Jostain syystä muistin tänään erään tapaamisen vuoden takaa. Törmäsin ihan sattumalta vanhaan kaveriin. Siis sellaisen jonka kanssa en ole ollut missään tekemisissä vuosikausiin. Ja suoraan sanottuna ihan tietoisesti. Tuollaiset yllättävät tapaamiset ovat aina kuitenkin hauskoja. Siinä aina näkee kuinka toinen on muuttunut, ulkoisesti ja sisäisesti. Sehän on ihan mahtavaa. Suurimmat kauhunhetket tulevat, kun näkee itsensä ikäisiä luokkatovereita pitkän ajan päästä ja huomaa miten älyttömän vanhoilta he näyttävät. Sehän tarkoittaa vain yhtä asiaa. MINÄKIN olen yhtä vanha. Sehän on tietysti väistämätöntä, me kaikki vanhenemme.
Jos sattuu olemaan enemmän kuin morjestamisen verran luppoaikaa, niin voi saada samalla kuulumiset perheestä. Uutisia vanhemmista, sisaruksista, poikaystävästä, joka onkin jo ex-aviomies, syntyneistä lapsista, koirasta, talosta... Näistä asioista yleensä ensimmäisenä kerrotaan. Paitsi minä en tietysti kerro, kun olen välttänyt sen kaiken. Nykyään en enää edes ala selitellä, sanoin vain tyynesti ”ei ole” kaikkiin kysymyksiin. Sitten katson kuinka kysyjän ilme muuttuu myötätunnosta hämmennykseen, sillä yleensä kysyjällä itsellä ei ole edes käynyt mielessä, että noinkin voisi valita. Että ei mene naimisiin. Että ei tee lapsia. Että ei osta taloa ja koiraa ja... Se on varmasti erikoinen ajatus, jos on tottunut ajattelemaan samalla tavalla jo niin monta vuotta. Ja tämä oli oikeastaan se juttu mistä halusin kirjoittaa.
Olin tuosta tapaamisesta jotenkin järkyttynyt. En koskaan ymmärtänyt, että ympäristö voi vaikuttaa niin paljon ihmiseen. Ja erityisesti se, että ei vaihda ympäristöä. Koska niin ihana, kun tämä tyyppi onkin, hän oli täsmälleen samanlainen kuin silloin joskus. Täysin sama ajattelumaailma, samat pelot, samat jumiutuneet asenteet, sama epäluuloisuus kaikkea vierasta kohtaan. Jos jostain ei ole kuullut ennen, sen täytyy olla jotain huonompaa kuin mihin on tottunut. Tai ainakin jotenkin väärin. En voinut uskoa, eikö nämä kamalan monta vuotta ole antanut mitään uutta... Miten se on mahdollista? Tunsin syvästi myötätuntoa, mutta se oli samalla aivan ihana huomio. Minä EN ole ollenkaan samanlainen kuin silloin. Minä OLEN oppinut, kasvanut ja muuttunut. Eihän se itsestään tapahdu tietystikään, mutta voin kiittää siitä kokonaan itseäni. Omia valintoja ja tyhmäilyjä, jotka ovat saaneet hakkaamaan päätä seinään niin kovasti, että uusi ajatus on putkahtanut esiin paineella. Ja sitä nykyään teenkin paljon. Ei pään hakkaamista, vaan kiittämistä. Varsinkin nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti