Joku kysyi tuosta seminaarista, jossa olin. Matka Barcelonaan liittyi niihin minun "ihmeaineisiin", joita hehkutin joskus vuosi sitten. Sivutoimin siis täältä Maltalta käsin Synergy-lähettiläänä (ihan just itse keksin tuon tittelin), vaikkakin erittäin satunnaisesti, mutta siitä johtuen pääsin mukaan tähän uskomattomaan tapahtumaan. Kyllä muuten kannatti lähteä!
Minulta meni jo avajaisissa kieli solmuun, sen verran oli huikeat puitteet. Hämärtyvässä illassa tuo mieletön uima-allasympäristö valoineen veti kyllä aika lailla sanattomaksi. Kuvat eivät tee oikeutta, mutta tässä muutama kuitenkin.
Haltioituneena katselin ympärilleni ja seurailin ihmisiä. Kaikki vaikuttivat onnellisilta ja hyvinvoivilta. Vaihdoin avajaisissa muutaman sanan myös Suomen maajohtajan kanssa, joka ilahduttaa aina. Eric on siitä erityinen tyyppi, että hän suorastaan huokuu hyvyyttä. Mietin aina, että minä kyllä haluan isona olla juuri tuollainen. (En silti kyllä aja päätä kaljuksi.)
Paikalla oli myös maalaavia taiteilijoita. Minun oli kyllä tarkoitus ottaa kuva siitä lopullisesta teoksesta, mutta jotenkin se sitten unohtui. Oli niin paljon kaikkea muutakin huomion varastavaa.
Minuun teki eniten vaikutuksen sellaiset hyvin pitkät valkoiset miehet. En voi käsittää miten he pysyivät pystyssä niillä hujoppijaloillaan, vaikka tekivät kaikenlaisia temppuja samalla, eikä maasto todellakaan ollut mitenkään erityisen tasainen. Se oli niin upean näköistä!
Itse seminaari oli vaikuttava. En kyllä muista ikinä itkeneeni missään koulutuksessa tai vastaavassa juhlassa niin paljon kuin tuolla. Ihmiset olivat vain niin upeita. Tuli sellainen hämmentävä olotila, että minäkin taidan kyllä olla aika upea, kun olen kerta päässyt tällaiseen joukkoon mukaan. Eihän tämä homma kaikille sovi, eikä tarvitsekaan sopia, mutta jotenkin itselle tuli niin upea varmuus siitä, että minulle tämä sopii. Olen juuri siellä missä kuuluukin olla. Kerrankin.
Ensimmäinen päivä alkoi maaparaatilla (koska Seminaarissa oli ihmisiä monesta eri maasta). Paraati kulki ison lavan läpi, joten tavallaan jokainen kävi tervehtimässä muita siellä edessä. Minun suosikki oli Tanskan edustusjoukkue, joka piti sisällään lipunkantajan. Yksi nainen pitämässä koko maan mainetta yllä, se oli huikea suoritus! (Itse olisin varmasti jännäkakka housuissa jäätynyt jo niihin rappusiin.) Mutta eipä tarvinnut mennä yksin, sillä meitä suomalaisia oli sen 300. Kyllä, kolmesataa! Aivan mielettömän pitkä kulkue, meitä oli eniten kaikista. Suomalaisille oli varattu kolmiosaisesta katsomosta kokonaan yksi osio. Siitä antoi viitteitä jo ilmoittautumispiste, jossa meidät oli laitettu ihan omaan jonoon. Italialaiset pitivät tietysti eniten ääntä, mutta sallittakoon se heille, koska olivat vasta saaneet luvan tulla leikkiin mukaan.
Koulutuspäivien aikana meille esiteltiin kaksi uutta tuotetta ja palkittiin parhaiten menestyneitä. Sellainen jännä huomio on sanottava, että vaikka meistä suomalaisista ei määrään suhteutettuna ääntä niin kovin paljon lähtenytkään, niin lippuja oli mukana aivan älyttömän paljon. Ja se oli ehkä vielä vaikuttavampaa niin. Kun Suomen maajohtajat palkittiin ansaitusti ja oli kiitospuheen aika, kukaan ei häirinnyt huudollaan, mutta se rauhallisesti aaltoileva lippumeri teki tuosta hetkestä jotenkin yhä upeamman. Oli kyllä hienoa olla suomalainen juuri sillä hetkellä. Kuten sanottu, kyyneleitä ei säästelty.
Olen yhä sanaton kokemastani. Kotona huomasin, että mukaani saamassa lehdessä oli kuvia ja tarinoita palkituista henkilöistä. Sen jälkeen nimilista niistä, jotka ovat ylittäneet jopa sen alimman tason. Ja siellä se sitten oli mustaa valkoisella: Huone 13. Tuntui hassulta. Hyvällä tavalla.
Hyvä minä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti