Ansa.

Siinähän kävi just niin kuin ei pitänyt.

Menin penottamaan ja nukahdin, koska a) en osaa olla tekemättä mitään ja b) jos olen paikallani ja hiljaa, yleensä nukahdan. Niin kävi siis tälläkin kertaa. Heräsin iloisen pirteänä ja tiesin täsmälleen mitä pitää tehdä. Oli ihanan vapautunut ja helpottunut olo. Lähdin ajattelenkille. Se on se juttu mitä teen, jos jokin painaa mieltä. Pohdiskelin asioita ja yllättäen en ollutkaan enää niin varma. Pitää olla varovainen ettei käytä tuota tekniikkaa silloin, kun ei ole ongelmaa, sillä nähtävästi osaan sellaisia kuitenkin helposti hankkia.

Sitten kävin luennolla, joka sai minut sekä raivon että tyrmistyksen valtaan. Tajusin, että ystäväni kanssa perustettu hyväntekeväisyysyhdistys sai juuri ensimmäisen oikean tiedottamisaiheensa. (Mutta siitä enemmän toisen kerran. Nyt keskityn vain minun omaan typeryyteen, jätetään muut suomalaiset rauhaan vielä hetkeksi.)

Mikähän siinä on, että sen kerran kun kirjoitan blogiini ajautuneeni jonkinlaiseen suhteeseen, niin juuri silloin Nappisilmä päättää pyytää minua syömään ja elokuviin. Ja sitä ei ole tapahtunut koskaan ennen. Tietysti pelkkää sattumaa. Luennon kammottavasta annista ja tästä omituisesta seikasta johtuen, mieli meni taas solmuun. Siitä hyvästä olin ilkeä ja tyly myös Jamesille, joka siis oli täysin syytön olooni. Varmasti jo arvaatkin, mitä seuraavaksi sanon. Kyllä, tänne se Nappisilmä sitten illalla tietysti tuli. Paijasi pahan mielin pois. Mutta koska se meidän "ollaan vain ystävät" -kulissi on niin kovin hutera, ei tällä tietysti ongelmat poistuneet, sain vain yhden ongelman lisää. Ei näin.

Mikä ihmeen vamma minä oikein olen?! Tiedän niin kovin selvästi mikä minulle on hyväksi ja sitten kuitenkin teen täsmälleen päinvastoin. Nyt saa loppua tämä omien haavojen suolaaminen! Ei enää tällaista typerehtimistä, ei yhtään. Ilona, nyt skarppaat!