Outoja merkkejä.

Tänään oli erikoinen päivä. (Haluaisin sanoa mullistava, mutta menneestä oppineena tiedän, ettei tällaiset päivät oikeasti mitään mullista. Saavat vain hetkellisesti sekoilemaan ja tekemään hyviä suunnitelmia. Mutta mennään nyt vielä tuolla positiivisella sävyllä.) Sain sähköpostiin linkin johonkin Wayne Dyerin videoon. Kuuntelin sitä samalla, kun jo puuhasin jotain muuta. Ajattelin mielessäni, että en nyt jaksa noin korkealentoista juttua tänään. Vähän ajan päästä luin toisen sähköpostin, jossa kerrottiin taas jostain Wayne Dyeriin liittyvistä merkeistä. Siinä vaiheessa oli pakko pysähtyä ja googlettaa. Kyllä vain. Tuo mies oli kuollut. Elokuussa. 

Tunsin välittömästi huonoa omatuntoa äskeisistä ajatuksistani. Miksi en vain voinut keskittyä kuunetelemaan sitä videota? Se kesti nippa nappa kymmenen minuuttia. Pyysin anteeksi tympeitä ajatuksiani. Jos Wayne on kuollut, hän on nyt osa sitä suurta jotain ja tietää kyllä, että täällä Suomessa on yksi turhautunut nainen narisemassa mitättömyyksistä. Minut valtasi niin kurja olo, että oli pakko lähteä ulos.

Oli jo todella pimeää. Täysikuu oli lumoava. Niin suuri pyöreä pallo, että oli pakko pysähtyä vain katsomaan tuota taivaallista ihmettä. Aivan käsittämättömän vaikuttava näky. Harsopilviä leijaili kuun edessä, ja kaikki näytti kauhuelokuvalta. Minua ei silti pelottanut vähääkään, varmaankin koska olen nykyään melkein aikuinen. Tunsin jonkinlaisen yhteyden maailmankaikkeuteen. Tuntui, että yhtäkkiä ymmärsin Waynen sanat kuolemattomuudesta ja universumista ja kaiken kaikkeudesta. Olin niin lumoutunut, että juoksin epähuomiossa vanhoilla vihreillä tien yli, täysin mustiin pukeutuneena, ja olin vähällä jäädä auton alle. Ei se ollut kyllä lähellekään läheltä piti tilanne, koska kuski oli selvästi minua tarkkaavaisempi. Mutta koska vasta pikkuhiljaa minulle avautuva kuolemattomuuteni ei kuitenkaan ollut vielä yleisessä tiedossa, sain vain vihaisen tuuttauksen, jonka toki ansaitsinkin huonolla käytökselläni. 

Se hetki kyllä herätti. En ehkä pukeudu värikkäämmin syksyisin, mutta jotakin se muutti. Se koko kaikki. En usko sattumaan, vaan siihen, että kaikki asiat tapahtuvat juuri oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa. Minun piti saada nuo kaikki viestit juuri nyt, ja sitten heti perään herätä täällä tylsässä kotikaupungissani. Ymmärtää asioiden arvo. 

Elämä on älyttömän lyhyt. Mitä jos ottaisin siitä kaiken irti? 

Ja hankkisin heijastimen.

Selkeys.

Minun piti tehdä suuri päätös. Sellainen elämää mullistava. Päättäminen ei edelleenkään ole vahvuuksiani, joten kun maanantaina sain puhelun ja minulta kysyttiin mitä mieltä olen, en osannut vastata. Minun piti ihan yhtäkkiä tietää haluanko muuttaa toiseen maahan, parin viikon kuluttua. Päätös oli aika suuri. Niin suuri, että sain vielä vuorokauden lisäaikaa miettimiseen. Olin siitä kiitollinen, koska halusin olla varma. Luulen, että kaikki osapuolet halusivat minun olevan varma. En ollut.

Ajatukset oli vähintäänkin sekavia. Joten jotain oli tehtävä. Luin neuvoja minua viisaammilta ja kirjoitin vastauksia kysymyksiin. Kaveri vinkkasi artikkelista (20 kysymystä, jotka pitää kysyä itseltä ennen kuin muuttaa työn perässä) ja itse vielä lisäsin bonuskysymyksen: Mikä on pahinta mitä voi tapahtua, jos kaikki menee pieleen? Sitten listasin hyvät ja huono puolet kaikesta. Lähtemisen puolesta liputtava lista oli huomattavasti pidempi. Lopulta otin omat ohjeeni käyttöön. Menin ajattelenkille.

Tekniikkani toimii aina. Ajattelenkkivi kouraan ja menoksi. Ensin mietin reitin mielessäni, muutan ongelman kysymykseksi (joka tässä tapauksessa kuului: Mitä minä oikeasti haluan tehdä elämälläni?) ja lähden kävelemään kiveä puristaen. Ja kuten tavallista, kotiovelle päästyäni tiesin täsmälleen mitä halusin. Se selkeä ajatus vain tuli kuin salama kirkkaan puun takaa.

Minä haluan monikulttuurisen pinkin kahvilan, sellaisen kodikkaan ja kauniin, jossa on vihreä seinä. Paikan, jossa voin myydä tekeleitäni ja jossa on erilaisia tapahtumia, ja jossa voin tehdä hyväntekeväisyyttä. Unelma oli niin selkeä, että olin itsekin hämmentynyt. Ajattelenkkivi ei ole koskaan toiminut noin tehokkaasti.  

Joten ynnäsin kaiken ja vastasin: Kiitos, mutta ei kiitos.
Minun kuuluu nyt jäädä Suomeen.

Luovuus.

Kirjoitan joka aamu vihkoon kolme sivua. Ne ovat sellaiset aamusivut, tapa jonka opin jo vuosia sitten. Kirjoitan aina samanlaiseen paksuun vihkoon, rivin alusta loppuun. Sääntöjä ei ole. Käsialalla ei ole väliä, eikä kynällä, eikä edes asiasisällöllä, kunhan ne kolme sivua täyttyy. Todella vaativaa sekin, meni pitkään ennen kuin pääsin siihen rytmiin kiinni, eli että ei anna periksi puolivälissä, jolloin on kaikista helpointa lopettaa. Okei, välillä käy niin, että puhelin soi ja säntään tekemään jotain muuta ja sitten unohdan koko homman. Seuraavana aamuna annan tukkapöllyä itselleni ja lupaan skarpata, kun huomaan, että eilen kirjoitus oli jäänyt kesken.

Tänä aamuna kirjoitin neljä sivua, koska vihko loppui. Ei viitsinyt sitä yhtä sivua jättää sinne roikkumaan. Huomasin samalla, että noita täysiä mustia vihkoja on jo viisi. En ole koskaan lukenut niitä. Jotenkin se ajatus tuntui nyt melko erikoiselta. Selasin yhtä, sillä tavalla pikaisesti pläräten... Ja olin aivan ällistynyt. Valtavan hyviä ideoita sivut aivan täynnä! Ja minä olin unohtanut ne kaikki, koska se vihko nyt sattui olemaan jo parin vuoden takaa. Kuinka paljon hyviä ideoita minun päästäni on jo tullut, mutta lukkiutunut noiden mustien kansien väliin? Minä tiedän, että mieleni on täynnä, sitä vartenhan tätä tyhjennyskirjoitusta teen, mutta ehkä olisi syytä ottaa pari peruutusaskelta. Lukea nuo vihkot läpi ja kerätä järkevät idea ylös ja ehkä jopa tuoda ne päivänvaloon. Sen minä muuten teenkin. Eihän tässä nyt muutakaan puuhaa ole. (Korvat nykivät vahvasti.)

Olen tainnut laiminlyödä luovuuttani. Selvästi olen sulkenu kaikki oudosti miellyttävät ajatukset jonnekin syvälle. Ne jäivät odottamaan parempaa hetkeä, joka ei sitten koskaan tullutkaan. Tuo ajatus on masentava. Sitten mietin, että kuinkahan monta huippuhyvää ideaa olen piilottanut jonnekin muualle? Muistikirjoja on nimittäin vaikka kuinka monta. Ja tämän blogin kirjoituskin on jatkunut jo useamman vuoden ajan, varmasti täälläkin on jonkinlaisia oivalluksia rivien välissä.

Jos ei tiedä mitä tehdä, pitää pyytää apua. Päätin pyytää assarin kylään. Hän on taiteilija ja ymmärtää tällaiset jutut. Uskon, että assarin luova ja erittäin taiteellinen energia herättää taas jotain minussa. Ehkä luon uuden tarinan olemiselleni, kuka tietää. Stay tuned.

Kuolema.

Oletko koskaan joutunut kokemaan menettämisen tunteen? Sen tuskan, kun tajuaa, että paluuta ei enää ole, ja että ei tule koskaan saamaan sitä jotain enää takaisin. Se on aivan kamalaa. Sitä ei toivo kellekään, koskaan. Mutta kaikki sen joskus kokevat, tavalla tai toisella. 

Sitten on vielä se toinenkin menettäminen, se vaikeampi. Eli, että päästää irti jostain, jota ei oikeasti ole menettänyt, mutta joka ihan ehdottomasti pitää poistaa elämästä. SE on vaikeaa. Koska ei riitä, että se jokin vain viedään pois. Pitää ihan itse löytää se helvetillinen tahdonvoima, jolla työntää väärät asiat pois elämästään. Ja sitten tulee se sama kauhu ja kipu, kun sen asian sitten ihan oikeasti myös menettää. 

Mietin joskus, että miksi tämä elämänkoulu on toisinaan niin raakaa. Mitä varten tätä kaikkea oikeastaan opiskellaan? Onko jollain joku suunnitelma minun varalle? Uskoni Jumalaan meni jo rippikoulussa, mutta uskon silti energiaan. Kaikki koostuu energiasta, siihen on helppo uskoa. Mutta onko siellä joku joka määräilee näitä energioita? Ohjaa tapahtumia ja määrittää menot?

On siellä, todellakin. Se jokin suuri voima olen minä itse. (Ja nyt lähti katolilaiset lukijat.) Olkoon se nimeltään tahdonvoima tai positiivisuus tai tavoitteellisuus tai mitä nyt ikinä. Ehkä kaikki yhdessä. Joka tapauksessa, olen aika lailla 100 % vastuussa siitä mitä elämässäni tapahtuu. Minä vain, ihan itse. Olen alkanut ymmärtää tuon yhtälön pikkuhiljaa. Tiesin, että viime vuosi Kauhujen saarella muutti minua peruuttamattomasti, mutta en ymmärtänyt, että muutos oli niin suuri. Huomasin sen tällä viikolla. 

Kotikylällä on taas rallit päällä. Kirjaimellisesti ja ihan oikeasti, maapallon parhaat kuskit ovat täällä päristämässä ja osa pöpelikköä niittämässä. Sellaista se on, joka vuosi. Myös ihana skottimekaanikkoni on täällä, kuten aina. Jokavuotiset treffit, jo kahdeksatta vuotta. (Tosin viime vuonna missasin senkin.) Tyyppi oli suloinen poika kun tavattiin, nyt jo elämän kuluttama järeä ammattilainen. Mutta yhä suloinen. Jokin oli kuitenkin erilailla. Olin hämmentynyt.

Tavattiin vain kerran, koska yhtäkkiä minusta ei enää tuntunut siltä. Ei kiinnostanut enää. Oikeastaan ärsytti se paheellisuus ja valheet. En enää halunnutkaan olla osa sitä kusetusta, koska ihan samanlainen kakkiainen tämä kaveri on kuin jokainen noista rallimekaanikoista, jotka jättävät sormuksensa hotellihuoneeseen. (Sisäpiirin tietoa.) Eihän siinä. Jokainen tyylillään toki. Mutta yhtäkkiä kaikki se oli vastenmielistä minulle, siitäkin huolimatta, että en ole yksi niistä rallihoidoista. Meistä on tullut tässä vuosien mittaan oikeastaan aika hyvät kaverit.

Ehkä juuri siksi tämä onkin enemmän vaikeaa. En tapaa tuota miestä enää koskaan. Aika aikaansa kutakin. Haluan elämääni rehellisiä ihmisiä. Sellaisia, jotka ovat aitoja - ei vain minulle, vaan kaikille. Ihmisiä, jotka haluavat ja tekevät hyvää. Joilla on munaa jättää se väärä tyttöystävä mieluummin kuin pettää vuodesta toiseen. Omituisinta tässä oli ehkä se, että tämä kaikki oli minulle nyt aivan ihmeellisen selvää. Täysin kirkas kuvio. Ei epäilystäkään siitä mitä pitää tehdä.

Ja silti, kaikessa kirkkaudessaan tuo ajatus on tuskallinen. Yhtäkkiä pitää päästää irti ihmisestä, josta kuitenkin pidän paljon. Tai ainakin pidin silloin joskus, kun ei ollut vielä tyttöystäviä mukana kuvioissa. Kahdeksan vuotta on pitkä aika. Samalla tajusin, että elämässäni on muutama muukin jarruttava kaveri poistettavana. Ihana italiaano Povero Marco. Maltan Kalle. Ihmisiä, jotka tavalla tai toisella pitävät minua otteessaan, vaikka ei enää nähdä. 

Se varsinainen iritipäästämisen työ onkin korvien välissä. Se ei liity keneenkään toiseen. Ei tarvitse lopettaa olemasta ystävällinen tai poistaa tuttavapiiristä, niin kuin olen virheellisesti tehnyt aikaisemmin. Pitää vain antaa anteeksi ja ymmärtää, että tämä aika on nyt mennyt.

Kysyin tänään pitkästä aikaa opastusta Tarot-korteilta. Sain kuoleman. Miten sattuikin, sen numero on 13. Se ei tarkoita fyysistä kuolemaa, vaan radikaalia muutosta. Vanhojen suhteiden on hajottava, että uutta voi tulla. Kaiken on ensin palettava poroksi, että se fenikslintu voi nousta tuhkasta. Tämä kortti on merkkinä siitä, että olen valmis muutokseen. Valmis päästämään irti. Valmis tekemään tarvittavat muutokset. "Elä ennen kuin kuolet." 

Olen sanonut ennenkin ja sanon taas. Nuo kortit eivät valehtele koskaan.

Hyväksy se tuska, joka saattaa seurata vanhan menettämisesta.

Unelma.

Kirjailijaksi voi ryhtyä vain kirjoittamalla.

Viikon paras vinkki, ehdottomasti. Olen suunnitellut tulevan best sellerini julkaisemista. Mutta on niin paljon kaikenlaista hommaa koko ajan, ettei ehdi kirjoittaa. Pitäisi tehdä töitä ja hoitaa asioita. Kirjani on jo melkein valmis, enää ihan vähän tekemättä. Viimeistelyt vain. Olen huomannut, että jopa sen "ihan vähän" tekeminen kestää todella pitkän ajan, jos ei tee ollenkaan.

No, ainakin yksi suurista haaveistani toteutuu ihan pian. Matkaan takaisin Italiaan. Olen odottanut sitä nyt seitsemän kuukautta ja 22 päivää. Tosin silloin arvelin, että muutan Italiaan kokonaan, eikä tarkoitus ollut tulla Suomeen tässä välissä. Suunnitelmat muuttuvat, joskus täysin. Joten, kun syyskuussa viimein matkustan Roomaan, se tarkoittaa vain työn ja loman yhdistettyä viikon matkaa. Muutto saa odottaa ensi vuoteen.

Otin nyt vakavaksi tavoitteeksi oppia italian kielen. Olen myös oppinut tavoitteiden asettamisesta melko paljon, sillä olen sitä opiskellut viime viikolla. Tiesin, että tavoitteellisuus ei ole ollut vahvuuksiani koskaan, mutta oli silti harmillista huomata miten älyttömän huono siinä olen. Toisaalta, se mitä ei osaa ollenkaan, antaa eniten mahdollisuuksia oppia. 

Opin, että tavoitteiden asettamisessakin on sääntöjä. Kuka olisi arvannut! Innostuin tietysti heti. Oikealla tavalla asetettu tavoite on huomattavasti todennäköisemmin saavutettavissa. Uskon tämän olevan totta, koska olen asetellut tavoitteeni aikaisemmin ihan väärin, eikä ole juuri ihmeitä päässyt tapahtumaan. Otetaan nyt esimerkiksi vaikka tuo italian kielen oppiminen. Asia, joka on tavalla tai toisella ollut mielessäni vuosia. Ensin se harmitti, koska en oppinut kieltä asuessani Italiassa. (Okei, asuin englantilaisten seurassa, meillä ei ollut televisiota ja suomalainen ystäväni hoiti puhumisen, kun joskus harvoin jossain kävimme. Englanninkielen osaaminen nousi kuitenkin huippuunsa tuona aikana.) Sitten harmitti, kun Suomeen muutettuani unohdin sen vähän mitä vahingossa opin. Sitten harmitti, kun en ehtinyt käydä aloittamaani kurssia loppuun. Sitten harmitti, kun matkustin Italiassa ja tajusin, miten paljon helpompaa elämäni olisi, jos oikeasti osaisin kieltä mitä maan asukkaat puhuvat. Paljon harmeja.

Tavoitteen pitää olla tarkka ja realistinen. Haluan oppia italian kielen. Aivan mahdollista, jopa minulle. Motivoiva tavoite kaiken koetun harmin jälkeen, sillä nyt tiedän mistä puhun. (Vaikkakin vielä väärällä kielellä.) Tavoitteen pitää olla mitattavissa ja sillä pitää olla deadline, jonkinlainen aikataulu, joka polttaa pepun alla aina silloin, kun tuntee laiskuuspiston sydämessä. 

Opettelen italiaa nyt netissä olevan ohjelman avulla. Siellä on kokeita ja testejä, ohjelma laskee pisteitä ja osaamisprosentteja. Se rokottaa vääristä vastauksista ja jaksaa toistaa sitä mitä en osaa. Kärsivällisin opettaja mitä minulla on koskaan ollut. Sitä ei haittaa, kun lyön koneen kiinni, jos teen sen saman näppäilyvirheen kuudennen kerran, vaikka tiedän oikean vastauksen. Ohjelma odottaa minua siellä taas, kun olen valmis oppimaan lisää. Ja nyt minulla on myös aikaraja. Rooma. Yltiöpäinen tavoitteeni on osata 80 % siihen mennessä, kun matkustan Roomaan. Nyt osaan 45 %. 40 päivää aikaa, mikä on tosi vähän, mutta tavoitteenasettelun kannalta erittäin oikeaoppista. Minulla on deadline.

Huivipäivä.

Minä tein kevään vapaaehtoistyötä Monikulttuurikeskus Gloriassa. Vähemmän kuin haluasin, mutta kuitenkin. Olen itse asiassa toiminut siellä virallisesti vapaaehtoisesti vasta Suomeen tuloni jälkeen puoli vuotta sitten, mutta olen ensimmäinen virallinen "hengaaja". Olin somistamassa sitä ihan ensimmäistä Gloriaa, maalasin seiniä (ja järjestin elämäni ensimmäisen taidenäyttelyn Glorian tiloissa) ja jotenkin vain jäin sinne olemaan. Rakastuin niihin ihaniin ihmisiin ja siihen paikan rentouteen ja tietysti monikulttuurisuuteen. Ja ne ihmiset kai rakastuivat minuun, mikä oli tietysti parasta kaikessa. Paikka on vaihtunut, ihmisiä on tullut lisää, ja käyn siellä yhä harvemmin maastamuuttomatkailuharrastuksestani johtuen, mutta joka kerta minut otetaan avosylin vastaan. Siis oikeasti. Jos joku ei halaa, kun menen Gloriaan käymään, niin rasti seinään. (Seinä on yhä tyhjä.) Sen paikan energia on pelkkää rakkautta. Siksi minä siellä hengailen, niin kuin moni muukin nykyään. Kesäloma alkoi, mutta ensi syksynä kannattaa kyllä tutustua Gloriaan. 

Antaminen on se elämän paras asia, jos ajattelee vain itsekkäästi. Koska mikään muu ei tuota vastaavaa mielihyvää niin pitkäksi aikaa kuin se, että autat tai ilahdutat jotakuta toista ihmistä. Tämä ei ole mitään minun hippijuttuja, vaan ihan tutkittua faktaa, olen kuullut sen monella luennolla. Perustin joskus kauan sitten iloa.-ryhmän Facebookiin ihan sitä varten, että voisi kerätä näitä toisten ilostuttamisia sinne, jolloin voidaan kaikki yhdessä jakaa se oma hyvänolontunne myös muille. Ei se oikein ottanut tulta munille (en tiedä miksi sanoin noin, siellä on melkein kaikki naisia), mutta pistän sinne silti toisinaan linkkejä, jotka saattavat innostaa ilotekoihin. 

Jos joku ystäväni on masentunut, neuvon aina kaksi asiaa. Ensinnäkin, katso peiliin ja itseäsi silmiin, ja sano ääneen "Minä rakastan sinua". Kovin moni ei pysty siihen. Mutta ne, jotka pystyvät ja jatkavat tätä, sanovat sitten paljon myöhemmin, että se kyllä mullisti koko elämän. Koska se todellakin mullistaa koko elämän. Tiedän sen kokemuksesta. Toinen neuvoni on se, että tee joka päivä yksi hyvä asia ja kirjoita se ylös. Olkoon se ihan kuinka (omasta mielestä) mitätön asia tahansa. Jos teit sen, jos toinen ilahtui, kirjoita se ylös. Sekin on yllättävän vaikeaa meille suomalaisille. Mutta sekin toimii, todella hyvin. Ja toivoin, että ihmiset jakaisivat näitä pieniä ilostuttamisia myös siellä Facebook ryhmässä.

Vähän aikaa sitten Gloriassa oli Huivipäivä. Siellä oli huivinäyttely, luento huiveista ja niiden historiasta, toinen luennontapainen Iranista ja heidän hävyttömästi tilanteestaan naisten oikeuksien puolesta (jos et ymmärrä miten tämä liittyy huiveihin, kannattaa googlettaa), huivin solmimisen opastusta, valokuvausta erilaisten huivien kanssa, huivien myyntipiste, sekä erilaisia huivitanssiesityksiä. Se oli aika hieno tilaisuus. Olin siellä tietysti itsekin, pääasiassa nauttimassa. Gloria on aina täynnä kulttuureja. Vähän politiikka tulistutti tätäkin päivää (sivistyneesti), mutta pääasiassa minulle jäi vain sellainen tunne, että onpa ihana olla osa tätä. Ja sitten myöhemmin minua ilahdutti nimenomaan se, kun tajusin, että minä OLEN osa tätä. Minä olen yksi heistä.