Muutama päivä sitten mainitsin, että olen noin vuoden yrittänyt tavata erästä miestä, mutta syystä tai toisesta tapaaminen ei koskaan onnistunut. Mutta arvaa mitä? Se tapahtui eilen!
Vuoden odottelun jälkeen Angus tuli käymään täällä kellarissa. Olisi niin siistiä voida kertoa, että ilta oli täydellinen. Mutta totuus on, että minä olen ujo ja panikoiva. Joten olin tietysti tosi hermostunut ja sehän vie täydellisyyden mistä tahansa tilanteesta. Uusien ihmisten tapaaminen selvin päin on todella haastavaa. Varsinkin, jos kyseessä on mies, johon on ollut salaa teinityttömäisesti rakastunut 18 vuotta sitten. Ja johon ehkä vähän ihastui uudelleen kolme vuotta sitten. Ja joka on livenä niiiiiin paljon paremman näköinen kuin kuvissa. Ja jonka pelkkä ääni sai sydämen hakkaamaan aivan liian nopeasti... Joten täytyy vain todeta, että luojan kiitos tämä ensitapaaminen on nyt ohi. Seuraavalla kerralla se ei ole enää ollenkaan niin vaikeaa. Ainakin toivon niin.
Mutta oli kyllä mukava viimein tavata. Vaikka minä tietysti tiesin kuka on kyseessä, Angus taisi tavata minut ensimmäistä kertaa. Ja tiedän, että silläkin oli osittain miellyttäviä hetkiä. Nauroin ääneen itsekseni vielä illalla, kun mietin niitä sen juttuja. Tuli jostain syystä mieleen ensimmäinen tapaaminen Povero Marcon kanssa. Toki puitteet oli vähän toiset (Rialton silta versus kellariasunto) mutta oli samanlainen fiilis. Luulen, että istuin tyhmä hymy naamalla koko illan. Ihmettelin, että tuossa se nyt on, ihan oikeasti minun omassa kotona.
Joka tapauksessa, kannatti antaa vielä se yksi mahdollisuus treffeille, mitkä ei koskaan toteudu. Olin jo menettänyt toivoni lähes kokonaan. Eli tarinan opetus on: Ei kannata antaa periksi, ennen kuin on aika antaa periksi. Vielä ei ollut sen aika ja nyt... Nyt vain hymyilen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti