Tovi on taas vierähtänyt siitä, kun viimeksi olen kuulumisia päivittänyt. On ollut vähän tilanteita. Osa on kyllä parasta jättää huomiotta, mutta jotain mainittavaakin kuitenkin. Olen käynyt töissä, jossa on tällä hetkellä vähän kriisitilanne. Suomalaisia ja ruotsalaisia työntekijöitä tarvitaan kipeästi. (Jos myynti- tai nettitukihommat kiinnostavat, niin laitapa vaikka meiliä, minä pistän viestiä eteenpäin. Itse teen ihan muuta, niin en sen suuremmin osaa tuosta työstä kertoa, mutta muut varmasti osaavat.) Minuun kriisi ei juuri vaikuta, paitsi lievästi kireänä ilmapiirinä ympärille, jonka tosin melko tehokkaasti blokkaan elämästäni, koska kuitenkin laitan vain kuulokkeet päähän, kun töihin tulen aamulla, ja vietän päivän omassa kuplassani. Paitsi sellaisena surullisena uutisena, että Pörröpää otti lopputilin eilen. Vähiin käy kaverit ennen kuin loppuu.
Olen tästä jo aikaisemminkin kirjoittanut, mutta jostain syystä ihmiset antavat minulle asioita täällä. En tiedä miksi. Ensin oli se nainen, joka antoi käsilaukkunsa keskellä katua. Gozossa tapasin erään saksalaisen naisen hostellissa, jolle kävin vielä lähtiessä sanomassa heipat, ja hän halusi antaa minulle hatun. Eilen kävin ystäväni kanssa töiden jälkeen oluella ja baarin omistaja antoi minulle kolme laukkua. Puhumattakaan siitä, että uuden kotini edelliset asukkaat antoivat minulle kaiken maailman arkisia asioita, e-kirjojen lukulaitteen, maaleja ja siveltimiä ja muita taidetarvikkeita (arvo vähintään 200 €), sekä tuon typerän kissan. Niiden kanssa olenkin sitten pakertanut kaiken ajan, sitä tavaraa on nimittäin tosi paljon.
Äiti pyysi laittamaan kuvia kodista. Aika epävalmista siellä vielä on, kuten varmasti on helppo arvata. Minä nyt vain olen sellainen kaaostapaus. Mutta napsin nyt kuitenkin muutamia kuvia. Ihan sellaisia arkisia otoksia tyyliin mitä-nyt-sattui-kameraa-vastaan-tulemaan. Moni esine etsii vielä oikeaa paikkaansa. Jossain vaiheessa on kai vain pakko antaa periksi ja tyytyä jättämään asiat niin kuin ne ovat, että edes joskus voisi sanoa kodin olevan valmis. (Ei tule tapahtumaan.) Laitan kuvia seuraavassa numerossa, koska en välttämättä juuri nyt osaa paikallistaa sitä kameraa, jossa kuvat ovat.
Ihminen onnistuu silloin, kun hoitaa asiat loppuun.
Tuollainen lappu oli muistuttamassa pöydällä tänä aamuna. (Siirsin taas jotain paperipinkkaa ja tuo jäi kyydistä siihen minulle irvailemaan.) En muista taaskaan mistä lainaus on peräisin, mutta hyvin selvästi ei minun omia juttuja.
Jäin miettimään, että koti ei taida olla koskaan valmis. Ja ehkä sen ei kuulukaan olla. Enhän minäkään ole. Muutun ja kasvan joka päivä, ehkä siksi kodinkin kuuluu olla muuttuvainen. Tuo ajatus jollain tavoin kyllä ilahdutti. Tuntuu paljon stressittömämmältä tulla tänne nyt töiden jälkeen. Teen sellaisia selkeitä suunnitelmia huonetta kohti. Suunnittelen kaiken valmiiksi ennen kuin aloitan. Sitten suoritan ja sitten saan valmiiksi, kun lista on kokonaan yliviivattu. Kun ei lisää listaan uusia asioita tai muuta mieltä jatkuvasti, niin silloin saa aikaan. Silloin minäkin voin olla ihminen, joka onnistuu.
Syvällistä.
P.S. Minulla on kotipuhelin. Jos joskus on tylsää vaikka töissä, jossa on vielä lankalinjat, ja haluat soittaa minulle, niin se olisi mukavaa. Kotinumeroni on +35621220858. Toistaiseksi siihen ovat soitelleet vain pari väärää numeroa ja yksi automaattinen ilmoitus netin huollosta, tosin väärästä firmasta sekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti