkupotkuraivaria, kun kaikki on pilalla. Mutta olen huomannut, että ainakin tämä kyseisen iän kriisi voi olla hyvinkin hillitty. Ja silti kovin voimakas ja muutoksia luova.

Luulen, että minun kriisi alkaa olla jo ohi. Ja vähän niin kuin suuren myrskyn jälkeen, nyt on aika tutkia tuhon jälkiä. Elämästäni on poistunut vääränlainen työ ja valtava määrä vääriä ihmisiä. Melu ja hektisyys. Suru ja turhautuneisuus. Tilalle on tullut perhe. Rauha. Taide. Hyvä olo ja rakkaus. Jollain tavoin myös historia. Se joka sanoo, että neljänkympin kriisi on huono asia, ei tiedä mistä puhuu.

Ehkä elämä on suunniteltukin juuri niin. Että ensimäinen osa kokeillaan ja typerehditään ja toivon mukaan opitaan edes joistakin virheistä. Ja sitten, kun tietää mitä haluaa, miksi tälle pallolle on tullut ja mitä pitää tehdä, on paljon helpompaa tehdä uudenlaisia suunnitelmia, muuttaa suuntaa ja alkaa toden teolla nauttia elämästä. Kolmekymppisenä muistan usein ajatelleeni, että olen jo aivan liian vanha haluamiini asioihin, minun olisi pitänyt aloittaa aikaisemmin. Nyt neljänkympin paremmalla puolen huomaan, että olen edelleen ihan raakile.

Kun Mies reilu vuosi sitten ilmestyi elämääni nykyisessä muodossaan, sanoin heti, että Suomeen en sitten muuta. Näin puoli vuotta Suomessa asuneena tuo vähän naurattaa. Viime vuoden lopulla annoin ehtoja, että jos tänne pitää kerta muuttaa niin sitten ainakin. Suurin ja tärkein ehtoni on nyt täyttynyt. Mies piti sanansa. Ainakin nämä sanat. Meillä on nyt pieni kissavauva. Maailman kaunein ja älykkäin ja hyväluontoisin otus. Kulta-Papu on vasta reilut kolme kuukautta, ollut meillä vain muutaman hassun viikon, mutta jo nyt se on voittanut ykköspaikan sydämessäni. Luin eilen kirjaa, jossa listattiin kymmenen asiaa, jotka kuolleet haluavat meille kertoa. Yksi jäi voimakkaasti mieleen, nimittäin syy miksi olemme täällä. Me ihmiset, elävät. Kutakuinkin kaikkien uskontojen ja maailmankatsomusten edustajat ovat samaa mieltä tästä. 

1. To love

2. To be loved

3. To pursue happiness

Minusta se oli hienosti sanottu. Ja näin olen asian itsekin nähnyt. Kaikki muu on sivuseikkaa. Tuo lista täyttyi mielessäni heti sopivilla selityksillä. 

1. Papu 

2. Läppä 

3. Italia

Ihanaa on tämä asioiden selkeys. 

Hiljaisuus.

Minä rakastan aamuja. Aamut on se minun juttu. Jotenkin tuntuu, että olen parhaimmillani aina heti aamusta. Mutta tässäkin on tietysti mutta - aamut toimivat minulle pahaiten, kun olen yksin. Tai ehkä jonkun lempeän eläimen seurassa. Herään mielelläni aikaisin ihan vain, että saan viettää oman aamuni rauhassa. Se antaa suunnan hyvälle päivälle.

Hyvässä aamussa on ihanaa kiireettömyyttä, mutta parasta taitaa silti olla hiljaisuus. Ja nyt, täällä maalla, on niin hiljaista, että vaikka kuinka tarkasti pysähtyy kuuntelemaan, ainoa kuuluva ääni on päänsisäinen. Odotan ja kuuntelen. Läppärin tuuletin hurisee. Tilapäispöydän jalat narisevat aina, kun muutan nojaustani. Jääkaappi herää toisinaan viilentämään sisältöään. Näppäimet kopisevat sormieni alla. Muita ääniä ei ole. 

Tänä aamuna mieleeni tuli Dumbo, edesmennyt koiraystäväni Italiasta. Dumbon kanssa vietimme monta aamua yhdessä. Istuimme ulkorappusilla aamuauringossa, joimme italialaista kahvia (toinen meistä enemmän kuin toinen), katselimme seinillä pomppivia sisiliskoja, ja viinirypälepellon takaa nousevaa kirkontornia. Lämmin ilmavirta siveli kasvoja pehmeästi, vielä ei ollut liian kuuma. Ne olivat hyviä aamuja, hiljaisia ja rauhallisia. Ja niistä aamuista jäi hyviä muistoja, jotka kestävät mukanani ikuisuuden. 

Nyt kun mietin, niin minulla ei juuri ole vastaavia aamumuistoja. Thaimaa, Malesia, Malta, Irlanti, Romania... Kaikkialla aamut olivat melun täyttämiä. Liikennettä tai mekastavia ihmisiä, yleensä molempia. Huomaan nyt, että elämässäni on ollut suuri puute jo pitkän aikaa. Ehkä tänne maalle muutto ei ollutkaan hullumpi ajatus. 

For now she need not think of anybody. She could be herself, by herself. And that was what now she often felt the need of - to think; well not even to think. To be silent; to be alone. All the being and the doing, expansive, glittering, vocal, evaporated; and one shrunk, with a sense of solemnity, to being oneself, a wedge-shaped core of darkness, something invisible to others... and this self having shed its attachments was free for the strangest adventures.  -Virginia Woolf-

Talo.

Onko sinulla koskaan sellainen olo, että pitää muuttaa elämässä ihan kaikki täysin toisella tavalla? Ja varsinkin tehdä jotain sellaista, jota kukaan ei uskoisi. Minulle tuli ja minä tein, jotain sellaista jota en edes minä itse uskonut tapahtuvan. Muutin takaisin Suomeen. Ei pitänyt, ei. Mutta nyt kävi näin. En tiedä meninkö sekaisin rakkaudesta (sitä en ainakaan tunnusta), mutta päätin sitoutua niin paljon, että muutin maasta toiseen ja ostin talon. Maaseudulta. Vanhan talon, niin älyttömän maalta, että keittiön ikkunasta näkyy traktori. 

Laitoin läppärin keittiön huteralle tilapäispöydälle, ja keitin kahvit, niin kuin ennen. Avasin blogin ensimmäisen kerran moneen kuukauteen. Se tuntui melkein vieraalta. Onneksi vihreä aamukahvimuki sentään on tuttu. Tuo vanha muki ei sovi ollenkaan uuteen tulevaan sisustukseen, eikä yhdenkään muun astian kanssa, mutta sen kanssa on koettu paljon. Vanha muki oli seurassani, kun kirjoitin Italian matkasta yhä uudelleen ja uudelleen. Meillä on yhteys. Mukia ei voi missään nimessä hävittää, mutta pidän sen eri kaapissa, ihan kaiken varalta, ettei se tunne oloaan huonoksi kaikkien niiden kauniiden ja yhteensopivien mukien rinnalla. Kaikilla muilla mukeilla kun on myös pari. Vihreällä aamumukilla on vain minut ja meidän yhteiset aamut.

Olen yrittänyt tutustua tähän uuteen vanhaan taloon. Vähän kerralla, kuulostellen ja tutkien. Iso remontti meillä on edessä, mutta sitähän minä aina halusin. Vanhan talon, jonka voin sitten remontoida sellaiseksi kuin haluan. (Hassu mieheni auttoi toteuttamaan unelmani. Kyllä sellaiseen mieheen uskaltaa sitoutua.) Meillä on vinot seinät ja vino lattia. Ja vino katto. Joka paikassa on puuta, sitä on siis ihan kaikkialla, katosta lattiaan, ulkona ja sisällä. Laitettiin eilen verhotanko vatupassin avulla suoraan. Kauempaa katsottuna se oli niin häiritsevän vinossa, että toista päätä piti laskea viisi senttiä. Meillä on siis myös vinot ikkunat. Ja nyt "suorassa" oleva mummolaverhotanko. Äitimuorilta sain tankoon väliaikaisverhon, värikästä kangasta, jota en koskaan olisi ostanut itse. Mutta jostain syystä se näyttää hyvältä väliaikaisen keittiön vinossa ikkunassa. Katselen sen sinisiä perhosia ja ihmettelen miten hienosti se sopiikin tänne kaikkine kasveineen. Jäin vain miettimään, että jos minä en sitä olisi itse valinnut, niin sovinko minä tähän taloon ollenkaan?