Minä olen se tylsä tyyppi, joka pyytää niistä noin sadasta erikoisesta jätskivaihtoehdosta huolimatta sen mansikkavaniljasekoituspehmiksen. Olen ollut aina samanlainen, en millään uskalla kokeilla uutta. Tämä kuitenkin pääasiassa vain makujen suhteen, suuhun menevät asiat ovat kovassa syynissä. Tiedän mistä pidän ja pidän siitä myös tiukasti kiinni. Yleensä ostan uutta vasta siinä tapauksessa, että olen ”joutunut” sitä jossain jo maistamaan. Nyt kun tätä miettii, niin aika tyhmäähän se on.
Olen yrittänyt oppia tästä toimintamallista jo pidemmän aikaa pois. Muistan, kuinka töissä (sata vuotta sitten siellä Suomessa) oli nainen, joka laittoi ruispalan päälle omenaa. Se oli hänen mielestään parasta ikinä, ja hän myös asiasta hehkutti niin tunteella, että muistan sen yhä. Mietin jo silloin, että pitääpä kokeilla vaikka kuulostaa hullulta. Arvaatko jo miten siinä kävi? Juu, vieläkin on kokeilematta.
Eilen hollantilainen kollega kävi kaupassa ja alkoi kasailla aamupalaansa vieressäni. Piti mennä oikein lähemmäksi katsomaan, että mitä ihmettä se taas touhuaa. Lautasella oli ruisleipä (sitä tiiviisti muoviin pakattua neliön mallista saa myös täältä), jonka päälle hän levitti pähkinävoita ja sitten leikkasi banaanisiivuja. Yhdistelmä oli todella absurdi, mutta kuulemma ihan normaali hänen kotimaassaan.
Olen maistanut pähkinävoita Suomessa, mutta en tykännyt yhtään. Se oli jotain jenkeistä tuotua ja sain sen lahjaksi, mutta jonka edellisestä johtuen myös itse annoin eteenpäin. Kitalakeen ei saa jäädä mitään kiinni kun syö, se on sääntö minun tiukasti syynätyissä ruokailutottumuksissa. Maistoin nyt kuitenkin uudestaan kollegan purkista. Tämä hollantilainen versio olikin yllättäen tosi hyvää! Se oli jopa niin hyvää, että muistin sen omenaleipänaisen. Ja ehkä juuri siksi pinkaisin kauppaan. Ostin ruisleipää ja tuota samaa pähkinävoita. Ja tästä innostuksesta hämmentyneenä ostin uudenlaista teetäkin, ihan ilman maistamatta! Kamomillahunajavanilja.
Uskokaa tai älkää, mutta se rouhea pähkinävoi maistuu ruisleivällä aivan älyttömän hyvältä! (Siihen vedin rajan, banaanit jäivät toiseen kertaan. Kuten omenatkin, taas...) Ja tuo tee on ihanaa, outoa mutta maukasta. Kannatti testailla. Minusta tuli heti fani! Ja samalla tunsin hienoista ylpeyttä siitä, että uskalsin kokeilla uutta. Vaikkakin nyt vähän kyllä jo kaduttaa, koska olen siinä pisteessä, että syön tuota kaloripommia jo ihan pelkiltään lusikan nokasta, kun leipä loppui...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti