Matkoja.

Tein suunnattoman matkan. Ne muutamat päivät, mitkä vietin Arezzossa, osoittautui ehkä reissun tärkeimmiksi. En käynyt juuri missään, olin vain ja kirjoitin monta päivää kellariasunnossa La Pace nimisessä pikkuruisessa kylässä tekemättä yhtään mitään. Lepäsin ja ajattelin. Tein todellisen tutkimusmatkan sisälleni. Tuli sellainen ihmeellinen vaihe, missä sitä selvittää omaa olemassaoloaan. Kynä ja tyhjä paperi ovat kyllä todella tehokkaita apuvälineitä silloin, kun ei oikein tiedä mitä haluaan. Niinpä istuin ja kirjoitin. Tein listoja. Askartelin. Se on minun prosessi. Upean perhosjuhlan syvin merkitys oli löytää ihana perhonen sisältäni ja tänne Italiaankin tulin katsomaan mihin saakka perhosen siivet kantaa. Nyt tiedän, mitä haluan elämältä. Tiedän sen todella selvästi. En tietenkään tiedä vielä miten tuon kaiken saan, mutta anomus on lähetetty. Luotan universumiin, kaikki kyllä tapahtuu ajallaan. Ja nyt tiedän, mitä haluan olla. Ja askel askeleelta aion muuttua yhä enemmän sellaiseksi ihmiseksi, yhä paremmaksi. En käynyt missään, mutta tein pitkän matkan.

Ja edellisestä johtuen, tein myös junamatkan. Pakkasin tavarani ja matkustin junalla kohti pohjoista. Tulin takaisin Trevisoon. Vettä satoi kaatamalla. Keskustan kadut oli kaivettu kuopille. Edellisestä johtuen busseja ei mennyt oikein mistään. Raahasin laukkujani läpi koko kaupungin, sateessa, ja koko tämän ajan hymyilin. Oli niin tavattoman hyvä olla.
   

Firenze, Arezzo, Cortona ja Rooma.

Hetki on vierähtänyt edellisestä päivityksestä, koska en ole päässyt nettiin pitkään aikaan. Nyt kökötän uutuuttaan hohtavassa nettikahvilassa, trendikkäiden tyhjäpäiden ja kirkuvien kakaroiden seassa. Kylläpä on mukavaa. Seuraavalla kerralla muistan ottaa mukaan korvatulpat.

Ennen Arezzoon tuloa vietin käsittämättömät kolme päivää Firenzessä ja totesin, että on aika suunnaton etu tuntea paikallinen toimittaja. Kaiken tapahtuneen voi lukea sitten kirjasta, mutta noihin kolmeen päivään liittyy skootterilla kaahailua, maailman parasti silkkiä ja herra Alan Rickman. Marco Gemelli on ehdottomasti minun suosikki-italialainen. (www.toscanaechiantinews.com) 

Kävin myös tutustumassa lempileffani "Toscanan auringon alla" kuvauspaikkoihin Cortonassa. Ihan yhtä hohdokas reissu tuo ei tosin ollut. En päässyt kirjoittamaan auringonkukkakorttia siihen samaan kahvilaan, missä leffan tähti niin teki, sillä siinä paikassa ei ollut kahvilaa. En päässyt katsomaan Bramasolea, eli elokuvan ihanaa taloa, koska sitäkään ei ole oikeasti. En päässyt kahlaamaan suihkulähteessä, sillä sekin oli rakennettu vain tilapäisesti kuvausta varten. Koko keskusta oli täynnä valoja, piuhoja ja jonkin sortin roudareita, sillä siellä oli jotain jalkapalloon liittyvään tapahtumaa illalla.  Articolo 31 oli oikeassa: La vita non è un film. 

Cortonan reissun jälkeen olenkin vain kirjoittanut tulevaa bestselleriä Arezzossa. Sekalaisia lauseita on muistikirjallinen ja kymmeniä lappuja, joita olen kirjoittanut missä sattuu nähdessäni jotain hauskaa. Tyylilleni uskollisena en ole pitänyt minkäänlaista järkevää järjestystä asioilla, mutta saanpahan sitten yllättyä uudestaan, kun alan lippulappuja selailla kirjaa varten ja muistella mitä kaikkea sitä tulikin tehtyä. Eilen oli reissun puoliväli, mikä on melko uskomatonta - niin paljon olen ehtinyt jo nähdä ja kokea, että tämä aika tuntuu vuodelta.

Jotain omituista kuitenkin huomasin tässä yksi päivä. En ole koskaan ollut kovin ikävöivä tyyppi, se sellainen kaipailu on tosi harvinaista minun elämässä. Mutta nyt täällä Toscanan auringon alla huomaan ikävöiväni. En Suomeen, vaan takaisin Trevisoon, siis Pohjois-Italiaan. Onko siitä paikasta tullut minulle jo niin paljon koti? Luulin, että Suomessa se paukkupakkasten aikana tullut kaipaus oli yleisesti Italiaan, mutta nyt huomaan sen olevan paikallista.

Ensi viikolla suuntaan Roomaan. Sen jälkeen en tiedä minne. Mutta kerron kyllä teillekin minne päädyn. Ihanaa kesän jatkoa!
    

Iso pyörä pyörii.

Poljin mummopyörällä yli 30 asteen helteessä Trevisosta Villorbaan arviolta 30 kilometriä, että pääsin nettiin. Nämä eivät siis ole mitään helppoja sanoja. Olen vuodattanut melkein verta ja paljon hikeä tämän vuoksi. Ruumiillista työtä, ihan vain että pääsen kertomaan kuulumisia. (Ja tarkastamaan junan aikatauluja ja sopimaan niistä seuraavassa kaupungissa olevan kaverin kanssa. Tämä tietysti aivan sivuseikka.) Poljin polvet korvissa, koska tämä pyörä oli säädetty pikkuruiselle mummolle, joten suoritukseni sekä näytti että tuntui omituiselta. Olen huomannut, että täällä on joko järkyttävän huonoja, kovaäänisiä ja erinäisiä osia tiputtelevia polkupyöriä, tai sitten niitä kilpailijoiden huipputasoisia kuljettimia. En ole nähnyt mitään siltä väliltä. Ja mummon pyörä valittavasti kuuluu siihen ensimmäiseen ryhmään.

Minä en ole tehnyt yhtään mitään. Paitsi villapaitaa. Olen virkannut pahimmassa (vai parhaimmassa?) helteessä tummaa villapaitaa. Olen myös katsellut paljon FoxCrime kanavaa, mikä näyttää pääasiassa kasarisarjoja, kuten Murhasta tuli totta.

Minulta on kysytty, että ottaako päähän olla täällä nyt, kun kerrankin on Suomessa lämmin. No eipä ota. Sehän ei millään tavalla vähennä tätä hellettä täällä. Olen iloinen että, suomalaiset saivat pitkästä aikaa sen kauan odotetun kuuman kesän. Kummallista kylläkin, että hellettä toivottiin niin pitkään ja nyt, kun se siellä on, ihmiset tuppaavat valittamaan kuumuudesta. Mitä enemmän täällä aikaa viettää, sitä selvemmäksi tulee se tosiasia, että minun elämä kuuluu muualle. Tämä eteläeurooppalainen vähän-sinne-päin-elämäntyyli on kuitenkin aika kiehtovaa. Ja täällä voi tehdä ihan samoja asioita, kuin Suomessa. Kuten virkata villapaitaa ja katsoa telkkaria. Täällä voi tehdä tavallisia asioita hieman toisenlaisissa puitteissa. Kuten meren rannassa tai muinaisten rakennusten ympäröimänä. Täällä voin olla aurinkoinen päivällä ja pimeä yöllä. Ihan koko vuoden. Täällä voin valittaa, koska hinnat nousivat kaksinkertaisiksi euron jälkeen. Suomessa hinnat nousivat kuusinkertaisiksi ja jos siitä mainitsee, saa paheksuvia katseita ja sen "ei niitä hintoja voi verrata markka-aikaan, kun nyt on kaikki ihan erilaista, se on ihan eri asia!"... Miten se on ihan eri asia? Ei minun tulot ole kuusinkertaistuneet. Markan merkki vaihdettiin euron merkkiin ja suomalaiset vaan hammasta purren maksavat liikaa ihan joka asiasta. Täällä sentään saa sanoa ääneen, että moinen kusetus vitutta. Vaikka se olisi huomattavasti pienempi kusetus. Mutta on minulla kuitenkin jotain suomalaisia asioita ikävä. Esimerkiksi uusia perunoita.
Nyt ei kyllä tule mieleen muuta.

Huomenna, tai viimeistään ylihuomenna jatkan matkaani Firenzeen. On jo sen aika. Kiitos Arjalle ja Trevisolle ja kaikille karvaisille otuksille. (Viittaan eläimiin, en italialaisiin miehiin.) Ja Emmalle! One day you made my day. Tämä lähtee nyt polkemaan sen 30 km takaisin. Heiheihyvää viikkoa!

(Villorbasta Trevisoon on muuten matkaa 4-5 km. Lievä arviointivirhe minun puolelta, myönnän.)
   

Odotus.

Sain kitkerän maistiaisen aitoa italialaisuutta. Erittäin mitätön asia, mutta suomalaisia hermoja kiristää kyllä. Minun tämän päivän ohjelma oli seuraavanlainen:

pakkaa kamat lounaaseen mennessä
odota kyytiä joka tulee klo "afternoon"
saavu uuteen paikkaan
kotiudu ja peseydy

Suomalaisella tunnollisuudella kaikki tavarat oli pakattuna ennen lounasta ja heti sen jälkeen kannettuna alakertaan odottamaan kyytiä. Ihan niin kuin sovittiin. Olin iloinen, että sain vielä hetken olla nörttinä netissä, sillä seuraavan viikon olen taiteilijamummon kotivahtina kukkien ja kissojen ruokkijana paikassa, missä nettiin ei pääse. (Ellen sitten innostu ostamaan jotain paikallista mokkulahärpäkettä. Tuskin innostun.) Kolmen aikaan laitoin koneen kiinni, nyt se mummo tulee, ihan kohta. Tein ja join kahvit. Viideltä avasin koneen uudestaan. Mietin mitä tarkoittaa afternoon. Kuudelta istuin vielä kellarissa tavaroideni seurana karttaa tutkien, kun koneen akku alkoi loppua. Kipusin takaisin yläkertaan. Seitsemältä sain puhelun mummon viisikymppiseltä tyttäreltä.

- Hello?
- Yeah, hey... Odotas hetki.
Kuuluu naputusta, kun tytär kirjoittaa tietokoneella.
- Niin, mitäs mun pitikään sanoa...?
Lisää naputusta.
- Ehkä jotain äidistäsi? (Annoin vihjeen.)
- Joo niin...
Lisää naputusta.
- Me sovittiin, että koska ollaan kuitenkin tulossa sinne illalla syömään, että mä heitän sut sit samalla sinne äidille.
- Ai? (WTF?!?)
- Mihin aikaan äidin piti tulla sut hakemaan?
- Iltapäivällä. Olen tässä neljä tuntia odottanut. (Valehtelin kohteliaasti.)
- Jaa jaa, olis varmaan pitänyt soittaa sulle aikaisemmin... Well never mind. Sano että me tullaan sit kahdeksalta.

Sanattomana tuijotin tyhjää. Talon emäntä oli yhtä hämmentynyt tapahtuneesta, koska ei tiennyt, että vieraita on tulossa syömään. Italialaiset. What can I say? Nyt siis istun yläkerrassa odottamassa päivällistä ällöttävän nihkeänä. Hiukset saan onneksi piiloon pipon alle. Suihkuun meno vaatisi matkalaukun avaamisen ja purkamisen. Niinpä päätin vain haista pahalle ja istua ruokapöydässä mahdollisimman lähellä tuota tytärtä.

Noin viikon päästä matkaan Firenzeen ja sieltä Arezzoon. En tiedä aikatauluja. En myöskään tiedä milloin/jos edes pääsen nettiin. Ja jos en pääse, niin oikein mukavaa kesän jatkoa helteisessä Suomessa!
 

Lisää kuolemia...

...nimittäin ainakin kolme.

Kävin kokemassa vuoristoelämää Lorrainen kanssa. Ajoimme korkealle pienen pieneen vuoristokylään (1900 m). Eipä siinä matkalla oikein voinut muuta kuin ihmetellä, ottaa kuvia ja virkata torkkupeittoa. Perille päästyä olin hämmentynyt siitä miten vähän hämmentynyt olin tästä paikasta. Kuuluisa vuoristoilma oli kyllä raikas - ihan kuin suomen tavallinen kesä. Vähän viluttikin. Kylä oli täynnä laatikkotaloja (kuten suomessa) jossa laskettelijat viettävät sen vähän ajan mitä eivät laskettele lomillaan. Pilvet olivat kuulemma erilaisia täällä. Ne olivatkin, nimittäin samanlaisia kuin Suomessa. Se mikä oli eksoottista italialaisille, oli tylsää ja tavallista suomalaiselle minulle. Eipä ehditty pitkään maisemia ihmetellä, kun alkoi järkyttävä ryske ja pauke. Alkoi sataa. Ei se nyt aivan myrskyksi yltynyt, mutta vettä tuli oikein kunnolla ja salamoi. Niinpä kaivettiin kaapeista teddykangastakkia ja lämpimiä housuja ja jättiläissukkia. Siirryimme suomalaiseen koleaan syksyyn, samalla kun 200 km päässä Trevisossa ihmiset hikoilivat 36 asteen lämmössä. Baari oli kuitenkin hyvin italialainen ja siellä istuimme illan jutellen ja tutustuen viimein kahdeksan vuoden tuttavuuden jälkeen. Erikoista, mutta mukavaa. Olen hirmu iloinen, että pääsin käymään myös vuorilla, tapaamassa paikallisia ihmisiä ja kokemassa vuoristoihmisten kesäarkea.

Kun palattiin takaisin Fagarèn kylään, odotti meitä surkea yllätys. Naapuri oli myrkyttänyt talon kissoja. Puutarhasta löytyi kolme raatoa - yksi niistä kissanpentu. Lisäksi kolme kissaa on kadonnut, eli luultavimmin menneet kuolemaan jonnekin muualle. Muut neljä pentua löytyi elossa, toinen emo kuolleena ja toista ei näy. En ole koskaan joutunut vastaavaan tilanteeseen. Tiedän että kissoja, ihmisiä ja mitä tahansa kuolee jatkuvasti, mutta miten voi kukaan olla näin julma?! Kerroin jo aikaisemmin, että täällä naapurit tappelevat oikein kunnolla. Tämä on siis naapurisota osa 2. Tai sanotaan osa 82, koska tämä on jatkunut jo niin pitkään. Surkeutta. Vähän vetää sanattomaksi. Näihin tunnelmiin.

 

Kuolemia.

Meillä oli täällä hajukriisi. Joku vanha bansku oli kuollut tuonne alakerran eteiseen ja lähtenyt käymään. Sitten epähuomiossa tuotiin sen pussukka yläkertaan muiden kauppakassien mukana. Kuoleman haju täytti keittiön ja vasta sitten huomattiin, että pussista oli tippunut nestevana koko sen matkan alakerrasta. Eli tuo haiseva keltainen neste oli siis jokapaikassa. Hurraa! Ja sitten taas mopattiin lattioita. Alakerta haisee siitä huolimatta kuolleelle banaanille. Oletettavasti vielä jonkin aikaa. Ainakin minun ylitarkkaan nokkaani.

Näin kuumina päivinä ei voi oikein tehdä mitään, paitsi nauttia siitä että on näin ihanan lämmin, eikä esim. pakkasta. Istuin tuolla takapihan portailla juomassa kahvia. Näkyi vastaniitetty pelto, viinirypäleköynnöksiä, navetta, kirkko ja sen kellotorni. Sisilisko kiipesi viereeni rappuselle. Se tuijotti hetken päätään kallistellen, ryntäsi rapun poikki ja jättiloikalla hyppäsi seinälle, mistä jatkoi matkaansa ylöspäin kadoten lopulta kulman taakse. On varmaan mielettömän hienoa olla sisilisko Italiassa. Ei huolen häivää. Paitsi ehkä tuo talon kissa, joka on jo muutaman liskokaverin popsinut ja jättänyt erinäisiä raajoja rappusille varoitukseksi. Miten helppoa meillä ihmisillä onkaan. Ei tarvii pelätä että 30 kertaa itseä suurempi olio tulee ja syö vaikka kesken kauppareissun. Nyt alkoi soida kirkon kellot hiljaa. Puolivoimalla, tahdilla ja volumella. Joku on kuollut tällä kylällä. Kylläpä on synkkää... Jotain piristystä tähän loppuun pitää kyllä saada.

Okei. Mä löysin ehkä täydellistä musiikkia tänne Italiaan! Aurinko laulaa mulle että "Girl I want to make you sweat, sweat till you can't sweat no more..." ja sitten minä laulan, että "Red, red wine, stay close to me, don't let me be alone... Red, red wine you make me feel so fine, you keep me rocking all of the time." UB40, aivan parhautta.

Hyvää viikonloppu!
 

Erhe.

Tänään on ollut kerta kaikkiaan hukkaan heitetty päivä. Koko aamun kaivoin netistä tietoa ja etsin lentoja Nappisilmälle, että se pääsisi tänne mahdollisimman edullisesti minua viihdyttämään. Suunnittelin reissua ja majoitusta ja reittejä. Selvitin junien aikatauluja ja hintoja. Sitten kun sain kaiken haettua ja kirjoitettua, sain vastauksen, että ei ne sitten kelpaakaan. (Syvä huokaus.) Olisin voinut tämänkin aamun ottaa aurinkoa tai lukea kirjaa puutarhassa tai ihan mitä tahansa muuta mitä ihmiset tekevät eläessään Italiassa. Olen nopea käänteissäni ja joskus hitaasti toimivat jahkaajaihmiset vähän kiristävät hermoja. Mutta toisaalta, minä varmasti kiristän monia hermoja liiallisella hosumisella. Eli ollaan tasapainossa.

Päästiin viimein Piavelle ottamaan aurinkoa. Vesi oli niin kylmää, että pysyttelin visusti uskomattoman hienoilla kivillä, mitä olen myös kantanut tänne kotiin pipollisen. Siinä on taas lentokentällä selittelemistä. Tosin tänään ensimmäistä kertaa ihan todella vakavissani harkitsin tänne jäämistä. Mitään ihmeellistä ei oikeastaan tapahtunut, mutta tuntuu vain vaikealta ajatukselta palata Suomeen takaisin. Ehkä se johtuu heinäkuusta, tänään on ensimmäinen päivä. Ehkä se johtuu italialaisesta jäätelöstä, jota ilman en ehkä voi enää elää. Ehkä se johtuu siitä, että ei ole koskaan hyvä palata takaisin menneeseen. Ja nyt tuntuu, että mennyt koputtelee joka ovelle ja ikkunalle.
Ei kannata avata.
 

Linkki.

Italialainen kaverini Nicola antoi minulle upean linkin. Haluan jakaa sen nyt teidän kanssa. Tässä se on. Kannattaa katsoa ja kuunnella ajatuksella. Ei mulla muuta.