Ovi.

Löysin tuossa yksi päivä hienon oven. Takavarikoin sen muutamien mukavien ihmisten avulla. (Myrskymies auttoi oven kampeamisessa roskalavalta, Kallen kaveri antoi oven olla jemmassa Mini-Marketin oven takana, Kalle kantoi sen kanssani suosikkibaariini, baarin omistaja otti sen autoonsa jemmaan, Kalle ja hänen kaveri hakivat sen toisesta paikasta toisena päivänä toisella autolla. Ovi on erittäin hieno, ehdottomasti kaiken tämän vaivan arvoinen.

Ajattelin ensin tehdä siitä pöydän parvekkeelle, mutta näyttäisi vähän siltä, että parveke ei taida saada huomiotani ihan hetkeen. Joten ovikin nyt vain köllöttää siellä auringossa kissan kanssa. Täytyy kehitellä muita paikkoja missä nauttia elämästä.

Istuin yhden aukion reunalla olevalle penkille ruokatunnilla ja katselin puluja, jotka nokkivat mitä tahansa muruja, joita ihmiset kadulle nakkelivat. Pulut ovat täällä pienempiä kuin Suomessa. Jotenkin näyttävät niin rääpäleiltä. Seurasin myös yhtä elämöivää perhettä, ilmeisesti italialaista. Niin pulleita lapsia en ole aikoihin nähnyt. En tiedä mistä lie olivat geeninsä saaneet, mutta kahdella tytöistä oli punainen kähärä tukka. Pulleus tuli selvästi ruokatottumuksista, sen verran tottuneesti näytti uppoavan kolmaskin sokerijuoma. Selvästi nämä olivat niitä ärsyttäviä kersoja, jotka oppivat jo hyvin nuorena, että huutamalla ja kiljumalla kurkku suorana saa tahtonsa läpi. Syyttävä sormi kääntyy vanhempiin. Vaikka nämä nyt (ilmeisesti) olivatkin turisteja, niin myös Maltalle on hyvin tyypillistä, että lapsia tehdään, mutta ei kasvateta.

Joku sanoi minulle kerran, että kestää kolme kuukautta tottua maahan. Sitä odotellessa, vielä näin puolen vuoden jälkeenkin. Luulen, että Malta ei ole minulle ollenkaan vaikuttava, koska olen jo asunut niin monenlaisissa paikoissa. Ei ole sellaista matkailun tuntua enää, kun tulee uuteen paikkaan. Se ei ole ollenkaan hyvä asia.

Mutta se on ainakin selvää, että ellen saa kodista viihtyisää, en tule viihtymään tällä saarella ikinä. Olen jo nyt varma, että tämä ihana Koti 13 on parasta täällä. (Siis minulle. Bilettäjät ovat taatusti toista mieltä.) Jospa tuo uusi ovi tuo tullessaan aivan uudenlaisen maagisen maailman. Löydän oman ihmemaani sen takaa. Tai alta tai sisältä. Kuka tietää.

Tämä ei ole se ovi. Tätä en voinut viedä kotiin, se on yhä

kiinni seinässä. Mutta omassa surkeudessaan aika upea tämäkin.

Hyvä päivä.

Näin tällaisen pätkän eilen. 

Ja se sai ajattelemaan. Ja ihan ajatuksistani innostuneena päätin olla julkisesti täysin rehellinen. Tänään on ollut aivan kamala päivä. Oksettaa, eikä varmana syynä ole krapula tai kahvin aiheuttama sekaannus mahassa. Tämä on pelkästään pahasta mielestä johtuvaa fyysistä reagointia. Minä olen sellainen, että tunnen henkiset kivut kropassakin. 

Olen teeskennellyt selviäväni tällä kirotulla saarella, mutta alkaa tulla jo ylipitkä mitta täyteen. En ole kovin moneen kamalampaan paikkaan elämäni aikana joutunut. Tästä menee yli ehkä Malesia, jossa olin vuoden kuumimpaan aikaan ja hyvin väsyneenä. Olen minä kyllä täälläkin lähes kuumimpaan aikaan… Ja väsyneenä. Se vuoden tavoite taisi olla kyllä aivan sietokykyni yliarviointia.

Koitin selvittää itselleni mikä täällä mättää. Ei voi olla pelkästään huonoa asennetta. Listasin muutaman pointin. Tai yritin, mutta keksin oikeastaan vain yhden. Minä olen sellainen harmoniaa haluava, hiljaisuuteen pyrkivä ja kauneutta rakastava henkilö. Minä en pidä melusta, enkä rumasta. Ja täältä on tosi vaikea muuta löytää. Ei ole ollut päivääkään hiljaisuutta puoleen vuoteen. Kaikki ränsistyneet talot ovat saman ruman värisiä ja huonossa kunnossa, uudetkin. Johtunee siitä, että täällä on vain tuon yhden väristä maata, josta tehdään yhden värisiä betonimöykkyjä, joista sitten rakennetaan rumia yhdenvärisiä taloja. Kielikin on rumaa. Varmaankin, koska se on 80 % arabiaa. Tyylitaju ei ole ylittänyt merta mistään suunnasta, joten kaikki mitä kaupoissa on tarjolla aiheuttaa keskivertoisesti oksennusreaktion. Ihmisetkään eivät ole saaneet kovin kauniita geenejä, varmaankin koska he sikiävät tällä pienellä saarella keskenään. Ulkkistarjokkaitakin on, mutta (muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta) paikalliset suosivat paikallisia. Arvaan, että kaikki maltalaiset ovat toisilleen sukua. Ja paikallinen ruoka se vasta rumaa onkin! Ei se edes maistu kovin hyvältä. Pyydän anteeksi nyt kaikita niiltä, jotka täällä viihtyvät ja ovat eri mieltä. En tuomitse teitä. Tänään nyt vain oli tällainen päivä. Eniten vituttaa kaikki.



Koti 13.

Tovi on taas vierähtänyt siitä, kun viimeksi olen kuulumisia päivittänyt. On ollut vähän tilanteita. Osa on kyllä parasta jättää huomiotta, mutta jotain mainittavaakin kuitenkin. Olen käynyt töissä, jossa on tällä hetkellä vähän kriisitilanne. Suomalaisia ja ruotsalaisia työntekijöitä tarvitaan kipeästi. (Jos myynti- tai nettitukihommat kiinnostavat, niin laitapa vaikka meiliä, minä pistän viestiä eteenpäin. Itse teen ihan muuta, niin en sen suuremmin osaa tuosta työstä kertoa, mutta muut varmasti osaavat.) Minuun kriisi ei juuri vaikuta, paitsi lievästi kireänä ilmapiirinä ympärille, jonka tosin melko tehokkaasti blokkaan elämästäni, koska kuitenkin laitan vain kuulokkeet päähän, kun töihin tulen aamulla, ja vietän päivän omassa kuplassani. Paitsi sellaisena surullisena uutisena, että Pörröpää otti lopputilin eilen. Vähiin käy kaverit ennen kuin loppuu.

Olen tästä jo aikaisemminkin kirjoittanut, mutta jostain syystä ihmiset antavat minulle asioita täällä. En tiedä miksi. Ensin oli se nainen, joka antoi käsilaukkunsa keskellä katua. Gozossa tapasin erään saksalaisen naisen hostellissa, jolle kävin vielä lähtiessä sanomassa heipat, ja hän halusi antaa minulle hatun. Eilen kävin ystäväni kanssa töiden jälkeen oluella ja baarin omistaja antoi minulle kolme laukkua. Puhumattakaan siitä, että uuden kotini edelliset asukkaat antoivat minulle kaiken maailman arkisia asioita, e-kirjojen lukulaitteen, maaleja ja siveltimiä ja muita taidetarvikkeita (arvo vähintään 200 €), sekä tuon typerän kissan. Niiden kanssa olenkin sitten pakertanut kaiken ajan, sitä tavaraa on nimittäin tosi paljon.

Äiti pyysi laittamaan kuvia kodista. Aika epävalmista siellä vielä on, kuten varmasti on helppo arvata. Minä nyt vain olen sellainen kaaostapaus. Mutta napsin nyt kuitenkin muutamia kuvia. Ihan sellaisia arkisia otoksia tyyliin mitä-nyt-sattui-kameraa-vastaan-tulemaan. Moni esine etsii vielä oikeaa paikkaansa. Jossain vaiheessa on kai vain pakko antaa periksi ja tyytyä jättämään asiat niin kuin ne ovat, että edes joskus voisi sanoa kodin olevan valmis. (Ei tule tapahtumaan.) Laitan kuvia seuraavassa numerossa, koska en välttämättä juuri nyt osaa paikallistaa sitä kameraa, jossa kuvat ovat.

Ihminen onnistuu silloin, kun hoitaa asiat loppuun.

Tuollainen lappu oli muistuttamassa pöydällä tänä aamuna. (Siirsin taas jotain paperipinkkaa ja tuo jäi kyydistä siihen minulle irvailemaan.) En muista taaskaan mistä lainaus on peräisin, mutta hyvin selvästi ei minun omia juttuja.

Jäin miettimään, että koti ei taida olla koskaan valmis. Ja ehkä sen ei kuulukaan olla. Enhän minäkään ole. Muutun ja kasvan joka päivä, ehkä siksi kodinkin kuuluu olla muuttuvainen. Tuo ajatus jollain tavoin kyllä ilahdutti. Tuntuu paljon stressittömämmältä tulla tänne nyt töiden jälkeen. Teen sellaisia selkeitä suunnitelmia huonetta kohti. Suunnittelen kaiken valmiiksi ennen kuin aloitan. Sitten suoritan ja sitten saan valmiiksi, kun lista on kokonaan yliviivattu. Kun ei lisää listaan uusia asioita tai muuta mieltä jatkuvasti, niin silloin saa aikaan. Silloin minäkin voin olla ihminen, joka onnistuu.

Syvällistä.

P.S. Minulla on kotipuhelin. Jos joskus on tylsää vaikka töissä, jossa on vielä lankalinjat, ja haluat soittaa minulle, niin se olisi mukavaa. Kotinumeroni on +35621220858. Toistaiseksi siihen ovat soitelleet vain pari väärää numeroa ja yksi automaattinen ilmoitus netin huollosta, tosin väärästä firmasta sekin.

Ennusteita.

Kuva ei liity aiheeseen mitenkään. Halusin vain todeta, että minä jotenkin aina arvostan kekseliäitä ihmisiä. Ja niitä, jotka pitävät hauskaa omien lastensa kustannuksella.

Tilasin tammikuussa sellaisen vuoden kattavan astrotulkinnan. Lueskelin mitä kesäkuu tuo tullessaan ja ainakin se alku oli kyllä taas niin nappiin. Lisäksi ilahduin, koska uusia mahdollisuuksia on nyt tarjolla. Otan kaikki ilolla vastaan. Olen aika varma, että nämä uudet jutut koskevat työelämää enemmän kuin mitään muuta. Mutta silti. Sama se mihin liittyvää hyvää on tiedossa. Pitää nyt vain entistä enemmän tehdä niitä juttuja, mitkä itselle on kaikista tärkeimpiä. Luulin, että olen koko ajan tehnytkin, mutta ei se kyllä niin ole.

Tunnet selvää tyytymättömyyttä ja haluttomuutta sellaisia asioita kohtaan elämässäsi, jotka eivät palvele todellista luovuuttasi ja estävät siten sinua kehittämästä itseäsi alueille, joilla voisit todella menestyä.

No aijaa. Terveisiä vain pomolle...

Kuuntelemalla omia tyytymättömyyden tunteitasi ja negatiivisia reaktioitasi tällaisena aikana pääset selville, mitkä alueet ja ihmiset olet asettanut salvaksi henkilökohtaiselle menestyksellesi.

Nyt pitää kysyä itseltä: Miksi teen niin kuin teen vaikka se ei tunnu ollenkaan hyvältä. Ihan tällaisen pienen jutun avulla löytyy lähiviikkoina monia paljon paremmin henkilökohtaisia kykyjä vastaavia mahdollisuuksia. Aivan mahtavaa. Kotirintamalla sen sijaan on tulista. Ei siis mitään uutta. Kallen kanssa on sellainen kulttuurillinen koulutus menossa. Vähän niin kuin kissankin, mutta silti, varmaan ihan hyvä välillä vilkaista peiliinkin.

Luovuutta luvattiin myös oikein kunnolla ja sehän vasta iloinen uutinen olikin. Pitää opetella kuuntelemaan sisintä yhä vain tarkemmin. Nyt kehoitetaan hulluun luovuuteen, joten enpä malta odottaa mitä tästä kuukaudesta tulee. Pitää vain katsella maailmaa voittajan silmin. Minusta se oli hienosti sanottu. Olen nyt jonkin nopean ratkaisun edessä joka tulee vaikuttamaan isosti tulevaisuudessa. Minä yhä luulen, että tämä liittyy jotenkin työjuttuihin. Haluan uskoa niin, nyt kun katselen tilannetta voittajan silmin. Ja sitten olisi vielä rakkautta tiedossa! 

Tämä on varsinaista ilon ja onnen aikaa rakkausmaailmassa, sillä ajan laatu kertoo nyt kymmenellä kaikki sellaiset asiat, joista olet voinut aivan vatsanpohjasta asti nauttia tähänastisessa elämässäsi. Niin kauan kun uskallat istua hievahtamatta paikallasi ja antaa rakkauden musiikin tunkeutua enemmän ihosi kuin korviesi läpi jokaiseen soluusi nautinnon ja ilon väristysten saattelemana, saat luvan elää elämääsi kaikkein halutuimmassa ulottuvuudessa. Oivaltaessasi oikein tämän ajan tarjoamat ulottuvuudet et edes oleta rakastuvasi vain yhden kerran vaan yhä uudelleen ja uudelleen.

Olen ollut tosi pitkään onneton rakkaudessa. Olen yrittänyt, mutta epäonnistunut kerta toisen jälkeen. Sitten päätin, että en halua miestä ollenkaan, tulen nyt vain tänne ja keskityn itseeni. Rakennan kodin ja pysyn siellä. Näin tein. Ja näin tehdessäni tutustuin naapuri, joka rakastui minuun sydänjuuriaan myöten. Kesti sen kolme kuukautta lämmetä kaverille, mutta päivä päivältä olen onnellisempi.

Nyt on aika hiukan irrotella ja ottaa mahdollisimman rennosti, sillä tämä on yksi Marsin toimivimmista jaksoista. Tällä kertaa saat vastaanottaa palkkion lähes kahden vuoden aikana aloittamistasi ja toteuttamistasi uudistuksista elämässäsi. Mitään pingottamista ja yrittämistä ei nyt tarvita, sillä asiat sujuvat omalla painollaan ja saat todella paljon aikaiseksi vain nauttimalla siitä, mitä teet. 

Kesäkuu vaikuttaisi aika lupaavalta, eikö totta?

5/5 Nirppis.

Tämä on nyt viimein se arkihaasteen finaali. Ei ollut helppo projekti, mutta minä tein sen! En kovin hyvin, mutta ainakin loppuun asti omalla tavallani, ja se saa luvan kelvata.

Minun kotona asuu kissa. Tai oikeastaan minä asun kissan kotona. Tyyppi on majaillut täällä jo vuoden, mutta entiset asukkaat jättivät sen minun huostaani. Asenneongelmainen pirulainen, miten sattuikin. Meillä on täällä ollut välillä tiukat neuvottelut, koska neiti on hieman lellitynoloinen. Kaikki ruoka kyllä menee, mutta ei kaikista astioista. Ja ruokaa pitää aina olla niin paljon, ettei pohja näy, vaikka 80 % jää sitten syömättä. Syöttämällä pipana kerrallaan kädestä se maistuu, mutta henkilökohtaisesti minua yököttää tuo kissanruokien lemu. Uskomaton nirppanokka. Siis kissa. (No joo joo, olen minäkin.) Mutta nyt ollaan vähän päästy sopuun, katti tuli jo kerran omatoimisesti jalan päälle köllöttämään. Oli varmaankin vain niin sekaisin nääntymyksestä, kun ei ollut saanut ruokaansa oikeanlaisesti. Mutta jollain kieroutuneella tavalla tunne kyllä jonkinlaista myötätuntoa tuota otusta kohtaan. Onhan se rankkaa, että perhe jättää yksin, vieläpä Maltalle. Joten kyllä me ihan hyvin selvitään. 

Siirsin eilen keittiössä olevaa pesukonetta, koska halusin jynssätä lattiat myös sieltä takaa. Laitoin koneen takaisin, mutta seinään asti, vaikka se oli hyvin irrallaan aikaisemmin. Jääkaapi on piilotettu keittiökaappiin, toisin sanoen se ei näytä jääkaapilta, ja kun kaapin oven avaa, avautuu samalla jääkaapin ovi. Avaamalla tuon oven, näkyviin tulee myös jääkaapin alla oleva tyhjä kolo, jonne kissa tänään tietysti livahti. Huomasin sen kyllä, mutta laitoin silti oven kiinni. Arvelin, että kaveri oli tehnyt tuon tempun ennenkin. Vähän ajan kuluttua alkoi kiljuminen pesukoneen takaa. Pullukka ei enää mahtunut ulos sitä kautta, koska olin sulkenut tuon reitin eilen. Silminnähden ärsyyntyneenä neiti tuli takaisin jääkaapin oven kautta, tietysti pitkällisten neuvottelujen jälkeen. Onhan se kyllä ihan kamalaa, että tuolla lailla vain tullaan toisen kotiin ja siirrellään kodinkoneita ilman lupaa. Vähemmästäkin närkästyy.

Kissalla on muuten nimi, Maui. En oikein osaa sitä käyttää. Luulen, että hänelle se on ihan se ja sama millä nimellä palvelusväki kutsuu. Eri kieltä puhutaan kuitenkin. Olisiko ehdotuksia uudeksi nimeksi? Ihan meitä palvelijoita varten?

Kissa esittää viatonta käytävällä.

Ja keittiössä.

Ja parvekkeella.

Perjantai 13. päivä.

Onnenpäivä. Ei juuri eronnut edellisistä. Pyykinpesua, siivoamista ja siinä sivussa TV:n töllötystä. Pikkuhiljaa alan olla voiton puolella. Uusi koti hohtaa jo puhtautta paikka paikoin, tosin kaikki tavarat eivät vielä ole löytänyt paikkaansa. Onneksi vierashuoneen sängyn alla on jättilaatikot, sinne vain piiloon ja parempaa aikaa odottamaan kaikki mikä ei miellytä silmää tänään. Silitettävien pinkka kasvaa samaan tahtiin kuin pesukone pyörii. Tuohon projektiin menee varmasti kokonainen viikko. Siivosin myös tietokoneen. Se oli herjaillut jo jonkin aikaa, että täyttä on. Poistin kaiken turhan. Sikäli harmillista, että se ulkoinen levy lensi pari viikkoa sitten lattialle ja päätti toimimisen sijasta enää vain rutista, joten nyt piti todellakin putsata kaikki vain delete näppäimellä. Vähän surullista, mutta samalla oikeastaan aika vapauttavaa.

Tein kaksi testiäkin aikani kuluksi, koska en vielä osaa itseäni tarpeeksi. Jos olisin hedelmä, olisin Banaani.

Like a banana, you're a softie! You're loving, kind and sympathetic. You often go out of your way to care for others; just make sure they don't advantage of your sweet nature! Nothing is more important to you than your friends and family - they're lucky to have you!

Ja jos elämästäni tehtäisiin elokuva, se olisi Indie draama. 

You’re passionate, driven, and, most of all, one-of-a-kind. You march to the beat of your own drum, and your life will make for a raw and real movie. Just be prepared to win a few awards — including an Oscar — along the way!

Elokuva täsmää enemmän kuin hedelmä. 

Minulla oli paluulento Suomeen eilen. Soitin aamulla kentälle ja mies kysyi puhelimessa, että haluanko minä perua sen, vai siirtää päivää. Aivan asiaa ajattelematta sanoin "Peru se, minä jään tänne." Laitoin luurin kiinni ja tajusin heti minkä kammottavan virheen menin juuri tekemään. Minä en todellakaan halua jäädä tänne. Enkä aio jäädä tänne. Mutta että palaisin Suomeen... Se tuntui jotenkin vieläkin vääremmältä. Joten valitsin sen pienemmän pahan. Jotain pitää nyt kuitenkin tehdä, muutakin kuin siivota. Päätöksiä ja muutoksia.

Blobb.

Todellinen päätös mitataan sillä,

että otat uuden suunnan ja alat toimia. 

Jos et toimi, et ole oikeasti päättänyt.

(Anthony Robbins)

Toukokuun kohokohta oli Suomesta tullut vieras, joten siitä on nyt riittänyt juttua pidemmäksikin aikaa. (Tämän voi ottaa vihjeenä.) Kaiken muun mullistavan lisäksi vieraani toi elämääni myös luovuuden. Päätimme yhteistuumin, että ryhdyn taiteilijaksi. Olen sellaista päättänyt ennenkin, mutta jotenkin en ole sitten kuitenkaan pystynyt toteuttamaan ajatusta. Eli en ole päättänyt. Mutta nyt! Aloitimme blobbien etsinnät. Ostin upean Venetsia-kirjan, jonne kerään blobit ja suollan luovuudenpuuskani, kun niitä tulee. Mahtava uusi harrastus. Aion julkaista kuvat, ihan oikeasti julkisesti, olipa ne sitten kuinka huonoja tahansa. Tämä on harjoitus. Kun Blobbikirja on täynnä, olen aivan käsittämättömän luova tyyppi. Kannustan liittymään blobbareiden joukkoon!

Idea on siis siinä, että pidät silmäsi auki ja joka kerta, kun näet jonkinlaisen miellyttävän tai muuten vain huomiotasi varastavan muodon, piirrät sen kirjaasi. Tuollaisia tahroja löytyy joka paikasta. Pitää olla ainakin neljä blobbia tehtynä, ennen kuin voi aloittaa ensimmäisen työstämisen. Ja se tarkoittaa käytännössä, että jatkat kuvaa. Piirrät tai maalaat sen kuvan, joka blobista on muodostumassa. Aivan ihanaa! Minun kirjassa ensimmäiset piirrokset ovat valmiita. En tajunnut ottaa niistä alkuperäisistä tahroista kuvia, mutta jatkossa otan. Blobbien lisäksi kirjoitan ylös lauseita ystävieni suusta ja muotoilen niistä runoja. Kokeilkaa, aivan ihana piirrellä!

Venetsiakirja.

Suusta siepattua runoutta.

Blobbi nro 1.

Blobbi nro 2.

Yllättävä matka.

Olin laivaristeilyllä ja tapasin siellä "ensirakkauteni", pojan seiskaluokalta. Katsoin ikkunasta, kun laivaa lähestyi jättiläisaallot. Istuin lattialle, kun oli niin vaikea pysyä pystyssä. Lopulta kiipesin kannelle. Laiva keinui aivan hulluna, vaikka oltiin ihan lähellä rantaa. Tuli vielä yksi suuri keikahdus ja minä putosin laivasta. Onneksi lennähdin suoraan rannalle, sellaiselle korkealle kivekkeelle. Muutama muukin tipahti, mutta he joutuivat mereen. Laiva oli lähes kyljellään, sen pohja raapaisti toista laivaa. Olin vähän hädissäni, että nyt on katastrofin ainekset kasassa, mutta laiva onnistuikin vielä jatkamaan matkaa. Autoin veteen tippuneet rantaan jossa lapset leikkivät. Istuin rannalle ja kysyin katsomaan tulleilta ihmisiltä näkyykö sitä laivaa edes enää, joka melkein kaatui. Ei näkynyt, mutta he tiesivät, että se oli kurvannut tuonne. He osoittivat jättiläisautotallia, joka saattoi olla lavan huoltopiste myös. Menin katsomaan, mutta sinne olikin kurvannut pieni valkoinen auto. Auto oli kaahannut piiloon autotalliin, mutta ihmiset pidättelivät sitä, ettei kuski päässyt karkuun, kunnes poliisi tulee. Hän oli aiheuttanut tuon laivan lähes kaatumisen. Palasin takaisin naisten luokse ja sanoin, että kyllä se laiva taisi mennä jo. Kerroin myös, että minä putosin sen kyydistä. Vaalea nainen sanoi voimakkaalla savolaismurteella: "Elä huoli, tuut meille ens yöksi". Missä me muuten ollaan? "Johanssissa." Hän tarkoitti Johannesburgia. Vasta tässä vaiheessa huomasin, kuinka norsut juoksentelivat rannalla ja jotkut oudot jättiläislinnut, jotka muistuttivat meduusaa ja aurinkohattua, lentelivät siellä täällä tarttuen norsujen kylkiin ja kaikkialle kuin lepakot. Yksi niistä lensi savolaistytön päähän. Tyttö otti sen pois kuin aurinkohatun ja käänsi selälleen. Näin, että se oli kuin hatussa makaava hummeri, joka heilutteli jalkojaan. Sitten tyttö heitti sen ilmaan, ja se lensi pois. "Ota tämä nyt siltä kannalta, että tipahit lomamatkalle Afrikkaan." Se ajatus teki minut yhtäkkiä tosi iloiseksi, koska olen aina halunnut matkustaa Afrikkaan. Harmitti kuitenkin, että kamera jäi sinne laivaan.

Mikä on tarinan opetus? Ainakin se, että ilonan lääkitys on kohdallaan. En tiedä mitä noissa antibiooteissa on, mutta ne tuntuvat vaikuttavan jopa alitajuntaani. Unet ovat yhä omituisempia. Ja ilmeisesti minä olen tosi huono maantiedossa, myös alitajuisesti. Tai ehkä nuo savolaisnaiset olivat pilvessä, eivätkä tienneet olevansa Kapkaupungissa. No, oli miten oli,  jos joku on järjestämässä risteilyjä Johannersburgiin, niin I'm in.

Lepo.

Ajattelin ottaa tämän viikonlopun ihan rauhallisesti. Vietin perjantaini taas Mater Deissä, Maltan ihmeellisessä sairaalassa. Se oli kyllä aikamoinen kokemus. Tällä kertaa en eksynyt pahasti, mutta se talo on taatusti rakennettu samalla periaatteella kuin nämä kaupungit; mahdollisimman sekavasti ja harhaanjohtavasti, jotta vihollinen eksyy. Odotin taas melkein kolme tuntia. Koska systeemi toimii sillä tavalla. Viimein tuli vuoroni ja löysin oven, jonka takana piti olla tohtorin huone. Eipä ollut. Olin uudessa aulassa.

Hämmentyneenä katselin ympärilleni, koska aulassa ei ollut huonekaluja. Sitä käytettiin selkeästi jonkinlaisena varastona, koska siellä täällä oli kuitenkin siirrettäviä sairaalalaitteita. Aivan kuin olisin sairaalasarjan lavasteissa. Teinityttö tuli luokseni ja sanoi: "I am the doctor, what is wrong?" Joko niin, että vietin huomaamattani odotusaulassa useamman vuoden tai sitten täällä lääkärit ovat TOSI nuoria. Etsimme yhdessä huonetta, jossa hän voisi minut tutkia. Yksi löytyi, mutta sielläkään ei ollut huonekaluja. Ei minkäänlaisia. Voi hyvä elämä... Tämä sarja on joku huono sairaalakomedia. Yksi hoitsu meni rakentamaan toiseen huoneeseen tilaa, jossa minut voidaan viimein tutkia. Eli rakentamaan lavasteita seuraavaan ottoon. Kerroin jo tyhjässä huoneessa mikä minua vaivaa, vallitsevan hämmennykseni lisäksi. Luottamusta ei lisännyt se tosiasia, että lääkärini sanoi kuusi kertaa "oukkidoukki". Pääsimme viimein toiseen huoneeseen. Luovutin monta putkiloa verta. Tyttö teippasi neulasysteemin ranteeseeni, ettei tarvitse pistää uudelleen, otti putkilot ja meni tekemään testejä. Jäin siihen käsitykseen, että hän oikeasti meni tekemään niitä testejä itse. Istuin keskeneräisessä huoneessa, kunnes toinen hoitsu tuli kysymään, että voisinko odottaa jossain muualla, hän tarvitsee tämän huoneen. Pahoittelin veritahraa valkoisessa lakanassa, joka oli tullut putkiloistani. En tiedä miksi. Vaikka veri olikin minun, en minä sitä tehnyt.

Jossain vaiheessa lääkäri palasi luokseni lappujen kanssa. Minun pitää mennä maanantaina johonkin toiseen laitokseen hakemaan tuloksia. Pitkällisen neuvottelun jälkeen kolmas hoitsu sai selvitettyä reitin niin, että arvelen osaavani perille. Sain kuitenkin antibiootit, jotka huolellisen tarkastelun jälkeen pitäisi olla turvallisia minulle. Eli jotka eivät aiheuta turvonnutta päätä ja kivuliasta kuolemaa. "Nyt voit mennä kotiin" sanoi lääkäri. "Mutta älä tuon kanssa mene tai minun pitää soittaa poliisit kotiisi" sanoi hoitsu ja osoitti kädestäni yhä törröttävää neulaa. Poliisit kotiini...? Okei. Tässä vaiheessa olin jo niin sekava, etten edes yrittänyt ymmärtää logiikkaa tuon lauseen takaa. Kiitin ja sanoin tarvitsevani apua enää yhdessä asiassa. Voisitteko kertoa miten tästä talosta pääsee ulos... Lääkäri ja hoitsut nauroivat. En ymmärrä miksi. 

Oivallus.

Mainitsinkin jo, että yksi kaveri oli kylässä viikon. Ei hirvittävästi riittänyt aikaa kirjoittaa silloin, vaikka oli useampi päivä vapaata töistä. Tyyppi kyllä mullisti minun elämäni täällä. Olet ehkä saattanut lukea rivien välistä, että en ihan maailman parhaiten viihdy Maltalla. Vieraani kiteytti sen niin hyvin loman puolivälissä: ”Ei ollut mitään odotuksia ja nekin alittui.” Juuri näin minäkin tunsin tänne tullessa. 

Aluksi kaverini oli hyvin hiljaa, katseli kauhunsekaisesti ympärilleen ja selvästi pidätteli tuntemuksiensa kanssa. Arvelin, että kaveri oli väsynyt reissusta, joka oli alkanut jo viikkoja aikaisemmin. Mutta sitten seuraavana päivänä, kesken bussimatkan: ”Mä en voi käsittää miten täällä voi kaikki olla niin v***n rumaa!” Minua nauratti kamalasti, mutta samalla olin vain vilpittömästi helpottunut. 

Olen tähän asti koittanut sopeutua. Epäillyt asennettani ja hokenut itselleni, että tämä on ihan hyvä paikka, kaikki on vain minun korvien välissä. Asennekysymys… Ja muuta soopaa, koska kaikki muut tuntuvat viihtyvän. Ainakin sanovat näin, kovaan ääneen. Melkein jokainen tulee kyllä eri maasta, joten lähtökohta on aina vähän erilainen. Mutta joka tapauksessa. Nyt. Silmäni aukesivat. Vika ei olekaan minussa! Tämä maa ON aivan helvetin ruma! Kaikki on rakennettu ihan miten sattuu, elellään kuin ennen ajanlaskua. Vaikka tämä onkin ylpeästi katolilainen maa, tämä on myös arabimaa. Ja jos sen sanoo ääneen, paikalliset suuttuvat. Mutta kieli on lähes kokonaan arabiaa, ja käytös ja tavat tulevat kyllä ihan jostain muualta kuin Euroopasta. Tämä on Afrikka, jonka asukkaat ovat katolilaisia arabeja. (Tai alkoholisoituneita skandinuoria, jotka onnistuvat pitämään työpaikkansa muutaman kuukauden harvinaisen kielitaitonsa vuoksi.) Tämä on rikas kehitysmaa. Joten vika ei olekaan minussa, ei ollenkaan. Minä en vain pidä tästä maasta. Ja se on ihan OK.

Ehkä me suomalaiset sitten tosiaankin olemme tottuneet siihen, että kaikki toimii ja on valmistettu hyvin. Meillä ei ole tällaisia ongelmia. Vaikka Suomessa sääolosuhteet ovat pääasiassa elinkelvottomat, me olemme sopeutuneet. Meillä on päättäjät kieroja kuin korkkiruuvit, ja kansalaiset liian kilttejä ja hyväuskoisia ja konflikteja vältteleviä tehdäkseen asialle mitään. Muutta muuten olemme kyllä saaneet tottua hyvään. Ja siihen verrattuna tämä pikkuinen saari on täysin menetetty tapaus. Ja kun viimein sain tuon oivalluksen – kiitos upean suomivieraani – nyt tänne on paljon helpompi jäädä. Muutin uuteen asuntoon, jossa tavoitteeni on pysyä ensi kesään saakka. Nähtäväksi jää onnistuuko, mutta siitäkin huolimatta, tämän suunnitelman mukaan mennään tänään. Ja huomenna. Ja päivä kerrallaan kunnes toisin päätetään.

Ja tässä ihan ehdottomasti parasta Maltaa. Eli Gozoa.

Rannan puolelta.

Meren puolelta.

Sisäpuolelta. (Jostain onkalosta.)

Marsalforn illalla.

Marsalforn illampana. (Kaverini pojottaa lampun alla.)

4/5 Arkimuutto.

Aika on mennyt hujauksessa. En ole ottanut arkikuvia, koska hukkasin kamerani jonnekin kaiken muun tavaran sekaan. Mutta tänään vihdoin se löytyi. Kyllähän sen voi jo näiden neljänkymmenen muuton jälkeen sanoa, että muuttaminen on osa minun arkea. En voi käsittää, että siinä aina käy niin. Mutta niin kuin salaseurakaveri kerran sanoi, minä olen kiertolainen. Siinä on vain se ongelma, että minun hamsteriluonne ei oikein sovi yhteen kiertolaisuuden kanssa.

Italiassa matkatessani vietin viimeiset viikot Venetsiassa. (Jos joku haluaa verestellä muistojani, niin tässäpä oikotie Venetsian maisemiin.) Majoituin erään sohvasurffarimiehen luona aivan Rialton sillan lähellä. Elämäni parhaat kaksi viikkoa. Hänellä oli kolme kämppistä. Yksi kämppiksistä oli nimeltään Maria, ja hän oli juuri muuttamassa pois. Toinen kämppis, Lubin, muutti myös, mutta toisesta huoneesta Marian huoneeseen. Ja uusi poika (nimi on jo kadonnut muistista) muutti Lubinin huoneeseen. Joka tapauksessa, katselin kuinka Maria tuli kaverinsa kanssa käymään, täytti kaksi valtavaa matkalaukkua ja lähti vetämään niitä uuteen kotiinsa Venetsian kapeita katuja pitkin. Mietin silloin, että onpa kyllä aikamoista. Noin sitä vain muutetaan matkalaukkujen kanssa. Koko omaisuus mukana, muutamalla reissulla. Minusta se oli jotenkin upeaa. 

Kokeilin itsekin samaa viime vuonna Thaimaassa, mutta rinkan ja useiden irtolaukkujen ja mopon kanssa. Moneen kertaan. Ei muuten ollut hienoa, ei ollenkaan. Vaan eipä mennä enää niihin muistoihin. Silti, ihan selvästi oli kuvitelmat kullattu harha-ajatuksilla. 

Mutta nyt sitten. Uusi yritys. Minulla on jättimatkalaukku. Koska olin jo ehtinyt hankkia erinäisiä asioita (ihme juttu, että niin pääsi käymään...), tarvitsin autokyydin. Eli toisin sanoen, muutin niin kuin aina ennekin, en ollenkaan niin kuin Maria. Pöh. No, matkakin oli sen verran pitkä, ettei kaikkea olisi perässä voinut vetää kuitenkaan. Onneksi Kallella on kaveri, jolla puolestaan on auto. Kukat ja telineet ja tuoli ja matkalaukku siirtyivät ripeästi uuteen kotiin. Pöytä ja teollisuusompelukone jäivät odottamaan pakettiautoa. Mutta sitten se olisi siinä. Koko omaisuuteni on siirtynyt melkein Marian tyylillä uuteen kotiin. Ja melko kivuttomasti jopa.

Vallitsevasta kaaoksesta johtuen en rankaise teitä kuvilla. Tässä Kuitenkin maisema toiselta parvekkeelta. Ja asunnon oma pikku bonus.