Kalat.

Yksi unelmani on taas toteutettu. Eikä se tietystikään mennyt yhtään niin kuin suunnittelin, mutta ihan sama.  Unelma toteutui silti! Tässä todisteena hai.

Minä pääsin viimein katsomaan kaloja! Vahingossa tai yllättäen, mutta kuitenkin. Aina kun sitä suunnittelin, en ikinä onnistunut. Mutta nyt naapurin Kalle oli ovela ketku. Otettiin taas se ensimmäinen bussi ja katsottiin minne se vie. Tarkoitus oli mennä syömään. Matka oli kamalan pitkä nälkäiselle, mutta Kalle vakuutti, että tietää hyvän paikan. Mentiin kaupunkiin jossa hän ennen asui. Ihana paikka, vaikka selvästi sellainen turisteille suunnattu. Ihan eri meininki kuin pääkaupunkiseudulla. Ruoka oli tosi hyvää. Ja sitten siinä wrappia mutustaessani Kalle totesi ihan ohimennen, että jos haluat, niin voidaan mennä sinne Akvaarioon samalla, kun se on tuossa vieressä... Että mitenkä?! Hitto mikä tyyppi. Sen verran kaveri on jo minua oppinut, että tietää. Minä en pidä yllätyksistä. Mutta rakastan kaloja. Ja kun asian esittää juuri noin... Aivan mahtavaa! Pari pistettä Kallelle.

Koko systeemi on tosi uusi ja hieno. Akvaario on rakennettu sillä tavalla, että sitä melkein tuntee sukeltavansa, mutta pysyy kuivana. Olimme meren pohjassa, josta löyty sukellusvene. (Kuului se äänikin!) Ja muutenkin paikka oli tosi hieno. Ei kovin iso kuitenkaan, mutta pieni on tämä saarikin.  Ja maa. Totesin hyvin nopeasti, että kaloja on tosi vaikea kuvata. Ne uivat pirun nopeasti. Ehkä ällöttävin löytö oli tämä kaveri, joka kömpi jonkin lavasteen takaa ihan kokonaan esiin:

Aivan välttämättä en halua törmätä tuollaiseen kesken uintireissun. Mustekalat ovat piirrettynyt jotenkin niin paljon suloisempia... Varmaan tosi hyvä tyyppi tämäkin, mutta pinnallisuuteni otti nyt yliotteen. Pidin enemmän esimerkiksi tästä:

Omituisin otus oli tämä mustavalkoinen pikkusintti. Se näkyy kuvassa melko selvästi, koska se koko parvi vain lillui siellä lähes paikallaan. Välillä muutamia äkkiliikkeitä, mutta sitten taas mentiin virran vieminä. (Jota ei akvaariossa juurikaan ole.) Sellainen vedenalainen laiskiainen:

Oma suosikkini jo vuosien takaa. Edes tästä en saanut tarkkaa kuvaa, sen verran hämärässä oltiin ja liikkui tämäkin polle koko ajan. Tuollaisen kun saisi kotiakvaarioon, niin olisi hienoa, mutta sitten kuitenkaan en haluaisi, koska vangittuna mikä tahansa hieno asia on vähän niin kuin pilalla. Täällä niillä sentään oli melko isosti tilaa lillua.

Paikka oli hieno, mutta ruumiita meinasi tulla. Päivän paras oppi oli, että jos haluat selvitä Maltalla ilman traumoja, älä koskaan mene mihinkään ennen iltakahdeksaa. Sen jälkeen paholaiset ovat toivon mukaan jo nukkumassa. Täällä ei nimittäin ilmeisesti tiedetä mitä tarkoittaa kasvatus. Tai kuri. Kakarat saavat juosta ja riehua miten haluavat. Olen jo useassa tilanteessa huomannut, että kiljuminen on se tapa, jolla paikalliset kersat kommunikoivat vanhemmilleen. Ja vanhemmista se on ihan OK. Muistin taas tämän. Joka tapauksessa, huolimatta hirviökakaroista, päivä oli aivan mahtava, kiitos Kallen. (Joka on tässä kuvassa.)

Hyvä tästä tulee!

Lähdin sitte liikkeelle. Matkustin ensin bussilla Vallettaan, jossa kävin automaatilla, jonka jälkeen matkasin toisella bussilla takaisin siihen suuntaan josta tulin, mutta kovasti pidemmälle. Nimittäin. Muistatko, kun tuossa joku aika sitten eksyin säätäessäni sairaalassa ja tapasin sen mukavan pariskunnan? No, jotenkin siinä kävi niin, että tutustuttiin vähän enemmän ja sain kutsun rouvan äidin kodin tyhjennysmyyjäisiin. Vanha muori muutti vanhainkotiin ja lapset siellä sitten tyhjensivät taloutta. Ja se, että oikeasti menin paikan päälle, vaikka kohde oli täysin tuntematon ja kahden bussimatkan päässä, johtui ainoastaan siitä tahtotilasta, josta kerroin muutama päivä sitten. Siellä se nyt sitten oli odottamassa, minun upea ompelukone. En kyllä ehtinyt siihen säästää yhtään, vaikka sellaista vähän suunnittelin. Oho. Ne 53 asiaakin on vielä keksimättä. Mutta, annoin itselleni armoa, sillä tässä elämässä tapahtui niin ihmejuttuja muutenkin. Ja minulla on vielä kuukausi aikaa miettiä niitä mahdollisia ommeltavia asioita, ennen kuin oikeasti pääsen samaan tilaan koneeni kanssa. Hyvä tästä tulee!

Kuten sanottu, melko outo päivä. En nyt taas tiedä, että miten päin olisin. Ensinnäkin, muutto todellakin tulee eteen kuukauden kuluttua. Ja se taas tarkoittaa, että aion sittenkin viihtyä Maltalla hieman pidempään. Ehkä vuoden loppuun. (Sivuseikka, mieli ehtii muuttua vielä moneen kertaan.) Vuokranantaja on todellakin maailman paras ja harmittaa hänestä luopua. Naapureista luovun ihan mielelläni. Joka tapauksessa, minä omistan nyt maltalaisen peilin, lipastopöydän (en tiedä sille suomeksi nimeä, mutta se on sellainen lipasto, jonka etukansi aukeaa ja laskeutuu kirjoitustasoksi), ja teollisuusompelukoneen. Ja tuolin. Ja maljakon ja korin ja tuikkukippoja ja kukka-amppelin ja pylvään ja ja ja... Kyllä, meni aivan tolkuttomaksi se touhu. Mutta halusin. Sitä paitsi oli siellä joukossa yksi sellainenkin asia, joka on sääntöjen mukaisesti valkoinen. Ja kaikki sopivat varmasti yhteen, koska olen nyt niin tosi varma tyylistäni. Ja olen täysin rakastunut niihin loppuihin (rakkautta ilman ei voi elää). Hyvä tästä tulee!

P.S. Siihen eiliseen listaa voi nyt lisätä myös yhden maltalaisen kaverin. 

Viikon kooste.

Radio Allon terveiset.

Hei taas pitkästä aikaa. Kyllä on tämä elo täällä välillä niin vauhdikasta, ettei meinaa itsekään pysyä mukana, saati että ehtisi siitä käydä tänne koko kansalle raportoimassa. Mutta tänään on perjantai, taistelin itseni kotiin ja nyt vain olen. Suunnitelmissa erittäin pitkä viikonloppu tehden ei yhtään mitään. (Poliisilaitoiksella on ehkä käytävä huomenna ja sitten luen kirjan, joka on laitteessa, jonka sain hoitoon tämän viikonlopun ajaksi, mutta muuten - pelkkää lorvintaa kolme päivää putkeen. Arvostan!)

Menneen viikon kohokohdat:

1. Pinkki kirje. Ihana ystävä kirjoitti ihan oikean pitkän kirjeen, kynällä paperille! Ei ollut virne irrota naamalta koko päivänä. Hyvin teit! (Ottakaa vain ihan vapaasti muutkin mallia.) 

2. Happy Day Italia-teemalla. Käytännössä se tarkoitti punaista vihreää ja valkoista pukeutumista (johon kukaan ei tainnut osallistua ainakaan tarkoituksella), pizzaa ja olutta. Nämä keskellä viikkoa ja päivää olevat häppärit on jotenkin hämmentäviä. Eihän olutta saa työpaikalla juoda. Mutta en valita asiasta. Joka tapauksessa, koska sieluni kaipaa Italiaan takaisin, tällaiset teemat on ihan jees.

3. Mahdollinen muutto. Tai muutto tapahtuu aivan varmasti, mutta mahdollisesti jo kuukauden kuluttua. Odotan vielä lopullista tuomiota vuokranantajalta. Jos pääsen muuttaman pian, muutan lähelle työpaikkaa. Jos kärvistelen tässä asunnossa kesään, voi olla maasta lähtö lähellä. Kuten sanottu, sielu kaipaa takaisin Italiaan. Mutta mene ja tiedä. Jätetään nämä päätökset nyt Universumille. 

4. Friends. Nyt niitä alkaa olla jo täälläkin. Aivan selvästi olen vain hitaasti lämpiävää tyyppiä. Mutta yksi ruotsalainen ja yksi suomalainen ovat nyt osoittautuneet samanhenkisiksi huipputyypeiksi. (Itsehän kuulun tuohon ryhmään myös - tietenkin.) Olen aika kranttu tässä asiassa, en juuri katsele pinnallisia lässyttäjiä. Joten kolmessa kuukaudessa kaksi kappaletta on kyllä jo aika hyvin.

Täällä on yhä kamalan kylmä. Päivällä paistaa sen verran, että naama on taas pilkullinen, mutta hampaat kalisee, koska tuuli on niin veemäisen viileä. Mutta yhä hengissä, se lienee pääasia. Olen opiskellut ajattelua, henkisyyttä bisneksessä, yrittäjyyttä ja italiaa. Olen askarrellut - joka on edelleen lempipuuhaani. Elämäni on melko rauhallista, ihan niin kuin itse valitsin. (Kumpa naapurit valitsisivat samoin.) Astrokalenteri kertoi juuri näin:

Luovuutesi puhkeaa kukkaansa tämän päivän kaikissa puuhissasi ja saat aiheellista huomiota osaksesi. Voit jopa hiukan irrotella tietoisena tavallista suuremmasta vetovoimastasi. Ihastutat tällä kertaa omalla energisyydelläsi, joka saa päät kääntymään kaikkialla, missä kuljet.

Ihan selvästi pitää lähteä liikenteeseen.

Kirjoitus.

Tiedätkö sen lauseen, jonka löytää monesta paikasta seinään sutattuna tai raaputettuna... (Käytän nyt omaa nimeäni mallina:) "ilona was here". Heti kun pääset paikkaan jossa on mukavaa, niin haluat, että muutkin tietävät sinun olleen siellä. Vaikka kukaan ei oikeasti tiedä, että sinä olet se, joka siellä on silloin ollut. 

Istuin bussissa muutama viikko sitten, ja yhden pysäkin kohdalla huomasin rakennuksen seinässä tekstin "Andre was sad". Mielettömästi parempi! Tunnetta! Olin heti tosi vaikuttunut tuosta. Enää ei riitä että vain on, nykyään pitää olla ja myös tuntea. Hirmu hyvä suuntaus.

Muistin yhden päivän Arezzossa, Italian matkaltani. Ostin jäätelön ja istuin muistaakseni jonkin pienen kirkon rappusille. Yksityiskohdat ovat kyllä unohtuneet, mutta tiedän tarkan päivämäärän tuolle hetkelle, se oli 21.7.2010. Muistan  myös, että oli tosi kuuma ja olin aika väsynyt. Tympi ja ahdisti ja muutenkin oli sellainen ei niin huippufiilis. Sitten huomasin tekstin peppuni alla, kirjoitettuna niihin rappusiin:

Sometimes I wanna give up

I wanna give in

I wanna quit the fight

But then I see you smile

Tuo kirjoitus jotenkin muutti kaiken sinä päivänä. Siellä minä istuin Italiassa, uppo-oudoilla rappusilla ja vietin elämäni parasta aikaa. Hitto miten kaipaan sitä. Ja koko maata. Onko tämä ikävän määrä enää edes normaalia? Ihan menneiden kunniaksi, muutama kuva samalta kylältä. Fiilistellään. 

Helmiä.

Koukutin itseni taas onnistuneesti. Tosin tällä kertaa ei liity virkkaamiseen. Mutta pari muuta mukavaa juttua. Ensinnäkin: Jesse Stone. Mitä mahtavin B-luokan elokuvasarja! Synkähkö tunnelma, macho poliisi, häijy asenne ja kaikki. Voi että. Ei kyllä kannata katsoa, mutta ihan oli hyvää ajanvietettä tähän viikonloppuun. (Katso jos ei ole kerta kaikkiaan yhtään mitään muuta tekemistä.)

Hehkutin tuossa muutama kuukausi sitten, että löysin uuden suunnan elämälle. Sitä tapahtuu toisinaan, mutta nyt olen pysynyt suunnassa jo pidemmän aikaa. Ei mitenkään pieni juttu. Ilmoitin aikeeni ja yhtäkkiä alkoi tapahtua. Ja sitten suunnassa pysyminen olikin helppoa. Nyt voin sitten vain nautin siitä, että Universumi alkoi heti tunkea elämääni asioita, jotka vievät minua juuri siihen suuntaan johon halusin. Mahtavaa! Ja tähän liittyen olen koukuttunut opiskeluun. Olen harrastanut itseni kehittämistä jo pitkän aikaa (tosin joskus hyvinkin huonoin tuloksin), mutta nyt olen aloittanut ihan oikeita kursseja. Olen innostunut. Pitkästä aikaa tunnen, että jokainen askel vie minua eteenpään ja kehittää ihmisenä. Aikamoista.

Nukke.

Nyt kun tämä Ukrainan tilanne on ollut kovasti otsikoissa, haluaisin nostaa esiin toisenkin huolestuttavan tilanteen. Tämäkin kyllä liittyy Ukrainaan. Voi toki olla, että tämä ei ole enää uutta tietoa kovin monelle, mutta minä vasta nyt ihan yllättäen löysin netistä uutisen, joka sai ainakin minun mielen järkyttymään. Tämä ukrainalainen, ilmeisesti todellisuudentajunsa kokonaan menettänyt, hahmo on nimeltään Valeria Lukyanova. Varmasti ihan mukava tyyppi, mutta jotenkin tuntuu, että ei taida ole ihan kaikki muumit laaksossa. Valeria haluaa olla Barbie. Siis sellainen nukke. Pienenä minäkin leikin niillä, mutta tämä on nyt jotain muuta. Valeria on käynyt leikkauksissa joilla hän on muokannut itseään, koska haluaa muuttua nukeksi. Olen hyvin hämmentynyt. Mutta tässä ei ollut vielä kaikki. Nyt Valeria on tullut siihen tulokseen, ettei hänen tarvitse välttämättä pian enää syödä. Aurinko ja ilma riittävät ravinnoksi. Juupa juu... Innolla odotan seurauksia. Voi tätä ihmiskunnan typeryyttä. Se ei vain koskaan lakkaa hämmästyttämästä minua.

Oppeja.

Olen oppinut Maltalla, että...

1) Ihmiset ovat kovin avuliaita.

2) Taloissa ei ole minkäänlaista lämmitystä.

3) Paikallinen olut Cisk on melko hyvää.

4) Suomalaiset ovat suomalaisia myös Maltalla.

5) Suomalaiset eivät käytä toistensa nimiä keskustellessaan.

6) Olen melko outo jopa suomalaiseksi.

7) Ei kannata sanoa ääneen, jos inhoa kasarimusiikkia.

8) Maltalaiset kuulostavat äreiltä, mutta ovat oikeasti tosi ystävällisiä.

9) Maltalla ei valmisteta oikeastaan mitään.

10) Ja siitä johtuen kaikki on kallista, koska ne tuodaan jostain muualta.

11) Rajoitukset ja säännöt ovat täällä vain suuntaa antavia.

12) Maltalla on autoa enemmän kuin asukkaita.

13) Maltalaiset eivät väistä.

14) Tämä on hyvin turvallinen maa (jos ei lasketa ruuhka-aikoja.)

Hyvin pienillä muutoksilla saisi esimerkiksi tuosta bussilla matkustamisesta mielekästä. Varsinkin ruuhka-aikaan se touhu on kyllä aika toivotonta. Olet onnekas, jos bussi ei kaasuta pysäkin ohi tai ylipäätään avaa oven ja pääset sisälle. Joskus se on liikaa vaadittu, vaikka olisit jo odottanut puoli tuntia sen edellisen vain ohi ajaneen bussin jälkeen. Ihmisiä on paljon. Sen lisäksi bussimatkat ovat käsittämättömän pitkiä ajallisesti, sillä muutama muukin auto on liikenteessä.  T o i v o t o n t a.  Sitten kun olet saanut itsesi bussin ovien sisäpuolelle, joku painaa nappia ja yrittää tulla sieltä perältä koko ihmismassan läpi ulos. Sekin on vaikeaa, koska näissä paikallisissa autoissa on vain yksi ovi, se josta tullaan sisälle. Hei mutta entä jos laitetaan näihin linja-autoihin toinenkin ovi? Sinne taakse. Olen kuullut, että muissa maissa sellainen on koettu ihan toimivaksi systeemiksi. No, ainakaan ei kaadu, jos tulee äkkijarrutus. Sen verran läheisessä kontaktissa siellä ollaan.

Tänään ei muuta. Paitsi tämä kuva, jonka lainasin netistä. Ikävä kyllä, nämä vanhat bussit on vähän aikaa sitten vaihdettu nykyaikaisempiin. (Silti - vain yksi ovi?!)

Löytöjä.

Päätin vakaasti eilen, että keskityn huomaamaan positiivista ja ihanaa ja hyvää ja kaikkea sellaista. Odotin suuria, kuinkas muutenkaan, koska nämä tällaiset jutut on aina mieleen. Aloitan kaiken intopiukeana, ihan aidosti. Niinpä listasin kaikkia ihania asioita koko päivän. Mutta näin yhden päivän kokeilun jälkeen on todetava, että lievää pettymystä on kyllä ilmassa. Ei tunnu yhtään erimmältä. 

Tajusin, että tämä päivä ei juuri elämääni muuttanut, sillä minähän olen jo se tyyppi, joka muutenkin ihastelee asioita kaiken aikaa. Näen kauniita parvekkeenkaiteita ja upeita ovenkahvoja. Tervehdin työmatkalla hevosta, ponia ja muutamia kissoja. Ihastelen vastaantulevien vaatteita. Löydän mielenkiintoisia kuvauskohteita kuluneista ovista, ruosteisista putkista ja harmaista betonilaatoista. Näen pilvissä itseään hiuksista kiskovan naisen, möhömahaisen krokotiilin ja puhaltavan syöksylaskijan. Nuuhkin kukkia ja kahviloita ja vastaantulevia miehiä. (Hyvin vaivihkaa siis. Minulla on tosi tarkka hajuaisti, niin ei tarvitse mennä iholle asti. Täällä muuten myös nuoret pojat tuoksuvat hyvältä.) Nautin hetkistä. Joten vaikka nyt keskityin tietoisesti positiiviseen, muutos ei ollut niin kovin suuri verrattuna siihen mitä normaalisti teen. Toisin sanoen, tämä lievä pettymys oli oikeastaan aika mahtava huomio.

Aion silti jatkaa tätä hullutusta koko kuukauden, nyt siis vielä enemmän tietoisesti, koska kaksi melko poikkeavaa juttua tänään kuitenkin tapahtui. Merkittäviä asioita. Ensinnäkin, löysin täydellisen Universumiboxin. Olin sitä jo odottanut, ja nyt kaksi tilapäistä purkkia kokeilleena tiesin heti, että tämä se on. Tämä on se oikea. 

Ja se toinen juttu. Minä koskin pupua. Tai oikeastaan pupu koski minua. Menin kapeaa käytävää ja käännyin sivuttain, kun yhtäkkiä kaksi paholaista oli siinä avain silmieni edessä. Hyvä etten huutanut, sen verran kovasti säikähdin. Mutta päästäni kuului ääni: Voita pelkosi! Joten minä nostin vapisevan sormeni tervehdykseen ja työnsin sen kohti häkkiä. Kaksi pientä, nykivää nenää tuli heti tutkimaan sormeani kaltereiden välistä. Taatusti osuikin. Hetken jo mietin, että minähän voisin ottaa tuollaisen lemmikiksi, siinä viimeistään sitten pääsisi kammoista eroon. Puput olivat pieniä, eikä oikeastaan ollenkaan niin pelottavia, kuin roskakatoksesta eteen keskiyöllä hyökkivät jättiläisrusakot tai kimppuun käyvät ja purevat häiriintyneet kotikanit. Ne olivat oikeastaan aika suloisia, jos sitä nykivää nenää ei lasketa. Olin niin iloinen tästä rohkeuspuuskastani, että päätin mennä katsomaan niitä uudestaan. Ja iltapäivällä meninkin. Siellä ne möllöttivät, väsyneenä. Yhtäkkiä toinen haukotteli ja heittäytyi kyljelleen. Ja hetken päästä toinen meni sen taakse, ja heittäytyi siihen viereen. Lusikkapuput! Ehkä hulluin, mutta samalla ihanin livenä näkemäni eläinelämys. Tästä on hyvä jatkaa.

Siinä se nyt on. Täydellinen.

Aivoituksia.

Aivan ihana herätä sunnuntaiaamuna ennen kellon soittoa jo ennen kuutta. Jotenkin sitä on heti aamusta iloisempi, kun on unirytmi taas kohdallaan, ja koska sai herätä ihan omin avuin. Olen selvästi aamuihminen nykyään ja tehokkaimmillani heti herättyäni. Ei sillä, että sunnuntaina tarvitsee olla tehokas, mutta voi olla jos tahtoo.

Laitoin tänne eilen linkin aivodokkarista, joka sai minut miettimään aivojen toimintaa, ja sitä kuinka teemme vain niin pienen osaa siitä, mihin todella pysymme. Ja sitten tutkin miten omia aivoja voi huijata tekemään elämästä paremman. Tein myös muutaman harjoituksenkin. Kirjoitin siitä enemmän hippiblogiin, koska vaikka kaikki tiet vievät Roomaan, minun tieni vievät myös hörhöilyyn. Ja nyt minulla on uusi haaste, koska olen oman elämäni paras koekaniini.

Olen haaveillut ompelukoneesta. En tiedä miksi. Minulla on ollut sellainen aina, vaikka en sitä käytä melkein koskaan. Ja nyt sitten yhtäkkiä sellainen on saatava. Aloin siis säästää rahaa, jotta voin ostaa ompelukoneen. Ajatus kuulostaa minunkin korvaan aivan hullulta. Mutta tahtotila on nyt valtavan kova. Kuitenkin olen sen verran järkevä tyyppi, että annoin itselleni ehdon. Ennen kuin saan tehdä moisen hankinnan, minun on aivan ehdottomasti keksittävä 53 asiaa, jotka oikeuttavat ompelukoneen hankintaan. Mitä sillä voin tehdä, mihin sitä tarvitsen ja kuinka siitä voin hyötyä. Ja listan pitää olla erittäin tarkka ja yksityiskohtainen. (Epämääräinen numero johtuu siitä, että minä tiesin kolme asiaa jo ennen kuin tein tämän suunnitelman: lyhennä farkut, ompele kortteja ja korjaa paita.) Toistaiseksi listalla on neljä asiaa, joten ei kiirettä kauppaan.

Tämä on kaikille naistenpäivänä unohdetuille, mutta erityisesti Annalle! (Jota ei varmasti unohdettu, mutta joka vanheni ja jolla on vieläkin kipuja.)

Onnenpipanat.

Olen viettänyt taas koko päivän kotona. Yleensä ihmiset menevät baariin tai muihin rientoihin, kun on kokonainen vapaapäivä. Minä en ole niin kuin yleensä ollaan. Viikonloppu on ainoa aika, kun minun ei ole pakko nähdä ketään. (Paitsi tänään näin pikaisesti vuokraihmisiä, koska oli maksun aika ja sain pyytämäni naulakon seinälle.) Vietän viikot kaikenmaalaisten seassa, niin jotenkin sitä haluaa olla ihan omassa rauhassa sitten, kun siihen viimein on mahdollisuus. Huomasin vasta täällä, että en ole ollenkaan niin sosiaalinen, kuin olen aina kuvitellut.

Yksin olemisen lisäksi isossa asunnossa on se hyvä puoli, että voi muuttaa huoneesta toiseen ihan milloin tahansa. Minä tein niin tänään. (Vaikka tämä asunto on pieni, se on silti melko iso yhdelle hengelle.) Niinpä muutin isosta huoneesta pienempään. Luulen, että tuo pikkuhuone on vähän lämpimämpi ja saan nukuttua siellä paremmin. Ja koska kaikki omaisuuteni mahtui pieneen kaappiin, voin ihan hyvin ottaa jonkun vuokralle tuohon toiseen huoneeseen. Nimittäin ystävieni vierailujen jälkeen. Kyllä vain. KAKSI elämäni ihanaa hahmoa kotosuomesta on tulossa kylään. Olen tosi innoissani, vaikka ilmeisesti en ihmisistä pidäkään. Tänään vielä yritin puhua kanadanvahvistusta kylään, sekin saattaa onnistua. Ja se varsinkin olisi mieletöntä, koska viime tapaamisesta on liian monta vuotta. 

Olen tehnyt käännöksiä ja tullut siihen tulokseen, että suomenkieli on kyllä tosi vaikeaa. Ainakin kaikkien muiden mielestä. Ja vähän omastakin. Ja erityisesti silloin, kuin pitää selittää jollekin israelilaiselle miksi englanniksi kirjoitettu asia ei taivu suomeksi samalla tavalla. Mutta että esimerkiksi nimet taipuvat. Kielimuuri on vain liian korkea, varsinkin kun se on rakennettu jonkin vaikeakulkuisen kulttuurikukkulan päälle. Yhden lauseen selvittämiseen meni koko päivän. Mutta hei - selväksi tuli. Väsytysvoitto. Kärsivällisyyttä täällä kyllä oppii, jos ei mitään muuta.

Myös erimaalaiset kääntäjäkolleegani ovat sitä mieltä, että suomenkieli on täysin häiriintynyttä. Ja että suomalaiset ovat yksilöinä outoja, erityisesti tämä yllekirjoittanut. Suomenkielessä on mitä ihmeellisimpiä sanoja, jotkut niistä korvaavat kokonaisen lauseen. Tämä erityisesti hymyilytti minuakin, sillä en ollut tullut ajatelleeksi asiaa aikaisemmin: "Juoksentelisinkohan?" 

(I wonder if I should run around aimlessly?)

P.S. Jos luovuus ja aivot kiinnostaa, niin kannattaa katsoa tämä.

Inspiroita*.

Täällä sataa vettä. Minulla on ikävä niitä Irlannista ostamiani vedenkestäviä kenkiä. Täällä on myös kamalan kylmä. Minulla on ikävä talvivaatteitani. Nämä ovat taas niitä päiviä, kun oikeasti mietin, että mikä ihme minut sai tulemaan tälle pienelle saarelle. What was I thinking?

What am I thinking... Tänään minua inspiroi Rico Zombie. Tuo kaveri tuli vastaan mainoksessa, jossa esiteltiin jotain tuotetta, jolla saa piilotettua tatuointeja. Mainos oli vaikuttava, ilmeisesti monen muunkin mielestä. Vaikuttavia olivat myös Ricon muutamat kommentit. Never lose yourself. Creativity comes from the soul. Arvostan. Tuo haastattelu osui ja upposi minuun varmaankin siksi, että olen joutunut käymään läpi samansuuntaisia ajatuksia, tosin hyvin erilaisessa kontekstissa. Niin käy silloin, kun oppii itsestään asioita, jotka eivät ehkä ole enemmistön mieleen. Mutta jotka siitä huolimatta ovat selkeä osa itseä. (Koska vaikkei muiden mielipiteiden antaisi vaikuttaa, sellainen kuitenkin mietityttää.) Joten on hyvä tutustua ihmisiin - tai edes heidän ajatuksiinsa - jotka ovat löytäneet oman suunnan ja menevät rohkeasti minne haluavat, vaikka se näyttäisi hullulta muiden silmissä.

Jossain elokuvassa sanottiin, että lapsen tekeminen on vähän sama kuin ottaisi naamaan tatuoinnin. Sitä tosiaan kannattaa olla varma, että sellaisen haluaa. No, en ole ottamassa tatuointia naamaan, tämä nyt sattuneesta syystä tuli vain mieleen. Samoin kuin Keku. Olen hävittänyt numerot ja muut yhteystiedot. Ja nyt harmittaa. On tosi ikävää, että hukkailen tuolla tavalla ihmisiä joista pidän. Senkin hutilus.

Rico Zombie.

(*Inspiroitumisen jälkeisiä ajatuksia)

Valinta.

No en tietenkään voinut olla ottamatta kantaa, mitä oikein kuvittelit? Osasin tulla tosi oikeaan aikaan ulos sieltä hurukaapista (joka on ilmeisesti aikaisemminkin ollut melko läpinäkyvä), näinä päivinä kun hipit ovat taas tarpeen. Ei sillä, että hippeily auttaisi muuttamaan kenenkään mieltä, mutta se auttaa rauhoittamaan omaa mieltä.

Worrying doesn't take away tomorrows trouble,

it takes away today's peace.

Nyt pitää vain keskittyä entistä suuremmin ajattelemaan hyvää. Sillä mitä enemmän laitetaan energiaa sotaan, pelkoon, vihaan, rahaan, valtaan ja sellaisiin ajatuksiin, sitä suuremmin tämä iskee. Joten minä keskityn nyt pelkkään hyvään. Rakkauteen ja onnellisuuteen ja rauhaan. Toivottavasti sinäkin. Kuulostaa ällöttävän hippimäisen naivilta, mutta olen huomannut, että niin se toimii, sitä saa mitä tuntemalla tilaa. Ja jos et keksi mitään ihanaa ajateltavaa, niin mieti minua. Edes sellaisena kornina ihanan korvikkeena. 

Kannanotto.

70-luku.

Olen jatkanut seitkytluvun teemalla koko viikonlopun. Ja nauttinut! Löysin leffan Searching for Sugar Man ja tykästyin isosti. Suosittelen, jos pidät dokkareista. Jostain syystä tuo kausi saa minut aina onnelliseksi. Ja sitten Rodriguez - voi minkälainen tyyppi! Olen nyt virallisesti fani, kuunnellut biisejä ja vain fiilistellyt. Rakastan niitä leveälahkeisia farkkuja, musiikkia, kuoseja, maailmanpelastusajatuksia, sitä että ihmiset tunsivat voimakkaasti ja toimivat, saivat asioita aikaan vaikkei ollut internettiä, mikä nykyään tarkoittaisi täydellistä erakoitumista. Onkohan tämän 70-luvun rakkauden taustalla ehkä jotain muutakin? I wonder.

Päätin tuossa jo jokin aika sitten palauttaa 70-luvun elämääni. Ja heti sen jälkeen löysin farkut trumpettilahkeilla. Vaatteiden ostaminen ei ole täällä niin helppoa kuin Suomessa, ellei sitten tilaa niitä jostain. Maltalainen muoti ei imartele ketään, tosin minä en kyllä ole muuallakaan mennyt ihan niiden viimeisten villitysten mukana. Mutta pointti oli siinä, että löysin täältä oikeasti jotain, mihin saattaa itsensä verhota. Se on harvinaista.

Olen todellakin viettänyt rauhallisen kotiviikonlopun. Kuunnellut musiikkia ja fiilistellyt, ihan vain olla möllöttänyt. Aivan ihanaa sellainen. Hassu huomio muuten, tajusin tänään, etten halua uutta puhelinta vanhan (aivan hetkenä minä hyvänsä hajoavan) tilalle. En minä käytä sitä kuitenkaan. Kukaan ei soittele - paitsi ehkä naapuri tai bussikuski - ja tekstiviestejäkin saan vain pankista kun nostan rahaa automaatilta. Hiljaista on. Ja minun mielestä saakin olla. Joten mitä minä teen uudella puhelimella?

Tästä on minulle huomauteltu kyllä aika paljon. "Jotenkin ihanaa, että olet pystynyt olemaan tuollalailla ilman nykyaikaisia laitteita, minä en enää pystyisi..." (Ja sitten kaivetaan kassia, kun lähmänäyttöpuhelin on juuri kilahtanut. Jokuhan on saattanut kommentoida Facebookiin.) Sama tulee vastaan kun sanon etten lue lehtiä. "Voi että, tuo on kyllä mahtavaa, mutta jotenkin mun vain pitää olla koko ajan ajan hermolla." (Ja ilmeisesti ajan hermo löytyy lööpeistä ja julkkisjuoruista.) Olen joskus miettinyt, kuinka vilpittömiä tuollaiset kommentit loppujen lopuksi ovat, vaikka oikeastaan sillä ei ole edes merkitystä, sillä jokainen toimii tietysti tyylillään.

Ja tuohon edellisen päivitykseen liittyen... Mainitsin bussikuskista myös Facabookiin, eikä ole mikään viestini ikinä saanut niin paljon huomiota. Ihmiset ja niiden suhteet - se tuntuu kiinnostavan. Joten tämä on pakko kertoa: Kyllä, laitoin Bussikuskille viestin ja hän on soittanut jo kahdesti. Kummallakin kerralla oikeastaan vain kertoakseen, että soittaa huomenna uudestaan, koska ei vieläkään tiedä aikatauluaan. Tämä saattaa nyt tulla yllätyksenä, mutta tuo Bussikuski on saanut hymyn pysymään kasvoillani pisimmän aikaa sitten Povero Marcon. Hmm... I wonder. Se ei ole merkki mistään, mutta ihan hauska huomio silti. Sitä paitsi pidän hänen äänestä.

Hämmennys.

Viikot vilahtavat ohi vauhdilla. Tänään minulla on lauantai (niin kuin oletettavasti kaikilla muillakin) ja olen siitä hyvin iloinen, koska ei tarvitse tehdä yhtään mitään. Lauantai on uusi sunnuntai. Mutta jos yhtään minua tuntee, niin tietää, että mitään tekemättömyys ei oikeastaan ole minulle minkäänlainen vaihtoehto. Joten tänään olen kokannut ja syönyt, katsonut ihania TV-sarjoja ja virkannut torkkuvilttiä ja puuhastelut kaikenlaista. 

Yritän saada ajatuksia kasaan, viikko oli taas niin touhukas. Olen aloittanut kurssin, josta aion kirjoittaa enemmän siihen toiseen hippiblogiini. Olen myös opetellut meditoimaan, mikä oli melko omituista. Tai lähinnä se on omituista, että opin meditoimaan aivan silmänräpäyksessä, viiden vuoden harjoittelun jälkeen. (Nyt kun viimein tajusin mistä on kyse ja mitä yritän tehdä.) Nämä molemmat asiat ovat jo nyt selvästi vaikuttaneet elämääni. 

Olin aikeissa mennä tänä viikonloppuna Gozon saarelle. Se on kuulemma hiljainen paikka, ja sellaista minä rakastan. Uskon, että sieltä myös löytyy syy sille, että tähän maahan päädyin. Majataloni tulee olemaan siellä, olen tästä jo melko varma. (Ja tämäkin aihe on sen toisen blogin sisältöä.) Mutta sitten kuulin, että nyt on joku karnevaaliviikonloppu, joka käytännössä tarkoittaa sitä, että kaikkialla on juhlivia ihmisiä ja väriä ja ääntä - aivan erityisesti Gozossa. Vietän siis tämän rauhallisen ja hiljaisen viikonloppuni kotona. Menen tutustumaan tuohon toiseen saareen ensi viikonloppuna.

Eilen käytiin muutamien tuttavien kanssa baarissa. En vieläkään ole päässyt kiinni tämän asian hienoudesta. Ihmiset ovat mukavia, mutta minä en jotenkin vain enää innostu baarissa istumisesta. (Ja ei yhtään ikäviittauksia tähän!) Luulen, että tämä on kuitenkin ihan hyvä asia, ehkä minä olen juhlinut jo tarpeeksi elämäni aikana. Tai ainakin voisi olla aiheellista vaihtaa juhlintatapaa. Joka tapauksessa, lähdin ajoissa kotiin. 

Hyppäsin siihen bussiin, joka kiertää tunnin lenkin, mutta vie lähes oven eteen, koska arvelin, etten  jaksa kävellä sen haisevan maaseudun läpi enää niin myöhään. Kuski tervehti iloisesti ja sanoi "Sinua ei ole näkynyt pitkään aikaan." Niin, olen kävellyt... "Minä sanon sinulle jotain ennen kuin menet." Okei...? En taas aivan ymmärtänyt, mutta mitä uutta. Kielimuuri on joskus korkea ja olin väsynyt. Kun oli aika jäädä kyydistä, kuski sanoi jotain (mitä en kuullut), sammutti auton ja tuli perässäni ulos. Mietin jo hetken, että olenkohan tehnyt jotain väärin. Lipusta ei voinut olla kyse, koska sitä ei tarvitse koskaan näyttää tällä reitillä. Muut kyydissä olevat ihmiset olivat yhtä hämmentyneitä, koska yleensä auto hädin tuskin edes hiljentää tällä pysäkillä. Kuski tuli luokseni ja sanoi "Mietin, että jos sinulla on joskus aikaa, vaikka ensi viikolla, niin lähdetkö minun kanssa drinkille?" Tuijotin miestä sanattomana. Ilmeisesti sain kuitenkin jonkinlaisen äänen aikaan, sillä hän meni hakemaan autosta kynän ja paperia, kirjoitti numeronsa lapulle, ojensi sen minulle ja pyysi soittamaan huomenna. Sitten hän kiipesi autoonsa ja kaasutti pois. 

Mitä juuri tapahtui?