Outouksia.

Elämäni ei ole melkein koskaan tylsää. Joskus kuitenkin saatan eksyä tylsään paikkaan. Tällä kertaa ei onneksi käynyt niin. Niipä kerron Belfastin arkisista ihmeellisyyksistä. 

Meillä on täällä punnat käytössä, sillä olemme yhdistyneet Kuningaskuntaan. Mutta koska helppo olisi tylsää, ja Belfast on kaikkea muuta kuin tylsä, meillä on monenlaisia rahoja. Ja kaikki luonnollisesti puntia. Paitsi ne pencet. Olen nähnyt ainakin kolmenlaisia erinäköisiä seteleitä samoilla numeroilla. Kaikki toimivat.

En vieläkään tiedä miten toimia kaikkien kolikoiden kanssa. Yleensä vain avaan kolikkopussukan ja annan myyjän kaivaa sieltä mieluisat hilut. Työpaikan kahvikone on hankalampi. Se nimittäin suostuu ottamaan vastaan vain osan näistä kolikoista ja sylkee loput pois. Olen oppinut, että isot monikulmaiset kelpaa kaikki, mutta pienet monikulmaiset vain toisinaan. Isot pyöreät käyvät aina, mutta pienet pyöreät vain toisinaan. Onneksi kaupassa eivät ole niin nirsoja.

Toinen vähän vähemmän outo asia on Oopperatalo. Olin niin innoissani, kun googletin kesällä mitä kaikkea Belfastissa on ja sain tietää, että täältäkin sellainen löytyy. Paikalliset opastivat kuitenkin nopeasti, että vaikka heillä hieno oopperatalo onkin, siellä ei ole oopperaa ohjelmistossa. Musikaaleja ja teatteria ja konsertteja vain. Olin hämmentynyt. 

Minulla on paljon kollegoita ja jo pelkästään samassa kerroksessa on paljon ihmisiä samassa tilassa. Sellainen muodikas avokonttori siis. Olen pääasiassa ranskalaisten ympäröimänä, mutta yksin tanskalainen istuu vieressäni (pääasiassa opastamassa minua), Grumpy Tessa. Olen tästä hyvin kiitollinen. Toisella puolella taas istuu hottis ranskalaismies Micky, joka toisinaan opettaa minulle ranskaa samalla kun minä opetan hänelle englantia. Sellainen silmänruokapakkaus. Je m'appelle ilona. Je suis fatigué. Mickillä on vielä sellainen erikoinen (aluksi hämmentävältä tuntuva) tapa tuijottaa niillä tummanruskeilla nappisilmillään suoraan minua samalla, kun hän nojaa pöytään ja puhuu puhelimessa asiakkaille. Se näyttää ja kuulostaa mahtavalta, vaikka en tietysti ymmärrä sanaakaan. (Kuvittelen sanojen sisällön tietenkin aina vähintäänkin rakkaudentunnustukseksi.)

Parasta toimistossa on minun istumapaikkani. Minun ja ikkunan välissä on vain tuo komea ranskalainen, joten voin ihailla “maisemaa” kaikessa rauhassa herättämättä sen kummemmin paheksuntaa. Ikkunan takana on joki, jossa näkyy päivittäin reippaita melojia. Ja joen takana on ne kuuluisat keltaiset rautatelineet. Ne tosin saattavat olla kuuluisia vain minun päässä, mutta jostain syystä niistä on tullut tämän kaupungin symboli. Siis tietysti vain minulle. Viimeksi Belfastissa vieraillessani nappasin jostain kirjakaupasta ilmaiskortin, jonka laitoin kotona jääkaapin oveen. Se oli epämääräinen piirros, mutta siinä oli hyvin selkeästi kaksi keltaista rautatelinettä. Silloin en tiennyt mitä ne olivat, mutta mieleen ne jäivät. Ja nyt kun muutin tänne, näen ne aidot palkit työpaikkani ikkunasta. Ne ovat tuon ranskalaisen ja joen takana. Ne näkyvät kaupungillakin monesta paikasta ja toimivat hyvänä suuntamerkkinä, varsinkin kun se suuntavaisto minulta puuttuu edelleen.

Viimein...

No news is good news, väittävät. Minun tapauksessa en menisi vannomaan. Yli kuukauden hiljaiselo tarkoittaa myös sekamelskaista elämää. Ja kamalaa kiirettä. Ja aivojen ylikuumenemista. Mutta yleisön pyynnöstä, tässä tulee tilannekatsaus. Eli, tähän mennessä tapahtunutta:

Terveisiä aurinkoisesta Belfastista! (Aloitan ironialla.) Niin, muutin Pohjois-Irlantiin. Kukaan ei arvannut minne olin menossa eli tulossa, vaikka niin hyvät vinkit viimeksi annoin. Kaikki on sekavaa ja omituista, mutta yritän selviytyä. Olen oppinut muutaman asiat Belfastista. Jotain muistinkin, mutta kovin paljon uutta on ehtinyt tapahtua.

Ensin asuin Etap hotellissa. Se oli tulevaisuuteen sijoittuva pyöreäkulmainen omituinen lokero. Mutta pidin siitä. Paitsi iltaisin, kun naapurin Filthy McNasty baari soitti musiikkia niin kovaa, että basso sekoitti pulssini. Korvatulpat eivät todellakaan aina auta. Mutta koska se oli se ainoa baari jonka täältä muistin ja josta pidin paljon, annoin sen myös hotellille anteeksi. Toisella puolella yöpyvät silloin vielä tulevat kollegani nukkuivat rauhassa.

Oli jäänyt vähän vaivaamaan viimekertaiset kokemukseni Irlannista. Se ei ollut elämäni parasta aikaa. Mutta silloin kävin vierailulla Belfastissa ja sanoinkin aina, että “Parasta Irlannissa on Belfast, vaikkei se edes ole Irlannissa.” (Tämä kommenti jakaa mielipiteitä edelleen. Itse asiassa koko tilanne jakaa mielipiteitä - ja koko kaupungin.) Tunsin silloin niin vahvasti hyvää, että päätin vielä palata takaisin. Ja kun minulle tarjottiin töitä Belfastista, en miettinyt kovin kauan. En minä yleensäkään mieti kovin kauan, mutta tähän tilanteeseen vaikutti myös haastattelu, joka venyi puoleentoista tuntiin. ja silti alle puoli tuntia haastattelun jälkeen soi puhelin ja minulle tarjottiin paikkaa, koska olen juuri se mitä tämä firma on etsinyt. 

Koulutus oli vaativa. Minut siirrettiin ryhmään jossa on vain viisi osallistujaa. En tiedä oltiinko me jotenkin erityisen tyhmiä, vai muuten vain erityisiä. Meitä oli kuusi, mutta yksi hakattiin pilalle. Ja en käytä nyt minkäänlaista kielikuvaa. Ensimmäisen viikon jälkeen kaveri oli kävelemässä kotiin baarista ja sai pataan ihan kunnolla. Heräsi ambulanssissa, ei oikein muista mitään tapahtuneesta. Murtunut nenä ja kylkiluita, olkapää korjattiin, nenä laitettiin paikalleen. Että sillä lailla. En ole silti huolissani, paitsi tuon nyt jo ystäväni voinnista. Poliisien mukaan tämä oli satunnainen hyökkäys. Täällä on edelleen ihan turvallista. Haluan uskoa siihen. Sattuneesta kivuliaasta syystä tämä toveri jätti koulutuksen väliin. Vähän surullinen oli kyllä tämä tarina.

Olen jo nyt saanut aikaan jotain peruuttamatonta, vain koska avasin suuni. En tietenkään tarkoittanut mitään pahaa kenellekään, mutta kun vääryyttä oli tapahtunut, niin en voinut estää suutani. Sillä on oma tahto. Itse asiassa en voinut estää silmiänikään, ja porasin melko tarkasti 24 tuntia putkeen. Kävin keskusteluja managereiden ja rekryihmisten ja tiimiläisten ja ties kenenkä kanssa. Lopulta minulle tarjottiin uutta paikkaa. Mietin asiaa vakavasti. Olin kiitollinen tästä mahdollisuudesta, yhtäkkiä olikin aivan yksinkertaista vaihtaa vaikeasta tilanteesta helppoon. 

Mutta. Kokemuksesta olen oppinut, että helppo ei välttämättä ole parempi. Olen melko varma, että olisin syyttänyt itseäni myöhemmin siitä, että luovutin liian helpolla. Ja sehän ei sovi. Vastoin kaikkea järjellistä, päätin jäädä. Toistaiseksi se on ollut hyvä päätös. Mutta koska avasin suuni, siitä tuli sitten kuitenkin seurauksia. Ihan pikkujutusta seurasi lumipalloefekti, joka jatkaa kasvamistaan. Selvästi en ollut arvannut, että pienellä minulla voisi olla niinkin suuri vaikutusvalta. Nyt on sellainen siltäväliltä hämmentynyt olo. Kaikki on hyvin, mutta olen jollain tavoin erittäin tarkkaavainen. Ehkä se on ihan hyvä asia, valppaana olo. Epävarmaan oloon tottuu. Sen kanssa oppii elämään. Varsinkin kun on pettämätön tekniikka, jolla sitä parantaa. 

Ja tämä pettämätön tekniikkani on:  pesänrakennus. 

Olen sijoittanut palkkani erinäisiin tuotteisiin, joilla saan pienen huoneeni muistuttamaan minunlaista kotia. Se on aina minun ensimmäinen askel. Huoneessani oli jo uskomattoman mukava suuri sänky, joka maksoi enemmän kuin omistajan uudehko auto, sekä tummaa puuta olevia huonekaluja. Vaatekaappi, suuri lipasto, penkkiä muistuttava laatikko, yöpöytä ja suuri peili. Enää puuttuu ne pienet tilpehöörit ja pöytä. Koko meidän talossa ei ole pöytää, edes keittiössä. Se ei juurikaan motivoi kokkaamaan. Joten päätin ostaa pienen pöydän omaan pieneen huoneeseeni. Ja tuolin. Ja naulakon. Ja maton. Ja vaatelokerikon. Ja lampun. Ja... And that's the way a-ha a-ha I like it.

Viimeistä viedään.

Ystäväni sanoi muutama päivä sitten hauskasti: "Tuntuu itsestä kyllä, että on vähän tullu haaskattua vain aikaa, kun lukee mitä kaikkee sie oot tehnyt." Se oli hauskaa tietysti vain minulle. Koska tuollaiset kommentit saavat minut tuntemaan täsmälleen päinvastaista. Olen saanut vaikka mitä hienoa aikaan. Aina ei tunnu siltä, oikeastaan voisi sanoa, että melkein ikinä ei tunnu siltä, joten kiitos vain tuostakin palautteesta.

Se syy, miksi eilen sanoin, että Povero Marcon yhteydenotto oli ironista... Tänään on minun viimeinen ilta Italiassa. Huomenna vaihtuu kuukausi ja koko kaikki elämässäni. Kauhean dramaattiselta kuulostaa taas. Mutta kyllä moni asia muuttuu oikeasti. Kesä vaihtuu syksyyn, kuin kytkimestä. Minun kotimaa vaihtuu, kuin...lentokoneesta. Arvaa minne nyt menen? Annan kaksi vihjettä.

Vihje nro 1:

Tämä uusi tuleva mottoni:

Vihje nro 2:

Ja sitten tämä öö asia, joka tuli vastaan, kun pyöräilin yli 40 kilometriä.

Nyt minä maalaan naamani ja vedän koltun niskaan, sillä matkaan Irman luokse. Ihana Conten perhe halusi järjestää minulle barbeque-läksiäiset. Kuka voisi vastustaa hyvää ruokaa, hyvää seuraa ja hyvää viiniä? En minäkään. Tästä illasta olisi voinut tulla haikea, mutta ei tule. Ihania ihmisiä minun elämässä. Kiitos Italia!

Burano.

Voisi pitää sellaisena yleispätevänä sääntönä, että jos ja kun et kuule minusta, minulla on mukavaa. No news is good news, niin kuin sanotaan.

Asun talossa, joka toimii myös Airbnb huoneistona. Täällä on siis samaan aikaan ollut muitakin tyyppejä. No, tuohon naapurihuoneeseen ilmestyi semiamerikkalainen moottoripyöräilijä. Törmättiin sattumalta tarkoituksella tuossa ovella ja vaihdettiin muutama sana. Olin jo menossa nukkumaan, kun hän vielä oven raosta hihkaisi, että voinko kysyä jotain...? Suomalaisuuteni askarrutti. Se oli sitä small talkia, jota en hallitse. Hän kertoi myös vähän vaivaantuneena, että on juuri eroamassa. "Really? Oh, congratulations!" hihkaisi minun ajattelematon suuni. Mies repesi totaalisesti. 

Ja siitä se ajatus sitten lähti. Koska muut olivat jo nukkumassa, hän kutsui minut huoneeseensa. Höpöteltiin kaikenlaista, hän pääasiassa nauroi minulle (vaikka väitti nauravansa minun kanssani). Ei tuntunut siltä, että oltais tavattu aikaisemmin tässä tai muissa elämissä, mutta jotenkin se samanlaisuus yllätti. Hämmentävän samikset. Ehkä juuri sen takia meillä oli todella hauskaa. 

Jotenkin siinä sitten kävi niin, että lupauduin hänelle oppaaksi Venetsiaan. Sokea opastaa sokeaa. Aamuvarhaisella tepastelimme keskustaan, odotimme junaa jutellen ja nauraen. Halusin käydä vielä kerran Venetsiassa, joten mukavampihan se on mennä hyvässä seurassa. Oli tuhannesti hauskempaa, kuin niillä treffeillä pari päivää sitten. 

Morjestin tuttuja paholaisen ravintolassa ja pääsin elämäni ensimmäisen kerran Vaporettoon. Matkasimme Buranon saarelle katsomaan vinoa tornia, värikkäitä taloja ja kuuluisaa pitsiä. Takaisin tullessa lippuluukku oli jo mennyt kiinni, eikä meillä tietenkään ollut paluulippua. Ei myöskään millään saatu tolkkua siitä lippuautomaatista. Kun kysyin neuvoa koneen käyttöön viereisen ravintolan tytöltä, hän sanoi: "Menkää siitä alta vain, kukaan ei koskaan tarkista lippuja." Vähän aikaan äimisteltiin, koska rehellisyys puski liikaa läpi, mutta lopulta menimme parin turistin perässä, kun heidän lippunsa avasi oviluukut. Sitten ihailimme auringonlaskua paatin reunalta ja tunsimme itsemme kriminaaleiksi. Älyttömän hauska uusi tuttavuus tämäkin. Matkustamisessa ja tällaisessa päämäärättömässä elämässä on kyllä puolensa. Tapaa aina niin ihania ihmisiä.

Ja ihanista ihmisistä puheen ollen... Muistatko Povero Marcon? Jos olet lukenut juttujani alusta asti, saatat muistaa sen jumalaisen olennon, joka varasti sydämeni silloin, kun matkustin Italiassa kirjoittamassa. Ihmeellinen on tämä maailma, sillä Marco otti yhteyttä. Nyt. Tämä on sitä ilonan arkipäivän ironiaa. Meidän piti tavata eilen, mutta sitten auto tuli esteeksi. Unelmatreffit peruuntuivat ja olin aivan murtunut. En voi käsittää miten se mies sai muutamalla viestillä minut taas niin sekaisin. Melkein suututtaa. Tai suututtaakin, koska ei sitten kuitenkaan onnistuttu tapaamaan, joten menin sekaisin ihan suotta.

Hämärtyvä ilta Buranossa.

Kuvat eivät tee oikeutta, paikka oli niin huikea.

Aito buranolainen pitsirouva.

Valkoinen mies Afrikasta.

Elämä jatkuu.

Luulin jo, että elämä hieman rauhoittuisi, mutta ei.

Oltiin suomalaisen kaverini kanssa Piavella uimassa. Mukana meillä oli kaksi pientä koiraa. Rakennettiin uskomattoman hieno maja oksista ja vaatteista, jotta en käristy kokonaan. (No hyvä on, se oli kaksi oksaa, pyyhe ja mekko... Mutta kyllä se vähän suojasi.) Sitten uitiin taas, sen minkä uskalsi. Vesi oli kylmää, mutta enemmän huoletti se virtaus, joka oli aika vahva. Meillä kävi sellainen ikävä pieni läheltäpititilannekin, kun iso irtokoira säikäytti toisen pikkukoiran joka lähti uimaan pakoon ja viuhahti virran mukana. Hetken verran ehdittiin säikähtää, mutta onneksi virtaus hellitti mutkan jälkeen sen verran, että pikkukoira pääsi takaisin rantaan. Joo eiköhän nää jokiuinnit ole mun osalta sitte tässä.

No jos ei siinä vielä ollut draamaa tarpeeksi, niin seuraavana yönä Italiassa oli maanjäristys. Kuulin tästä vasta aamulla velikullalta Suomesta, koska asun sen verran ylhäällä, että meillä ei heilunut. Mikä on hyvä, koska talo on vanha. Ja ne oli ne vanhat talot jotka siellä sortuivat ja tappoivat ihmisiä. Rankka yö ja rankka päivä. Järistys ei ollut kovin vahva, mutta vanhat talot ovat täällä heikkoja. Pisti vähän miettimään uudelleen sitä haavetta vanhasta talosta jonka sitten remontoin. Sellainen ei välttämättä täällä Italiassa ole se paras ratkaisu. Mutta minulla on siis kaikki hyvin tämän osalta.

Illalla oli sitten ne treffit. Tai no, mentiin uuden tuttavuuden kanssa Jesoloon. Ensimmäisenä merelle uimaan, koska nyt vielä voi. Vesi oli ihanaa, vaikka aaltoja ei ollut paljon ja nousuvesi oli vasta tulossa, joten sai kävellä aivan älyttömän pitkälle ennen kuin sai vettä tarpeeksi alleen. Takaisin tullessa se sitten tietysti unohtui, ja kun oli kaukana rannasta. Alkoi mietityttää omat uintivoimat, kunnes tökkäsin polvella pehmeään hiekkaan. Ainiin, matalikko. Meressä uimiseen en kyllästy koskaan.

Käytiin syömässä hyvät pizzat ja sain jälkiruoaksi lasillisen punaviiniä. Ja voin kertoa, että se oli ihanan kylmää. Suomessa ne kaikkitietävät viini-ihmiset minulle aina nauroivat, kun pistin punkun viilenemään jääkaappiin. Mutta sen kuuluu olla kylmää, ei lämmintä! Tiedoksi vain, se huoneenlämpöinen viini tarkoitti niitä huoneita, joissa ei ollut lämmitystä. 

Käytiin katsomassa sitä paikkaa mihin tuo vierestä menevä Sile-joki päättyy. Sain myös historian oppitunnin; nyt tiedän missä oli Italialaiset sotilaat ja missä saksalaiset ja itävaltalaiset, mihin suuntaan ammuttiin ja mitä missäkin tapahtui. Se oli oikeastaan kyllä aika siistiä. Siis ei sota, vaan se tarinoiden kuuntelu, varsinkin kun sen kuulee niin mahtavalla italialaisella aksentilla. Maailmansodat on täällä jotenkin vieläkin niin lähellä. Ja italialaiset varsinkin pitävät muistoistaan kiinni. Erityisesti nyt, kun veneellä tulee mereltä sen tuhat miestä päivässä tänne sotkemaan kuvioita omilla uskonnoillaan ja kulttuureillaan. Ei jäänyt epäselväksi, että italialaisia vituttaa tämä tilanne. (Pahoittelen kielenkäyttöäni.) Opin myös vallitsevasta ja lähes menneestä Berlusconin politiikasta, ja kuinka ihmiset kalastavat rannalta ihmeellisten pimeässä hohtavien onkimien kanssa. Sitten katseltiin vielä tähtiä, satelliitteja ja aaltoja. Aika ihana ilta.

Nautiskeltiin tuota majakkaa vastapäätä, joen toisella puolella.

P.S. Kuvasta ei erotu, mutta se Piave-joki laskee tuonne toiselle puolelle Jesoloa, senkin opin eilen. Ja ne sotajutut eivät siis olleet treffikaverini muistoja, vaan aikaisempien sukupolvien. Ihan vain selvennykseksi. :)

Elämää.

Pahoittelen hiljaiseloa. Tosin mikään täällä ei ole ollut kovin hiljaista. Tässä on vietetty elämäni puuhakkaimmat pari viikkoa. Olen nähnyt, tehnyt ja kokenut niin paljon, etten itsekään uskoisi ellen olisi ollut mukana. 

Lyhyt versio:

Näin Alpit, valtavia vesimyyriä, laivojen hautausmaan, kädestä syövän joutsenen, oikeita italialaisia sotilaita, laguunin, lähes aidon merirosvolaivan, huoria, vaahtobileet, vuoristotunneleita, hippifestarit, punaisen täysikuun, vuoristoaaseja, upean maaseudun, vihaisen skorpioonin ja ihania vanhoja italialaiskyliä. Uin joessa, järvessä ja meressä, juhlin 87 v. synttäreitä, kiipesin vuoren huipulle ja poljin pyörällä yli 40 kilometriä (yhden päivän aikana). Melko paljon kaikenlaista.

Pidempi versio:

Kaikki alkoi siitä, kun Susanna kysyi haluanko lähteä hänen mukaansa fillaroimaan Fagarén kylälle. No joo, why not. Matka oli pitkä mutta kaunis. Varastettiin evästä suoraan omenapuista ja ihailtiin maisemia, jotka ei kuvissa kyllä näytä ollenkaan samalta. Mutta jos joskus haluat lähteä pyöräilemään Pohjois-Italian maaseudulle, niin todellakin kannatan ajatusta.

Unelmien pinkki talo.

Perille päästyä yllätin itseni ja todellakin uin jääkylmässä Piave-joessa. Kyllä. Minä! Menin virtaavaan veteen ja sukelsin. Monta kertaa. Halusin välttämättä mennä joen yli ja hakea sieltä toiselta puolelta kiven mukaan muistoksi. Helpommin sanottu kuin tehty, virta oli mielettömän voimakas, vaikka vettä oli alle vyötärön. Pohjan kivet oli kivuliaita ja jalka ei koskaan osunut sinne minne suunnittelin. Mutta minä tein sen. Ja nyt minulla on kaksi kiveä joen toiselta puolelta. Ja sitten poljettiin takaisin. 4 km ennen Trevisoa Susanna viimein kertoi, että ollaan poljettu jo 40 kilometriä... En minäkään voinut sitä uskoa. Enkä varmasti olisi matkaan lähtenyt, jos olisin tiennyt matkan pituuden aamulla.

Seuraavana päivänä käytiin vuorilla. Tuolla jossain korkealla on muutama pieni jäisen kylmä järvi, jotka muodostuivat, kun vuorien reunat sortuivat Piave-joen päälle vuosia sitten. Joki muutti muualle, järvet vain jäi. Minä menin ja uin yhdessä niistä. Se oli mukavan rauhallinen päivä. Tapasin myös aaseja, jotka pitivät kovaa meteliä. Kipusin vuoren huipulle, ihan vain koska... No miksi ei? Oltiin jo valmiiksi niin korkealla. Halusin ottaa valokuvan maisemista. Ja jos kerran vuodessa ottaa selfien, niin se kannattaa ottaa vuoren huipulta. Tarkkaavainen huomaan tuolta taustalta pilvien seasta Alppien huiput. 

Jäinen järvi.

Allekirjoittanut suosion huipulla.

Seuraavana päivänä oli taiteilijamummon syntymäpäivä, jota juhlimme merellä. Vanhin ystäväni on elänyt tällä pallolla jo 87 vuotta. Minusta se on aika kunnioitettava määrä vuosia. Näistä juhlista johtuen päädyin Italian armeijan yhä suljetulle sotilasalueelle, joka nykyään on varattu vain sotilaskaravaanareille. Totta se on, en voisi keksiä tällaista. Täytyy sanoa, etten ole koskaan aikaisemmin joutunut niin tarkkaan syyniin mentyäni leirintäalueelle. Mutta ranta oli aivan mieletön, lilluin aalloissa tunteja, otin aurinkoa ja nautin elämästä. Tutustuin uusiin ihaniin ihmisiin. Rannassa kävi merirosvolaiva, ja ylisuloinen tumma poika järjesti hiekkalinnakilpailun, sekä jonkinlaisen tanssiohjelman, jonka osallistujista 95 % oli nuoria hyväkehoisia miehiä. Ihailin heitä vähän etäämpää alloista. Myöhemmin meille järjestettiin vaahtobileet. Kaikki tämä siis hämmentävästi sotilaallisesti vartioidulla alueella.

Vaahtobileet. Mummo odotti asuntovaunussa.

Merirosvot ja hiekkakrokotiilit.

Jos ui joessa, järvessä ja meressä, niin vaihtoehdot on aika lailla käytetty. Mutta pääsin kokemaan vielä laguunin. En uinut siellä, koska se on laguuni, mutta näin harvinaisia lintuja. Ihmeellinen paikka. Eniten ihmetytti miksi se on niin ihmeellinen, kun eihän siellä ole juuri mitään nähtävää, mutta onhan se erikoinen luonnon pala. Ja se miten ihmiset voivat elää ja asua tuollaisessa on varsinkin mysteeri, jota en ymmärrä. Mutta niin se vaan on.

Aitoja laguuni-ihmisiä.

Pari pävää tämän jälkeen lähdin kavelylle ja eksyin, kuinkas muutenkaan. Mutta aina kun eksyy, löytää jotain uutta ja ihmeellistä. Tällä reissulla näin kaloja ja sorsia syömässä samaa pullaa hylättyjen laivojen luona. Se oli mystinen paikka. Ymmärtääkseni jonnekin rakennettiin siltoja ja paatit eivät enää päässeet jokea pitkin pois. Tai veden pinta laski tai jotain sellaista. Joka tapauksessa, ne laivat vain jätettiin kuolemaan. Ja sitä ne ovat tunnollisesti tehneet jo vuosia.

Menneisyyttä.

Kaikenlaista siis tapahtunut. Olen koittanut elää. Nauttia jokaisesta päivästä. Koska näitä päiviä täällä Italiassa ei ole enää kovin montaa. Niin, taas olen menossa. Jonnekin uuteen ja ihmeelliseen paikkaan. Tänään eksyin taas. Ja myöhemmin kotiin tullessa otin kuvia niistä jättimäisistä vesiotuksista. Ja sen seurauksena minulla on perjantaina treffit. Ihmeellistä tämä elämä. Lupaan kirjoitella kuulumisia useammin tästä eteenpäin.

Tähän loppuun on pakko lisätä teinivuosien lempparileffan lainaus: