Loma lähestyi loppuaan, mutta lauantaina pääsin käymään Trevison torilla. Se oli yksi toive matkaltani. Kierrettiin se valtava alue läpi ja pengottiin jokainen koju. Sen pienen hetken ajan kaikki oli niin kuin ennen. Mölinät ja tuoksut (ja se karmea juustokärryn lemu) ja kirkkaalta taivaalta paahtava aurinko. Löysin ihania asioita, mutta en ostanut muuta kuin harmaan huivin, joka sitten kuitenkin kotona osoittautui olevan sininen. Kävimme tietysti samalla suosikkijätskipaikassani - onneksi se oli vielä tallella! Ihminen on älyttömän onnellinen, kun saa syödä italialaista jäätelöä.
Kävin tietysti myös Fagarén keskustassa, vaikka sitä ei kyllä voi parhaalla tahdollakaan nimittää keskustaksi. Kun Venetsiassa ostin junalippua, jouduin tavaamaan kylän nimen moneen kertaan, eikä herra silti tiennyt minne halusin mennä. Koneelta asema kuitenkin minun onneksi ja herran suureksi hämmästykseksi löytyi. Käytännössä kylän löytyminen ei ollutkaan niin helppoa. Kylän kauppa oli suljettu. (Kauppias oli kyllä satavuotiaan näköinen jo 15 vuotta sitten, joten tämä ei kai ole yllättävää.) Baari oli suljettu. Sen ainoan postilaatikon luukku oli päällystetty epäilyttävän vahvalla kerroksella hämähäkinseittiä. Jopa joki oli muuttanut suuntaa kolme vuotta sitten olleen tulvan jälkeen ja vuollut itselleen aivan toisenlaisen reitin. Nyt rantaan ei enää päässyt, vaikka tietenkin silti yritin. Päädyin vain räpiköimään risukkoon ja miehenkokoisten heinien sekaan. Sellaisen suomalaisen miehen kokoisen miehen, ei italialaisen. Lähes kaikki viiniköynnökset olivat poissa. Enää yksi sitkeä naapuri jatkoi viinin valmistusta, lähinne poikiensa toimesta. Kaikesta huolimatta olin äärettömän onnellinen. Istuin juomassa aamukahvia pihassa pyjamassani ja katsoin kuinka ruoho kasvoi. Oli niin vahva tunne siitä, että olen kotona. Vaikka talo oli viereinen, ja vaikka koko kylä on Venetsian tavoin katoamassa - tämä paikka on niin selvästi kotini.
Tässä oli joskus kauppa.
Käsittämätöntä miten kova ikävä oli näihin maisemiin.
Olen jatkuvasti puhunut siitä miten kaipaan Italiaan ja joskus mietin, että kuinkahan paljon aika on muistoja kultaillut, koska niinhän siinä yleensä käy. Tämä matka oli siinä mielessä myös testi. En tiedä läpäisinkö sitä vai en, mutta nyt tiedän mitä haluan. Tai paremminkin, missä haluan. Tämä tunne ei ole mitään ajan kultailua, vaan aivan täyttä totta. Yhä edelleen. Niinpä kävin juttelemassa pomon kanssa ja ilmoitin, että nyt on tullut aika etsiä tiimiin uusi suomalainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti