Jupinoita.

Astrokalenteri teki taas päivän odottamisesta mielenkiintoista:

Elämä tietää tarkalleen mitä juuri sinä tarvitset ja tänään se tarjoaa sinulle mahdollisuutta sukeltaa syvemmälle henkisen kasvusi maailmaan. Vain intohimon avulla pääset tekemään totta unelmistasi. Ota vastaan tämän päivän antelias tarjous ja riko pyhät rutiinisi.

En tiedä mitä sieltä nyt sitten on tulossa, mutta olen huomannut, että rikkomalla rutiineja kyllä saa aika mahtavia uusia kokemuksia. Itse asiassa minun elämässä ei juuri taida olla rutiineja. Haluaisin niitä kyllä enemmän, mutta jotenkin asiat vain menevät niin, ettei sellaisia ehdi muodostua. Minulla on minun vihreä aamumuki ja siitä juon kahvia joka aamu, sitten kirjoitan blogin tai aamusivut. Siinäpä ne on, minun rutiinit. Perjantaina opin uuden asian, josta voisi tulle kolmas rutiini. Joka ilta nukkumaan mennessä pitää kirjoittaa vastaus näihin: 

1) Kolme asiaa, joissa onnistuin tänään.

2) Yksi asia jota kehitän.

3) Kolme asiaa, joista olen kiitollinen.

Uskoisin, että näillä ohjeilla on henkinen kasvu huipussaan.

Yksi rutiini on kyllä myös nämä typerät kuvat joita otan joka päivä. Tässä tulee perjantain kuva, joka onkin kahdessa osassa. (Kämppis huomasi, että meidän biojäteastiassa on hämmentävä, lähes alaston nainen, ja lisäsi naisen riemua kaatamalla hänen päälleen vanhaksi mennyttä suklaakastiketta. Emme huomanneet muutosta.)

Day 5. 

Also day 5.

Minä huomaan vähän rikkovani näitä itselleni asettamia sääntöjä. En minä ota yhtä kuvaa joka päivä. Otan niitä tosi monta. Nyt jo on sellainen pelko perseessä, että meneeköhän nämä nyt varmasti oikeassa järjestyksessä. Menee tai ei - mitä sitten? Tämän haasteen tarkoitus oli saada minut tekemään säännöllisesti jotain mistä pidän. Itse olin pässi ja valitsin sellaista, jota tekisin melkein joka päivä muutenkin. Mutta siitä ei saa tulla stressin aiheuttaja, muuten koko leikki on pilalla. Miksi asioista pitää aina tehdä niin vakavia? Itse asiassa tämä on yksi syy siihen, että julkaisen kamalan huonoja, yli- tai alivalottuneita kuvia. Koska ne ovat epätäydellisiä. Ehkä tämän haasteen todellinen merkitys tulee esiin juuri tuollaisissa jutuissa. Ei ole pakko tehdä täydellistä, kunhan tekee. Joka päivä.

Huomenna meillä on valmennuksessa sparraus, joka keskittyy hinnoitteluun. Se on minulle ehkä sellainen eniten haastavin juttu, koska en ole koskaan osannut hinnoitella omia töitäni. Miten laitat hinnan jollekin sellaiselle, johon olet omin käsin kaatanut tunteita ja muistoja ja kokemuksia? Miten sellainen hinnoitellaan? Kuukausipalkalla on siinä mielessä kiva pakertaa, että aina saa saman määrän rahaa samana päivänä. Sitä ei tarvitse miettiä. Mutta sitten jos ryhtyy yrittäjäksi, niin pitää ensi osata hinnoitella tosi paljon kaikenlaista muuta, ennen kuin voi saada sen haluamansa kuukausipalkan, jonka itselleen maksaa. Kaikki pitää tehdä itse, tosin olen siihen kyllä jo tottunut. Päässäni asuva kelpuutettavan rima on niin sairaan korkealla, että tuskin itsekään sinne asti yletän ja minä sentään tiedän mitä päässäni vaaditaan. 

Tänään tässä jutussa on jostain syystä tosi itsekriittinen sävy. Pahoittelen. Siinä yksi asia, mistä pitäisi oppia pois. Tämä taitaa tänä iltana mennä vastaukseksi tuohon kakkoskohtaan. Päätän raporttini Einsteinin sanoihin:

I am thankful to all those who said no. Because of them I did it myself.

 

Sähköposti.

Tällä kertaa muistin ihan hyvissä ajoin ja päivänvalossa kuvahaasteen. Tämänhetkinen niin sanottu työpaikkani Huone 13 on aivan tässä vieressä. Tervetuloa tutustumaan!

Day 4.

Minä olen miettinyt kotipaikkaa aika paljon. Muistatko, kun joku aika sitten löysin sen fantastisen paikan nimeltä Ii? No, minä tietysti sitten laitoin postia kunnanjohtajalle ja kunnan toimistoon ja jollekin kulttuuri-ihmiselle ja sitten sellaiselle yrittäjyyttä edistävälle kaverille. Tällä tavalla minä heille kirjoitin:

Hyvä sähköpostini vastaanottaja!

Olen ilona, keskisuomalainen kirjoittaja, taiteilija ja tuleva yritäjä. Olen kovasti kiintynyt i-kirjaimeen, sillä se on ollut alkusysäys koko kirjailijanuralleni. Olen palannut Suomeen ja haluaisin löytää kodin. Kiinnostuin Iin kunnasta, ihan tästä ilmeisestä syystä.

Mitä kaikkea kunta tarjoaa minunlaiselle keski-ikää lähestyvälle lapsettomalle naishenkilölle? Työni puolesta tarvitsen vain hyvän netin. Itse asiassa se on tarpeellinen osa myös sosiaalista elämääni, jota muutoin ei juuri ole.

Olen käynyt kerran Oulussa ja siellä haisi todella pahalle, eihän teidän alueella ole samaa ongelmaa? Minulla on erittäin tarkka nenä ja luin netistä, että Oulu on siinä ihan lähellä.

Olisin kiinnostunut näin aluksi vuokraamaan edullisen asunnon, mutta kalliskin käy mikäli minulle löytyy jonkinlainen työpaikka ja lisäansioita, ennen varsinaista menestystä omalla alalla. Aion tulla hyvin varakkaaksi, mutta se vie vielä muutaman vuoden.

Olen erittäin kiitollinen vastauksestanne ja vastaan mielelläni myös mahdollisiin kysymyksiin.

Ystävällisin terveisin
ilona.

Joku voisi pitää vähän pimeänä, mutta ei Leila. Vaikka on heinäkuu ja varmasti kaikki viralliset tahot mieluiten kesälomalla, niin Leila silti vastasi minulle aivan välittömästi. Sain monta hienoa ja hyödyllistä linkkiä liittyen Iihin muuttoon. Sain vakuuden siitä, että internet menee myös Iihin eikä siellä varmasti haise pahalle. Nämä olivat ne minulle tärkeimmät pointit. Upea ihminen!

Sitten seuraavana päivänä myös Ilkka vastasi. Hän on se yrittäjyyskaveri ja myös hän lähetti jos vaikka minkälaisia linkkejä ja vinkkejä yrityksen aloittamiseen. Se koko sähköposti alkoi niin ponnekkaasti, ettei voi muuta kuin olla innoissaan. "Tervetuloa Iihin! Täällä ei Oulu haise ja muutenkin on mukavaa." Se on helppo uskoa. Minä olen nyt ihan innoissani tästä. Olen aika varma, että tuleva kotini löytyy juuri tuosta paikkakunnasta. Minulla on suuret suunnitelmat ja tämä vasta oppimani paikallinen sanonta jotenkin vakuutti minut, että olen suuntaamassa oikeaan paikkaan: Isottelee ku iiläinen. Kyllä vain.

   

Mietintöjä.

"Is there anything more frightening than showing up (really showing up) in the place where you are unknown and alone?"

Näin upeasti alkoi Seth Godinin blogi eilen. Tuo lause kiteytti juuri sen mikä minulle on kamalinta ikinä. Tämän kanssa on taisteltu tässä lähiaikoinakin. Valmennuksessa pitää osata esittää ja esitellä omat juttunsa. Yleensä ääneen. En tykkää, en halua. Se on kamalaa. Eikä se ole ollenkaan minua. Elämä on jo ihan tarpeeksi haastavaa ilman tuollaisia höykytyksiä. Nyt olen miettinyt muutaman päivän ajan, että voin ihan hyvin olla yrittäjä, vaikka en yhtään hötkyilisi ja olisi ultrasosiaalinen. Minä voin silti olla oma itseni ja tehdä sitä mitä rakastan. Ei kaikkien tarvitse olla samanlaisia. (Lue koko kirjoitus TÄSTÄ.)

Myös eilen se kuvan ottaminen jäi. Matkalla sen kyllä muistin, mutta satoi vettä niin pirusti, kun tulin toimistolta, että juoksin suosiolla sisälle. Ja onhan täällä meidän kotonakin kuvattavaa. Kuten eteinen. Kas tässä.

Day 3.

Se on jännä miten ihmiset ovat niin erilaisia. Ajattelevat eri tavalla ja ovat silti aina niin varmoja siitä, että ovat oikeassa. Esimerkiksi se Salaisuus. Sellainen ajattelu on minulle nyt jo aika arkista. Minä uskon täysin vetovoiman lakiin. Minulle se alkaa olla jo yhtä varmaa, kuin vaikka Maan vetovoima. Yhä kaikki tiputtamani asiat tippuvat alaspäin. Koskaan mikään ei ole yllättänyt minua sinkoamalla sivusuuntaan ja jäämällä ilmaan. Olen siis hyvin vakuuttunut myös siitä, että Maan vetovoima on todellinen, niin kuin fysiikan lait ovat. Minulla ei ole syytä epäillä sitä. Sama on vetovoiman lain kanssa. Minulla ei ole enää syytä epäillä sitä. Liian monta kertaa asiat ovat menneet sen mukaan. Toki vielä opettelen tuon voiman käyttöä, mutta jokainen päivä antaa mahdollisuuden uskoa lisää. Ja kun sen ymmärsin, elämä on ollut ihmeitä täynnä.

Nämä pari viikkoa ovat olleet aika uuvuttavia. Olen tehnyt hommia ihan aamusta iltaan ja välillä unohtanut nukkua yöllä. Ja kun sain tämän nerokkaan idean herätä kuudelta, niin sekin kieltämättä tuo omat haasteensa jaksamiseen. Tänään menen ajoissa nukkumaan.
 

Nönnönnöö.

Hirmu hyvin toimii nämä haasteet. Unohdin sen kuvan jo sitten toisena päivänä. Mutta toisaalta, minä en sanonut, että sen pitää olla hyvä tai hieno tai mihinkään tiettyyn liittyvä kuva. Oli vain puhe ottaa kuva. Tässä pieni pala hienoa uutta Vastatuuli-ilmoitustauluani myöhään eilen illalla.

Day 2.

Sen lisäksi unohdin mennä nukkumaan ajoissa, joten se kuudelta herääminen tuntui tänään vähän rankemmalta. Mutta täällä ollaan. Kuuntelin äänikirjaa (Dale Carnegie, How to stop worrying and start living), vaikka kuunteleminen ei olekaan se mun juttu. Ajatukset harhailevat. Vaikea keskittyä ja sitten huomaan, että oho! En kyllä muista mitä siinä on sanottu viimeisen puolen tunnin aikana. Minä opin näkemällä ja tuntemalla. Mutta tällainen juttu herätti sen verran, että kuuntelin pätkän kokonaan. Kyse on siis siitä miten selviää stressiensä kanssa. Ei muuta kuin kynä käteen ja vastaamaan näihin kysymyksiin:

1) Mistä olet huolissasi juuri nyt?
2) Mitä voit tehdä asialle?
3) Nämä asiat aion tehdä:
4) Milloin aloitat?

Kolmas ei ole kylläkään kysymys, mutta siihen pitää vastata silti. Siitä se sitten alkaa, stressin selättäminen. Toinenkin hyvä vinkki sieltä löytyi. Mieti näitä, kun tulee ongelma projektissa. Tämä on enemmän sinne työelämään, mutta toki toimii muutenkin.

1) Mikä se todellinen ongelma on?
2) Mikä ongelman aiheuttaa?
3) Mitä kaikkia ratkaisuvaihtoehtoja on?
4) Mikä on paras ratkaisu?

Yksinkertaista.

Omat projektit menivät taas eilen aika isosti eteenpäin. Asiat alkavat selventyä. Ja siitä johtuen nyt sitten tuli se seuraava vaihe, kun usko loppuu. Sain itseni lähes vakuuttumaan, että ei tästä tule yhtään mitään. Minä epäonnistun aivan täysin, nolaan itseni ja kaikki on pilalla koko ainiaaksi. Minun täytyy muuttaa jonnekin heinäkattoiseen savimajaan keskellä Ugandaa, että kehtaan ylipäätään herärä aamulla. Uskon silti, että tämä on vain vaihe, joka kuuluu jokaiseen suureen juttuun. Ja että se menee ohi. Ja että pitää ihan oikeasti mennä aikaisemmin nukkumaan, jos herää kuudelta joka aamu kuukauden.

   

Iloja.

Herätys onnistui suunnitellusti kellon avustuksella. Muistin unesta pienen jämän, mutta se oli tosi ahdistavaa, koko uni oli sellainen painajaisensuuntainen. Ainoa asia jonka muistan selvästi oli se, että sain postikortin nuorelta pojalta, jota olin tapaillut. Siinä oli ensin kauniita ajatuksia, mutta koska olin hänet juuri jättänyt, niin sitten reunaan oli lisätty eri kynällä teksti "Näytät rupsahtaneelta." Ihana herätä aamulla siihen, että repeää nauramaan ääneen omalle unelle. Koko sen kamalan unen pahimmalta tuntuva asia oli tuo lause. Selvästi ikäkriisiä pukkaa. Pinnallisuus kunniaan!

Tässä toisen haasteen eilinen otos:

Day 1.

Tunnustus: En kysynyt lupaa kuvan julkaisemiseen, koska minun piti lähteä vähän aikaisemmin pois tuosta tilanteesta. Ajattelin, että kysyn sitten seuraavan kerran. Kotona tajusin, että en voi kysyä seuraavan kerran, ellei hän tule vastaan tuo sama hattu päässä, koska en katsonut naamaa. En tiedä kuka kyseessä on. Joten ehkä kuvankin saa julkistaa, koska häntä ei tästä ainakaan kovin helposti tunnista. Jos tunnistat itsesi, niin laittaisitko vaikka viestiä, että voin kysyä luvan.

Eilen oli kyllä taas niin mystinen päivä. Tapaamisia toisen perään ja kaikenlaisia mullistuksia. Jos kerron lyhyesti, niin en onnistu. Mutta poimitaan nyt sellaisia pääpointteja, joista johtuen minä tulin hyvin iloiseksi.

Tapaaminen taittajan kanssa
Sain tosi paljon vinkkejä ja vähän järkeä tähän touhuun. Kokonaiskuva alkaa hahmottua. Tästä seurasi vielä uudenlainen markkinointisuunnitelma. Tai seuraa, en minä sitä vielä ole tehnyt. Mutta teen, koska nyt tiedän miten se menee. Minä olen selvästi valinnut oikean ihmisen tähän hommaan.

Tapaaminen ystävän kanssa
Yksi niistä ihmisistä, joita on aina ihana nähdä, mutta se tapahtuu harmittavan harvoin. Puhuttiin pääasiassa näistä työjutuista, mutta se nyt vain sattuu olemaan tosi mieluinen aihe tällä hetkellä.

Festarit, osa 1
Olen tänäkin vuonna vapaaehtoisena kylämme omilla kesäfestareilla. Eilen oli ensimmäinen palaveri aiheesta. Tapasin vanhoja kavereita ja tietysti tukevan Emma ystävän, joka minut alunperinkin tähän hommaan mukaan houkutteli. Taas yksi lisäsyy pitää Emmasta. Olen niin kiitollinen tuollaisista ihmisistä.

Festarit osa 2
Ihme on tapahtunut. Olen vuosia yrittänyt mennä Naamat festareille. (Voit tutustua tapahtumaan TÄMÄN linkin kautta.) En ole mennyt, koska en ikinä saa sinne lippua, ne myydään loppuun aina niin heti. Mutta nyt! Uskomattomien kohtalonohjauksien myötä minä sain lipun vielä näin jälkijunassa. (Lipun toimittanut ystäväni kyllä kuittaisi asian sattumana.) Ja kaiken lisäksi juuri tuo viikonloppu on kalenterissa vapaa! Tai oli, nyt ei tietenkään ole enää. Ja koska minun supisuomalaisessa listassa yksi tehtävistä oli käydä festareilla, pääsen toteuttamaan tuon teon vielä ihan niillä ehkä maailman parhailla festareilla. Voi tätä riemua!

Vastaus
Sain erityisen miellyttävän sähköpostin vieraalta ihmiseltä, joka kylläkin liittyy vahvasti siihen mitä olen nyt tekemässä. Olen juoninut ja se alkaa tuottaa tulosta. Kerron tästä kaikesta enemmän myöhemmin. Ja selkeämmin. Mutta pelkkänä hymynä olen täällä.

Joskus vain asiat menevät putkeen. Siis sellaisen upeaan putkeen, josta pulppuaa vain mahtavia asioita ja ihmisiä ja tapahtumia, ei mihinkään viemäriin. Olen niin onnellinen, että lopulta uskalsin valita sen tien, jota olen aina halunnut kulkea.
 

Hämmennys.

Osaako joku teistä todennäköisyyslaskentaa? Minä en osaa, joten käännyn nyt viisaampien puoleen. Tilanne on tämänlainen:

Minun äiti on kesäisin suurimman osan ajastaan mökillä. Varsinkin kesälomalla hän käy kaupungissa vain pakon edessä, jos edes silloinkaan. Eilen sovittiin, että käydään Emman kanssa hakemassa tulostin sieltä jostain varastosta. Tajusin, että se on nyt todella oleellinen osa tätä minun tulevaa yrittäjyyttä. En ole käynyt siellä ainakaan kuukauteen. Aivan yllättäen juuri nyt äiti olikin kotona, eikä mökillä. Joten menimme käymään myös sisällä pikaisesti. Pikaisuus vähän venyi, kun äiti innostui näyttämään kuvia Emmalle, joten istuimme siellä ainakin puoli tuntia. Sitten ovikello soi. Menin avaamaan. Oven takana seisoi Toyboy. Hänellä oli yhtä hölmistynyt ilme kuin minulla. Oltiin sovittu, että hän voisi palauttaa lainassa olleen rinkkani äitini luokse, niin ei tarvitse sitten välttämättä minua tavata, koska tuo meidän ero ei nyt maailman parhaissa merkeissä sujunut. Meidän ei pitänyt olla edes samassa kaupungissa yhtä aikaa, saati samassa rappukäytävässä.

Mikä on todennäköisyys, että näin voi tapahtua?

En tiedä mitä mahdoin siinä ovella sönköttää, koska olin niin halolla päähän lyöty. Mutta onnistuttiin kuitenkin vaihtamaan kuulumiset pikaisesti. Tyyppi on palannut Suomeen ja toi minulle lempisuklaatani. Yksi uusi arpi oli ilmestynyt. Minulle jäi hyvä mieli. Tämä oli vähän mietityttänyt koska tiesin, että joskus sitä väkisinkin vielä törmätään, ja että kuinkahan se sitten sujuu. No, hyvin sujui. Jotenkin en nyt silti vieläkään tajua tätä.

Aloitin tänään sen 30 päivän haasteen josta laitoin linkin pari päivää sitten. Seuraavat 30 päivää minä herään klo 06:06 ja otan valokuvan. En siis silloin aamulla, vaan päivän aikana. Ei kuulosta kovin ihmeelliseltä, mutta minä mietin tuota aikaisemmin heräämistä jo...no, aikaisemmin. Tänään sitten ystävällinen ampiainen herätti minut juuri oikeaan aikaan ja siitä se ajatus sitten lähti. Hän eksyi sisätiloihin ja piti hyvin voimakasta pärinää ikkunalla. Ohjasin kaverin ajatuksen voimalla ulos, koska en jaksanut nousta sitä hätyyttämään. Halusin kokeilla, että voiko sitä salaisuutta soveltaa tällaiseen ja ilmeisesti voi. Visualisoin ampparin lentämään ulos siitä pienestä kolosta. En tiedä menikö, mutta pörinä ainakin loppui, tai jos menikin, niin kuinka paljon minä siihen itse vaikutin. Voihan se olla, että tämä oli lajitovereitaan viisaampi amppari ja osasi ulos omin avuin, vaikka sitä ei ole tapahtunut koskaan ennen. Mutta minun on hyvin vaikea uskoa enää sattumaan tuon eilisen tapaamisen jälkeen.

Eilen vähän kiristi hermoja illalla ja ahdistuin, koska tulevan poikaystäväni kanssa ei taas aikataulut osuneet yhteen. Tänään sitten astrokalenteri sanoi:

Tajuat selvästi, ettet ole ollut riittävän uskollinen omille tarpeillesi ja arvoillesi. Jos olet myynyt itsesi liian halvalla ja ahdistavat ajatukset vaivaavat ”väärien valintojen” johdosta, on aika tehdä muutoksia. Kieltäydy jatkamasta itselle vierasta toimintaa, joka ei rakenna elämääsi, vaan hajottaa sitä. Ahdistus on ystävä, joka auttaa löytämään oikean suunnan.

Vai että ystävä. No mikäs siinä. Mehän ollaankin jo tuttuja monen vuoden takaa.