Löytöjä.

Päätin vakaasti eilen, että keskityn huomaamaan positiivista ja ihanaa ja hyvää ja kaikkea sellaista. Odotin suuria, kuinkas muutenkaan, koska nämä tällaiset jutut on aina mieleen. Aloitan kaiken intopiukeana, ihan aidosti. Niinpä listasin kaikkia ihania asioita koko päivän. Mutta näin yhden päivän kokeilun jälkeen on todetava, että lievää pettymystä on kyllä ilmassa. Ei tunnu yhtään erimmältä. 

Tajusin, että tämä päivä ei juuri elämääni muuttanut, sillä minähän olen jo se tyyppi, joka muutenkin ihastelee asioita kaiken aikaa. Näen kauniita parvekkeenkaiteita ja upeita ovenkahvoja. Tervehdin työmatkalla hevosta, ponia ja muutamia kissoja. Ihastelen vastaantulevien vaatteita. Löydän mielenkiintoisia kuvauskohteita kuluneista ovista, ruosteisista putkista ja harmaista betonilaatoista. Näen pilvissä itseään hiuksista kiskovan naisen, möhömahaisen krokotiilin ja puhaltavan syöksylaskijan. Nuuhkin kukkia ja kahviloita ja vastaantulevia miehiä. (Hyvin vaivihkaa siis. Minulla on tosi tarkka hajuaisti, niin ei tarvitse mennä iholle asti. Täällä muuten myös nuoret pojat tuoksuvat hyvältä.) Nautin hetkistä. Joten vaikka nyt keskityin tietoisesti positiiviseen, muutos ei ollut niin kovin suuri verrattuna siihen mitä normaalisti teen. Toisin sanoen, tämä lievä pettymys oli oikeastaan aika mahtava huomio.

Aion silti jatkaa tätä hullutusta koko kuukauden, nyt siis vielä enemmän tietoisesti, koska kaksi melko poikkeavaa juttua tänään kuitenkin tapahtui. Merkittäviä asioita. Ensinnäkin, löysin täydellisen Universumiboxin. Olin sitä jo odottanut, ja nyt kaksi tilapäistä purkkia kokeilleena tiesin heti, että tämä se on. Tämä on se oikea. 

Ja se toinen juttu. Minä koskin pupua. Tai oikeastaan pupu koski minua. Menin kapeaa käytävää ja käännyin sivuttain, kun yhtäkkiä kaksi paholaista oli siinä avain silmieni edessä. Hyvä etten huutanut, sen verran kovasti säikähdin. Mutta päästäni kuului ääni: Voita pelkosi! Joten minä nostin vapisevan sormeni tervehdykseen ja työnsin sen kohti häkkiä. Kaksi pientä, nykivää nenää tuli heti tutkimaan sormeani kaltereiden välistä. Taatusti osuikin. Hetken jo mietin, että minähän voisin ottaa tuollaisen lemmikiksi, siinä viimeistään sitten pääsisi kammoista eroon. Puput olivat pieniä, eikä oikeastaan ollenkaan niin pelottavia, kuin roskakatoksesta eteen keskiyöllä hyökkivät jättiläisrusakot tai kimppuun käyvät ja purevat häiriintyneet kotikanit. Ne olivat oikeastaan aika suloisia, jos sitä nykivää nenää ei lasketa. Olin niin iloinen tästä rohkeuspuuskastani, että päätin mennä katsomaan niitä uudestaan. Ja iltapäivällä meninkin. Siellä ne möllöttivät, väsyneenä. Yhtäkkiä toinen haukotteli ja heittäytyi kyljelleen. Ja hetken päästä toinen meni sen taakse, ja heittäytyi siihen viereen. Lusikkapuput! Ehkä hulluin, mutta samalla ihanin livenä näkemäni eläinelämys. Tästä on hyvä jatkaa.

Siinä se nyt on. Täydellinen.