Kuvia.

Paluu arkeen sujui yllättävän helposti. Melko yllättävä oli myös ensimmäinen keskusteluni pomon pomon pomon kanssa heti lomamatkan jälkeen.

- I hate your pictures. 

- Oh... Okay.

- They are too nice. 

- Oh, I see. Why do you hate nice things?

- Hmp. Because I was here and not there. You had those nice places there and all I saw here was Tamar's ugly face and these guys and this office... 

Hän huitoi ympärilleen ja kääntyi selvästi närkästyneenä pois. Asia loppuun käsitelty. Tämä on se pomo, jonka mukaan yksi kaloistani on nimetty. Se kultakalan näköinen otus, jolla on lepattavia hörsylöitä ympärillään, joten se vaikuttaa kokoaan suuremmalta. Pomon pomon pomo on kokoaan suurempi energialtaan, ääneltään ja tahdoltaan, hänestä ei sojota mitään ylimääräistä. Mutta vaikuttava nainen.

Huomasin, että kaipaan valokuvaamista. Olen jo kahdesti päättänyt lopettaa koko kuvaamisen. Ja siis lopettanutkin. Matkakuvat otin kännykällä, vaikka kamerakin oli kyllä mukana. Se on sellainen pieni turistikamera, jonka ostin Thaimaasta. Ostin sen, koska halusin oppia ottamaan huonoja kuvia. Siis sellaisia virheellisiä. Huomasin, että minun pitää oppia rakastamaan virheitä, jotta voisin oppia sietämään epätäydellisyyttä, ja arvelin, että valokuvaus olisi tarpeeksi miellyttävä väline sen oppimiseen.

Jotenkin siinä sitten kävi niin, että olen täysin koukuttunut Instagramiin. Olin pitkään sitä mieltä, että puhelimen naputtelu ja kaikki ne (ihanat) suodattimet ei ole valokuvaamista. Mutta kyllä se on. Minä olen edelleen se, joka näkee kauniita asioita, joihon puhelimella sitten osoitan. Minä päätän millä tavoin kuvaa säädän. Se on vain vähän erilainen taidemuoto. Ei kaiken hyvän aina tarvitse tulla vaikeimman kautta.

Odotan tilipäivää enemmän kuin pitkään aikaan. Ostan heti taulupohjia, että voin jatkaa maalaamista. Se oli niin vapauttavaa, kun viimein päätin sotkea sen valkoisen kankaan, jota olin tuijottanut useita viikkoja. Ensimmäisestä teoksesta tarjottiin jo 50 € (en vielä myynyt) ja ottamani valokuva taulusta sai yli 80 Facebook tykkäystä, tosin ne eivät sinänsä tilipussin sisältöä suurenna. Mutta mielialaa se nosti, enemmän kuin osasin odottaa.

Jos kiinnostaa, enkä ole vielä tarpeeksi tuputtanut, niin TÄSSÄ linkki kuviini.

Matkamuistoja osa 4.

Loma lähestyi loppuaan, mutta lauantaina pääsin käymään Trevison torilla. Se oli yksi toive matkaltani. Kierrettiin se valtava alue läpi ja pengottiin jokainen koju. Sen pienen hetken ajan kaikki oli niin kuin ennen. Mölinät ja tuoksut (ja se karmea juustokärryn lemu) ja kirkkaalta taivaalta paahtava aurinko. Löysin ihania asioita, mutta en ostanut muuta kuin harmaan huivin, joka sitten kuitenkin kotona osoittautui olevan sininen. Kävimme tietysti samalla suosikkijätskipaikassani - onneksi se oli vielä tallella! Ihminen on  älyttömän onnellinen, kun saa syödä italialaista jäätelöä.

Kävin tietysti myös Fagarén keskustassa, vaikka sitä ei kyllä voi parhaalla tahdollakaan nimittää keskustaksi. Kun Venetsiassa ostin junalippua, jouduin tavaamaan kylän nimen moneen kertaan, eikä herra silti tiennyt minne halusin mennä. Koneelta asema kuitenkin minun onneksi ja herran suureksi hämmästykseksi löytyi. Käytännössä kylän löytyminen ei ollutkaan niin helppoa. Kylän kauppa oli suljettu. (Kauppias oli kyllä satavuotiaan näköinen jo 15 vuotta sitten, joten tämä ei kai ole yllättävää.) Baari oli suljettu. Sen ainoan postilaatikon luukku oli päällystetty epäilyttävän vahvalla kerroksella hämähäkinseittiä. Jopa joki oli muuttanut suuntaa kolme vuotta sitten olleen tulvan jälkeen ja vuollut itselleen aivan toisenlaisen reitin. Nyt rantaan ei enää päässyt, vaikka tietenkin silti yritin. Päädyin vain räpiköimään risukkoon ja miehenkokoisten heinien sekaan. Sellaisen suomalaisen miehen kokoisen miehen, ei italialaisen. Lähes kaikki viiniköynnökset olivat poissa. Enää yksi sitkeä naapuri jatkoi viinin valmistusta, lähinne poikiensa toimesta. Kaikesta huolimatta olin äärettömän onnellinen. Istuin juomassa aamukahvia pihassa pyjamassani ja katsoin kuinka ruoho kasvoi. Oli niin vahva tunne siitä, että olen kotona. Vaikka talo oli viereinen, ja vaikka koko kylä on Venetsian tavoin katoamassa - tämä paikka on niin selvästi kotini.

Tässä oli joskus kauppa.

Käsittämätöntä miten kova ikävä oli näihin maisemiin.

Olen jatkuvasti puhunut siitä miten kaipaan Italiaan ja joskus mietin, että kuinkahan paljon aika on muistoja kultaillut, koska niinhän siinä yleensä käy. Tämä matka oli siinä mielessä myös testi. En tiedä läpäisinkö sitä vai en, mutta nyt tiedän mitä haluan. Tai paremminkin, missä haluan. Tämä tunne ei ole mitään ajan kultailua, vaan aivan täyttä totta. Yhä edelleen. Niinpä kävin juttelemassa pomon kanssa ja ilmoitin, että nyt on tullut aika etsiä tiimiin uusi suomalainen.

Matkamuistoja osa 3.

Torstaina Venetsiassa satoi vettä, joten kun kaverini palasi Suomeen, minäkin päätin palata kotiin. Matkasin junalla Trevisoon. Koska paikallisjunia menee vain säännöstellysti, junanvaihto ei ollut aivan niin sujuvaa kuin mennessä. Niinpä kävelin hetken keskustassa. Kävin lataamassa puhelimen saldoa ja sain ohjeet hyvään kahvilaan. Nautin cappuccinoni ja jonkinlaisen kakkupipanan, jossa oli kyllä kokoaan suurempi maku. Juttelin vieressä istuvan rouvan kanssa. Keskustelu venyi ja huomasin, että osaan puhua italiaa yllättävän hyvin. Varmasti ihan väärin, mutta sitä saattoi silti kuitenkin jo kutsua keskusteluksi. Rouva lähti, mutta palasi vielä hetken kuluttua ja sanoi, että oli maksanut minunkin tilauksen. Kiitin hämmentyneenä, voi miten ihastuttava rouva.

Kun viimein pääsin takaisin pikkukylälle, Fagaréssa oli taas jotain elämää suurempaa tekeille. Nimittäin ruokaa, sitä tehtiin oikein porukalla. En tiedä mitä siellä valmistui, mutta se sisälsi juustoa ja teko näytti vaivalloiselta. Valmistus kesti kauan ja vaati vahvaa keskustelua. Lopputulos ei miellyttänyt, siis kokkeja. Minusta ne juustopötkylät olivat ihan hyviä. Varsinkin sen älyttömän hyvän "talon viinin" kanssa. Tosin vaivannäköön suhteutettuna olisi ehkä voinut odottaa jotain mullistavampaa, joten ymmärrän kokkien palautteen.

Opiskelin ahkerasti Tiramisun tekoa.

Lomaviikon aikana kävin kalafestoilla, eli söin paljon kalaa ja muita veden eläjiä. Ravun sakset työnsin suosiolla muille imettäväksi, en ollut henkisesti vielä valmis sellaiseen. Mutta kaikki muu meni kyllä alas melko sujuvasti. Opin tekemään Tiramisua (ainakin teoriassa) ja maistoin Grappaa. Söin paljon. Lähinnä koko ajan. Loman ensimmäisenä aamuna heräsin onnellisena kirkontornissa soivaan kelloon, joka herätti myös talon kukon kiekumaan. Se oli jotenkin niin maagista, muistutti mukavasti miten todella maalla sitä taas ollaan. Loppuviikosta tosin oli hiljaisempaa, koska se kukkokin me syötiin.

Kikkirikuu!

Matkamuistoja osa 2.

Vietin muutaman päivän myös Venetsiassa. Aamulla lähdin paikallisjunalla Fagarésta Trevisoon ja sieltä sitten tuohon mystiseen uppoavaan kaupunkiin. Tämä oli se matkan haastavin vaihe. Kuusi vuotta sitten tuo kaupunki mullisti elämäni, kun Povero Marco varasti sydämeni. Muistan vielä niin elävästi tapaamisemme Rialton sillalla, ensisuudelman Canal Granden varrella, kaikki ne yhteiset hetket, keskustelu suosikkipaikallani sillä yhdellä ikkunalla... Arvatenkin tunnetilat olivat taas melko voimakkaita. Olin tehnyt itselleni sellaisen tavoitteen, että käyn hyvästelemässä menneisyyden muistot. Päästän irti. Tarvitsen sen sellaisen päättymisen tunteen. Closer.

Ystäväni tuli Suomesta asti lomailemaan nämä päivät kanssani, onneksi. Asuimme hostellissa, jossa meiltä huijattiin lisämaksuja. Kiertelimme kaupunkia ihastellen, sillä kaveri on henkeen ja vereen Venetsia-fani. Minua kiehtoi eniten ne ihanat muistot. Löysimme hienon ruokapaikan, jonne monot veivät useaan otteeseen. Tutustuimme henkilökuntaan (parissakin paikassa), joista kukaan ei ollut paikallinen. Luulen, ettei vastaamme tainnut tulla yhtä ainutta italialaista. Huomasin vähitellen, että jotain oli nyt vialla. Ne muutamat tutut kaupat ja kahvilat olivat kaikki poissa. Nyt siellä oli vain kiinalaisia myymässä samaa rihkamaa, mitä saa aivan joka paikasta. Se sekopäisesti maalattu kahvila oli poissa. Rialton silta oli peitetty pressuilla, sillä sitä kunnostettiin. Jopa suosikkipaikkani oli suljettu vanerilevyjen taakse! Vaikka olin niin lujasti pitänyt kiinni muistoistani, oli pakko tunnustaa, että muistoni olivat jo jättäneet minut. Mikään niistä minulle rakkaista paikoista ei enää ollut siellä. Olin tyrmistynyt.

Universumi teki asian hyvin selväksi... Tässä pyytämäsi closer, ole hyvä.

Matkamuistoja osa 1.

Mistähän aloittaisin...? Kokeillaan ihan alusta. Aamuyöllä taksi vei kentälle, josta kone lennätti takaisin Trevisoon. Palasin kotiin. Matka oli jotain ihan muuta kuin odotin. Hämmentävä, ihana ja jotenkin lopullinen. Ja erittäin vahvasti haikea.

Treviso.

Ensimmäiset päivät vietin entisen naapurini luona maalla, Fagarén kylässä. Kävin myös vierailulla vanhassa kodissani, kuuden vuoden jälkeen. Talossa asuu nykyään skotlantilainen kirjailija Lisa, joka vimeistelee uusinta kirjaana. Arvatenkin tunnetilat olivat vahvoja.

I'm going home...

Lisa antoi minun harhailla talossa, olihan se entinen kotini. Kaikki oli niin kuin ennen, mutta ei sitten kuitenkaan. Talo tuntui tyhjältä. Taiteilijanainen oli vienyt omat tavaransa pois, joten talo oikeasti OLI tyhjä. No, ainakin huomattavasti normaalimpi. Puutarha oli kuin viidakko, sitä ei ollut kukaan ehtinyt hoitaa. Lisa asuu vuokralla ja on vasta nyt ostamassa taloa, joten syy ei ole hänen.

Some things change... Tässä oli ehjät puutarhajuhlat 15 vuotta sitten.

Oli vaikea katsella sitä kaikkea. 15 vuotta tekee ihmeitä. Kylpyhuoneeseen oli ilmestynyt ovi. Keittiössä oli lavuaari, sellainen ihan oikea, tulpallinen. Tosin se taisi olla jo kuusi vuotta stten, kun viimeksi täällä vierailin. Mutta oranssin huoneen lattia oli nyt puuta. Yläkerran oleskeluhuone oli maalattu, nyt se oli tumma petrolinsininen. Pikkukoira oli poissa. Mutta minun tekemä piirros taiteilijanaisesta oli vielä keittiön seinällä roikkumassa. Mietin, että onkohan tämä nyt se katkeransuloinen maku, jonka maistoin kurkussani?

Myös naapurissa asiat olivat muuttuneet. Giuseppe oli tullut siihen tulokseen, että koska vaimo tai poika kumpikaan ei juo viiniä, on aika lopettaa. Kaikki köynnökset olivat poissa. Harhailin hämmentyneenä pitkin peltoja, joissa kasvoi nyt pelkkää rikkaruohoa. Viiniä ei enää ole muualla kuin kellarissa. Onneksi siellä vielä, se on nimittäin ihan mielettömän hyvää. Kysyin mitä hän sitten tekee, kun viini loppuu? "Ostan kaupasta lisää" Giuseppe vastasi hymyillen. Niin, sieltähän sitä saa. Täällä ihmiset osaavat nauttia. Ja koirat.

Berlina.

Odotettavaa.

Muistatko vielä sen mainitsemani pahoinpitelyn ruuhkassa? Ja kinastelun metrossa? Selvästi lähettelen nyt aivan vääränlaisia viestejä universumille. Eilen metrosta tullessa näin, kuinka kaksi miestä roikotti lähes tajutonta kaveria käsivarsista ja raahasivat tyypin velttoa kehoa sivummalle. Turvamies käveli perässä kantaen ilmeisesti väsyneen kaverin reppua. Selvästi joku juttu mennyt vähän suunnitelmien ohi ja nenään sattui taas. Rakas universumi, olen nähnyt väkivaltaa tarpeeksi. Voit lopettaa, minä pelkään jo.

Töissä mainitsin tästäkin asiasta. Pomon pomo ja pomon pomon pomo olivat molemmat hämmentyneitä. He eivät ole eläissään nähneet yhtään tappelua täällä. Ilmeisesti minä olen vain sillä tavalla onnekas. Norjalainen tyynesti muistutti, että vaikka nyt satunkin näkemään näitä tapahtumia, se ei tarkoita, että minä olisin millään tavoin joutumassa minkään vastaavan kohteeksi. Tämähän on turvallisin pääkaupunki Euroopassa. Kylläpä se ajatus muuten lohduttikin lähinnä ei ollenkaan, kun yöllä herääsin taas kauhupainajaisesta ja sydän hakkasin itseään väkivaltaisesti ulos rinnasta. 

Jotain positiivista tässäkin kuitenkin kai on. Luin nimittäin eilen, että ihmiset, jotka näkevät painajaisunia, ovat jotenkin luovempia. Otetaanpa tänään siis yksi rentouttava luovuudelle. Jospa saisi sitten nukuttuakin rauhallisemmin.

Olen nyt koittanut suunnitella tätä kuluvaa vuotta. Lista etenee. Mutta heräsi kyllä kysymys. Minkä ihmeen takia piti taas vetää ihan överiksi tämäkin homma? Miksi hemmetissä sillä listalla pitää olla 22 asiaa? Eikö 11 olisi riittänyt ihan hyvin? Eihän tätä vuottakaan ole enää kuin vähän reilu puolet jäljellä. Vai oliko tämä joku alitajuinen muisto kouluvuosilta? Tavoitteet pitää asettaa älyttömän korkealle, koska vain noin 50 % siitä toteutuu. Luovuutta pursuten olen päässyt yli puolivälin.

Tässä päivitetty lista ei missään tietyssä järjestyksessä:

Matkustan Italiaan, ihana loma Venetsiassa ja Trevisossa.
Sohvasurffari tulee vierailulle Jenkkilästä.
Emman vauva syntyy ja minusta tulee special-täti. 
Matkustan Iasiin Adinan kotiin. 
Matkustan Oltenitaan Lauran kotiin.
Vierailen Draculan linnassa.
Menen Alexin kanssa asemuseoon.
Menen Alexin kanssa katsomaan lampaita.
Hurraan Suomen Leijonia poikien kanssa. (Tai ainakin poikien seurassa.)
Kahlaan meressä ja lillun aalloissa.
Aloitan sekä puhtaalta että uudelta pöydältä, kun toimisto muuttaa.
Matkustan Thaimaahan tapaamaan veteraanikavereita.
Osallistun ainakin yhteen tiimitapahtumaan.
(Baari-iltaa ei lasketa sellaiseksi.)

On tuota listaa kuitenkin vielä jatkettava. Olisi kyllä kamalaa, jos pääsisin kokemaan näistä asioista vain puolet.

Kurja päivä.

Elämän määrä altaassani on ilmeisesti vakio. Sain kuin ihmeen kaupalla herätettyä sen toisen kasviraasun henkiin. Pienistä jämäpätkistä se alkoi taas kasvaa. Ja vaikka elämä selvästi voitti, niin ehkä tasapainon säilyttämisen vuoksi tällä kertaa Christian II sai tarpeekseen. Henki lähti. Altaan vahvuus: Kaksi kituvaa kukkaa, kaksi kituvaa kalaa (Hugo ja Picu), sekä toistaiseksi vielä normaalilta vaikuttava Jorge. Luulen, että pojat ovat vain paleltuneet. Asuntoni on niin kylmä, että tankkia on erittäin vaikea pitää lämpimänä. Aion lopettaa heti, kun loput pojat luovuttavat. Tämä harrastus on aiheuttanut pelkästään mielipahaa. Ja kärsimystä ja kuolemaa. Ihan typerä idea oli koko akvaario.

Pääsiäinen on viimein ohi. Juu, ihan oikein luit ja minä kirjoitin, en tarkoita vappua. Täällä nimittäin vietettiin pääsiäistä vasta viime viikonloppuna. Suomen vappusää oli parempi. Työmaalla oli melko tyhjää, koska enemmistö on ortodokseja ja saivat siksi viettää maanantainsa kotona. Nautin töihin menomatkasta, koska metro oli lähes tyhjä. Paluumatkasta en nauttinut ollenkaan niin paljon, koska osuin paikalle, kun baltianmiehet ottivat taas mittaa toisistaan. Kakaramainen kina metron oviaukolla, ensimmäinen töni, toinen potki takaisin ja sitten machoiltiin, kunnes heleä ääni ilmoitti ovien sulkeutumisesta ja metro erotti riitapukarit. Mikä näitä ihmisiä oikein vaivaa?

Sain Ilkalta viikkoviestin taas ja jäin pohtimaan. Se pointti oli ihan jotain muuta, mutta hän aloitti viestinsä: "Ensinnäkin olen tosi innoissani siitä, mitä kaikkea tänä vuonna tulee tapahtumaan." Aloin saman tien kirjoittaa omaa listaa. Mitä ihanaa tänä vuonna tapahtuu?

Matkustan Italiaan, ihana loma Venetsiassa ja Trevisossa.

Sohvasurffari tulee vierailulle Jenkkilästä.

Emman vauva syntyy ja minusta tulee special-täti. 

Ja siinä kaikki. 

En millään keksinyt mitään muuta. En yhtään mitään muuta. Ihan suututti... Ei ihme, jos elämäni on ilotonta, jos en pysty edes listaamaan mukavia asioita. Tämä oli se mahdollisuus kuvitella ja haaveilla ja suunnitella kaikki se ihana, jonka haluan tapahtuvan. Joten, tämä olkoon kotitehtäväni. Listaan 22 ihanaa asiaa tälle vuodelle. Siis sellaista, mitä tulee tapahtumaan. Hyvä idea.

Taidenurkkamaalauspiste.

Saan ajoittain luovuuspuuskan. Se on innostavaa ja ihanaa, mutta myös vähän rasittavaa, koska se tekemisen pakotus on niin kova. Saan myös niiden kaikenlaisten hullujen ajatusten seassa välillä hyviäkin ideoita.

Nyt kun minulla on tämä uusi hieno koti, tilaa on paljon enemmän. Sekoitin huonekaluja sen verran, että yksi seinusta olohuoneessa jäi kokonaan tyhjäksi. Samaan aikaan mietin, että hitto kun ei ole mitään paikkaa missä tehdä taidetta. Maalata ja askarrella paskarrella. Sitten piuhat yhdistyivät. Sain huippuidean, että minä rakennan siihen tyhjään tilaan sellaisen maalauspaikan! Saan samalla tylsää huonetta paremman näköiseksi. Juuri sitä minä nyt tarvitsen, paikan missä voin luoda ja tehdä kaunista taidetta. Mahtava idea! En malttanut odottaa, että pääsisin kotiin sitä rakentamaan.

Niinpä minä sitten into piukeana moppasin lattiat uudelleen ja mittailin nurkkia ilman mittaa. Mietin, että siinähän voisi olla joku pöytä tai hylly, että ei kaikki olisi siellä lattialla. Löysin juuri sopivan hyllyn parvekkeelta. Se oli kyllä likainen ja haiseva, mutta toivo heräsi. Joten tyhjensin hyllyn. Laukku täynnä vanhoja ruosteisia työkaluja. Kristallimaljakko. Legoja. Muovipressu. Rautainen joulukuusenjalka. Kaikkea sellaista mitä normaali ihminen ei varmasti tarvitse. Sitten minun piti tyhjentää parveke, koska hylly oli tietysti siellä aivan parvekkeen perällä. Tahdonvoima on vahva ja hyllykin siirtyi sisätiloihin. Sain sen riittävän puhtaaksi, loput saa piiloon pöytäliinalla. Hylly näytti hienolta. Mutta jotenkin sen seinusta kaipasi vielä jotain. 

Jos siirrän toisen jättinojatuolin siihen viereen, niin siitähän saa tosi hienon lukunurkan. Vaikkei tässä varsinaisesti nurkkaa kyllä ole, mutta tuolin voi laittaa vinoon, niin tulee illuusio nurkasta. Tavallaan. Jalkalamppu vielä siihen viereen ja rahi eteen... Jollain kankaalla nojatuolistakin saa ihan viihtyisän. Sieluni silmin näin jo upeasti sisustetun paikan jossa voin nauttia hyvästä kirjasta ja punaviinistä. (Punaviini kuuluu aina kaikkiin kuviin.) Enää puuttuu se takkatuli, mutta onneksi kynttilät toimivat. Katsoin vielä ihaillen ovelta saavutustani, ennen kuin kaaduin punkkaan kaiken antaneena. Kyllä tuli hieno! 

Vaan jäi se maalauspaikka sitten kuitenkin nyt tekemättä.