Olen jatkanut seitkytluvun teemalla koko viikonlopun. Ja nauttinut! Löysin leffan Searching for Sugar Man ja tykästyin isosti. Suosittelen, jos pidät dokkareista. Jostain syystä tuo kausi saa minut aina onnelliseksi. Ja sitten Rodriguez - voi minkälainen tyyppi! Olen nyt virallisesti fani, kuunnellut biisejä ja vain fiilistellyt. Rakastan niitä leveälahkeisia farkkuja, musiikkia, kuoseja, maailmanpelastusajatuksia, sitä että ihmiset tunsivat voimakkaasti ja toimivat, saivat asioita aikaan vaikkei ollut internettiä, mikä nykyään tarkoittaisi täydellistä erakoitumista. Onkohan tämän 70-luvun rakkauden taustalla ehkä jotain muutakin? I wonder.
Päätin tuossa jo jokin aika sitten palauttaa 70-luvun elämääni. Ja heti sen jälkeen löysin farkut trumpettilahkeilla. Vaatteiden ostaminen ei ole täällä niin helppoa kuin Suomessa, ellei sitten tilaa niitä jostain. Maltalainen muoti ei imartele ketään, tosin minä en kyllä ole muuallakaan mennyt ihan niiden viimeisten villitysten mukana. Mutta pointti oli siinä, että löysin täältä oikeasti jotain, mihin saattaa itsensä verhota. Se on harvinaista.
Olen todellakin viettänyt rauhallisen kotiviikonlopun. Kuunnellut musiikkia ja fiilistellyt, ihan vain olla möllöttänyt. Aivan ihanaa sellainen. Hassu huomio muuten, tajusin tänään, etten halua uutta puhelinta vanhan (aivan hetkenä minä hyvänsä hajoavan) tilalle. En minä käytä sitä kuitenkaan. Kukaan ei soittele - paitsi ehkä naapuri tai bussikuski - ja tekstiviestejäkin saan vain pankista kun nostan rahaa automaatilta. Hiljaista on. Ja minun mielestä saakin olla. Joten mitä minä teen uudella puhelimella?
Tästä on minulle huomauteltu kyllä aika paljon. "Jotenkin ihanaa, että olet pystynyt olemaan tuollalailla ilman nykyaikaisia laitteita, minä en enää pystyisi..." (Ja sitten kaivetaan kassia, kun lähmänäyttöpuhelin on juuri kilahtanut. Jokuhan on saattanut kommentoida Facebookiin.) Sama tulee vastaan kun sanon etten lue lehtiä. "Voi että, tuo on kyllä mahtavaa, mutta jotenkin mun vain pitää olla koko ajan ajan hermolla." (Ja ilmeisesti ajan hermo löytyy lööpeistä ja julkkisjuoruista.) Olen joskus miettinyt, kuinka vilpittömiä tuollaiset kommentit loppujen lopuksi ovat, vaikka oikeastaan sillä ei ole edes merkitystä, sillä jokainen toimii tietysti tyylillään.
Ja tuohon edellisen päivitykseen liittyen... Mainitsin bussikuskista myös Facabookiin, eikä ole mikään viestini ikinä saanut niin paljon huomiota. Ihmiset ja niiden suhteet - se tuntuu kiinnostavan. Joten tämä on pakko kertoa: Kyllä, laitoin Bussikuskille viestin ja hän on soittanut jo kahdesti. Kummallakin kerralla oikeastaan vain kertoakseen, että soittaa huomenna uudestaan, koska ei vieläkään tiedä aikatauluaan. Tämä saattaa nyt tulla yllätyksenä, mutta tuo Bussikuski on saanut hymyn pysymään kasvoillani pisimmän aikaa sitten Povero Marcon. Hmm... I wonder. Se ei ole merkki mistään, mutta ihan hauska huomio silti. Sitä paitsi pidän hänen äänestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti