lauantai 24. heinäkuuta 2010

Firenze, Arezzo, Cortona ja Rooma.

Hetki on vierähtänyt edellisestä päivityksestä, koska en ole päässyt nettiin pitkään aikaan. Nyt kökötän uutuuttaan hohtavassa nettikahvilassa, trendikkäiden tyhjäpäiden ja kirkuvien kakaroiden seassa. Kylläpä on mukavaa. Seuraavalla kerralla muistan ottaa mukaan korvatulpat.

Ennen Arezzoon tuloa vietin käsittämättömät kolme päivää Firenzessä ja totesin, että on aika suunnaton etu tuntea paikallinen toimittaja. Kaiken tapahtuneen voi lukea sitten kirjasta, mutta noihin kolmeen päivään liittyy skootterilla kaahailua, maailman parasti silkkiä ja herra Alan Rickman. Marco Gemelli on ehdottomasti minun suosikki-italialainen. (www.toscanaechiantinews.com) 

Kävin myös tutustumassa lempileffani "Toscanan auringon alla" kuvauspaikkoihin Cortonassa. Ihan yhtä hohdokas reissu tuo ei tosin ollut. En päässyt kirjoittamaan auringonkukkakorttia siihen samaan kahvilaan, missä leffan tähti niin teki, sillä siinä paikassa ei ollut kahvilaa. En päässyt katsomaan Bramasolea, eli elokuvan ihanaa taloa, koska sitäkään ei ole oikeasti. En päässyt kahlaamaan suihkulähteessä, sillä sekin oli rakennettu vain tilapäisesti kuvausta varten. Koko keskusta oli täynnä valoja, piuhoja ja jonkin sortin roudareita, sillä siellä oli jotain jalkapalloon liittyvään tapahtumaa illalla.  Articolo 31 oli oikeassa: La vita non è un film. 

Cortonan reissun jälkeen olenkin vain kirjoittanut tulevaa bestselleriä Arezzossa. Sekalaisia lauseita on muistikirjallinen ja kymmeniä lappuja, joita olen kirjoittanut missä sattuu nähdessäni jotain hauskaa. Tyylilleni uskollisena en ole pitänyt minkäänlaista järkevää järjestystä asioilla, mutta saanpahan sitten yllättyä uudestaan, kun alan lippulappuja selailla kirjaa varten ja muistella mitä kaikkea sitä tulikin tehtyä. Eilen oli reissun puoliväli, mikä on melko uskomatonta - niin paljon olen ehtinyt jo nähdä ja kokea, että tämä aika tuntuu vuodelta.

Jotain omituista kuitenkin huomasin tässä yksi päivä. En ole koskaan ollut kovin ikävöivä tyyppi, se sellainen kaipailu on tosi harvinaista minun elämässä. Mutta nyt täällä Toscanan auringon alla huomaan ikävöiväni. En Suomeen, vaan takaisin Trevisoon, siis Pohjois-Italiaan. Onko siitä paikasta tullut minulle jo niin paljon koti? Luulin, että Suomessa se paukkupakkasten aikana tullut kaipaus oli yleisesti Italiaan, mutta nyt huomaan sen olevan paikallista.

Ensi viikolla suuntaan Roomaan. Sen jälkeen en tiedä minne. Mutta kerron kyllä teillekin minne päädyn. Ihanaa kesän jatkoa!
    

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti