Vietin muutaman päivän myös Venetsiassa. Aamulla lähdin paikallisjunalla Fagarésta Trevisoon ja sieltä sitten tuohon mystiseen uppoavaan kaupunkiin. Tämä oli se matkan haastavin vaihe. Kuusi vuotta sitten tuo kaupunki mullisti elämäni, kun Povero Marco varasti sydämeni. Muistan vielä niin elävästi tapaamisemme Rialton sillalla, ensisuudelman Canal Granden varrella, kaikki ne yhteiset hetket, keskustelu suosikkipaikallani sillä yhdellä ikkunalla... Arvatenkin tunnetilat olivat taas melko voimakkaita. Olin tehnyt itselleni sellaisen tavoitteen, että käyn hyvästelemässä menneisyyden muistot. Päästän irti. Tarvitsen sen sellaisen päättymisen tunteen. Closer.
Ystäväni tuli Suomesta asti lomailemaan nämä päivät kanssani, onneksi. Asuimme hostellissa, jossa meiltä huijattiin lisämaksuja. Kiertelimme kaupunkia ihastellen, sillä kaveri on henkeen ja vereen Venetsia-fani. Minua kiehtoi eniten ne ihanat muistot. Löysimme hienon ruokapaikan, jonne monot veivät useaan otteeseen. Tutustuimme henkilökuntaan (parissakin paikassa), joista kukaan ei ollut paikallinen. Luulen, ettei vastaamme tainnut tulla yhtä ainutta italialaista. Huomasin vähitellen, että jotain oli nyt vialla. Ne muutamat tutut kaupat ja kahvilat olivat kaikki poissa. Nyt siellä oli vain kiinalaisia myymässä samaa rihkamaa, mitä saa aivan joka paikasta. Se sekopäisesti maalattu kahvila oli poissa. Rialton silta oli peitetty pressuilla, sillä sitä kunnostettiin. Jopa suosikkipaikkani oli suljettu vanerilevyjen taakse! Vaikka olin niin lujasti pitänyt kiinni muistoistani, oli pakko tunnustaa, että muistoni olivat jo jättäneet minut. Mikään niistä minulle rakkaista paikoista ei enää ollut siellä. Olin tyrmistynyt.
Universumi teki asian hyvin selväksi... Tässä pyytämäsi closer, ole hyvä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti