Vaikeita sanoja.

Olen viettänyt muutaman päivän harkiten sanojani. Sain niin nättiä palautetta blogistani, että mietin jo koko kirjoittamisen lopettamista. (No en kovin tosissani.) Onko tämä oikeasti kamalan väärin? Vaikka osaisin blogiin jotenkin ajatuksiani purkaa, ei ole ollenkaan itsestäänselvää, että lukijat sen tulkitsevat samoin. Joten väärinkäsitykset ovat melko varmoja. Mutta oikeastaan sillä ei ole edes merkitystä. Minä kirjoitan, koska se auttaa minua jäsentämään ajatuksiani. Jos joku ei niistä pidä, niin se on ikävää. Mutta lukeminen on yhä vapaaehtoista. Tarkoitukseni ei ole koskaan ollut loukata ketään. Käytän lempinimiä ystävistäni ja yritän aina kirjoittaa positiiviseen sävyyn. Mutta silti jopa tämä itseironiani tuntuu välillä loukkaavan muita. Dilemma. 

Olen kuitenkin aitouden puolella. Vuosien mittaan opin, että toisten mielipiteiden ei pitäisi antaa vaikuttaa. Sanat kannattaa kuunnella ja sitten miettiä niitä, mutta tehdä silti päätökset sen mukaan, mikä itsestä hyvältä tuntuu. Vuosia tein niin kuin muut sanoivat ja yritin elää sellaista elämää jota muut minulta odottivat. Ja en ollut yhtään onnellinen.

Minun onnellisuus ei tule perinteisistä asioita. Työoravanpyöristä ja paikalleen asettumisesta. Minun onni tulee odottamattomista asioista. Matkustamisesta. Uusista ihmisistä. Kirjoittamisesta. Ja siitä aivan käsittämättömästä rohkeuden määrästä jota vaaditaan, että näinkin arka ja pelokas tyyppi uskaltaa vain mennä ja seurata sydäntään. Ottaa riskejä, vaikka se ei muiden mielestä olisi ollenkaan viisasta. (Tai edes minun mielestä.) Rohkeus on minulle jotain niin vierasta. Ja ne harvat kerrat, kun olen uskaltanut tehdä jotain hullua, ovat vaatineet minulta aivan tavattomasti rohkeutta. Mutta mitä muuta voisin tehdä? Minä tarvitsen merkityksen päiviini, muuten masennun. Ja minä en saa merkitystä siitä, että toistan samaa, samassa paikassa. Minä saan merkityksen rohkeudesta. Ja vaikka tapahtuisi mitä, vaikka asiat menisivät kuinka huonosti, vaikka epäonnistuisin suhteissa ja kokisin kamalia asioita ja itsekin ymmärtäisin tehneeni suuren virheen... Ainakin olin rohkea ja tein sen. Ja sitä tunnetta ei kukaan minulta voi viedä. Se tunne tekee minut onnelliseksi.

You have chosen the wrong path if it’s not fun. And you are probably not taking enough risk if it’s not hard and rocky sometimes.

(Marc Benioff)

  

Merkityksiä.

Olen nyt jo useampana päivänä herännyt ahdistukseen. Nukun yleensä ihan hyvin, mutta sitten herätessä tuntuu kamalalta. Eilen alkoi tuntua virheeltä koko kaikki. Muuttaminen ja muutos. Ja tämä tunne tuli niinkin typerästä syystä, kuin matskulaatikoista. Olen jo myynyt lähes kaiken käyttökelpoisen ja tavallisen. Jäljellä on enää se sellainen roska, jota olen kerännyt taidetta varten. No on toki muutakin, mutta kuusitoista laatikkoa matskua oli se juttu mikä sai ajattelemaan, että minä en oikeastaan halua muuttaa. On niin paljon kaikkea ihanaa, josta voi tehdä vielä ihanampaa. Aika loppuu kesken.

Joko niin, että tämä on taas se päätöksestä seuraava kieltovaihe, kun olen aivan varma, että tein kamalan virheen ja yritän nyt perua itseltäni kaiken tulevan hyvän. Se sellainen tapahtuu ilmeisesti muillekin kuin vain minulle. Tai sitten minä ihan oikeasti olen tajunnut mitä haluan tehdä elämälläni.

Huone 13. Taide ja kaikki se, mitä olen nyt jo nyt saanut ja josta olen pitkään haaveillut. Ei ollut helppo päätös hypätä tyhjän päälle ja aloittaa yrittäjänä Suomessa. Maassa, joka kaikin tavoin riistää pienyrittäjiä. Jos nyt lopetan, se tuntuu että luovuttaisin. Ja minä vihaan luovuttamista.

Ja sitten taas toisaalta. Ihana ymmärtäväinen poikaystävä. Aurinko. Meri. Treffit riippukeinussa. Uusi alku. Pääsylippu pois Suomesta. Molemmat vaakakupit ovat niin painavia, että koko hemmetin puntari on vääntynyt aivan mutkalle. Story of my life.

Luulisi olevan helppo valita noiden kahden väliltä. Ahdistavaa rahatonta raatamista ankeassa Suomessa vai helppoa ihanaa elämää auringossa? Tajusin, että se todellinen kysymys ei ole kumman valitsen, vaan se miksi sitä pitää edes miettiä? Osaisinko minä olla onnellinen tekemättä mitään sen kummempaa? Kuinka pitkään jaksaisin viettää tavallista elämää, ilman haasteita? Minä en pysty katsomaan edes elokuvaa loppuun ilman, että keksin jo jotain tekemistä siihen samalla. Tavallinen tylsistyttäisi minut kuoliaaksi. Tarvitsen haasteita. Ja siksi tänne jääminen tuntuu niin hyvältä vaihtoehdolta, vaikka onkin selvästi se huonompi vaihtoehto.

Joten. Minun täytyy keksiä jokin ratkaisu, joka on jotain näiden vaihtoehtojen väliltä. En luovuta, mutta en myöskään luovu haaveesta. En tiedä mikä ratkaisu tähän nyt auttaa, mutta aion miettiä sitä seuraavat päivät, samalla kuin teen sitä mitä rakastan tehdä, nyt kun vielä voin.
 

Sarjakuva.

Yksi entinen poikakaverini pohti kerran elämää ja avioliittojen toimivuutta sanoen, että ehkä sitä pitää yksinkertaisesti vain päättää, että tuon minä otan. Valitsee yhden ja pysyy sitten sen kanssa. Tekee kaikkensa, että suhde toimii. Minä vähän epäilin tuota teoriaa silloin, mutta toisaalta, ei minulla kyllä ole kokemusta avioliitoista. Minun tyylillä ei ole päästy sinne asti. Joten nyt minä sitten ajattelin kokeilla tuota tekniikkaa. Aikani veivasin vaihtoehtoja ja mietin mitä todella haluan, kunnes sitten tein päätöksen. Tuon minä otan. Valitsin yhden ja päätin tehdä kaikkeni, että se toimii.

Ja siitä johtuen kävin eilen kirjastossa. En käy melkein koskaan, ahdistava paikka. Ostan yleensä aina kirjat omaksi, niin ei tavitse lainailla. Onneksi Anna tuli mukaan, henkiseksi tueksi ja järjen ääneksi. Menin epämukavuusalueelle ja siihen tarvitaan aina ystävän tukea. Kävin nimittäin lainaamassa sarjakuvia. En ikinä lue sellaisia. En ole koskaan ollut niistä vähääkään kiinnostunut, koska minulle sarjakuva tarkoittaa vain sitä junttia koulukiusaajaa, joka luki Aku Ankkoja ja hekotti itsekseen. Sitä joka oli liian tyhmä ja laiska lukeakseen oikeaa kirjaa. Ja kun sitten eilen menin ja vahingossa kerroin mielipiteeni, sain aivan hirvittävän sanallisen tukkapöllyn. Tietämättäni puhuin väärin, kun aihe oli minulle niin vieras.

Käännyin viisaan kämppikseni puoleen. Hän oli selvästi poikaystävän kanssa samaa mieltä. Sain uuden saarnan ja linkkejä sarjakuvien historiasta. Pystyn kyllä myöntämään, että olin väärässä. Minulla ei ollut kerta kaikkiaan mitään käsitystä siitä mitä sana sarjakuva oikeasti tarkoittaa. "Comics-sana juontaa juurensa 1800-luvun lopun satiirisiin (huom: satiiri!) sanomalehtisarjiksiin. Yleensä niissä kritisoitiin poliitikkoja." Juu, ihan eri juttu on. Käsi pystyyn virheen merkiksi.

(Voit lukea lisää historiaa vaikka TÄSTÄ, mutta minä anna sen jo olla ja keskityn nyt vain paikkaamaan tätä nykyajassa tehtyä suurta erhettä.)

Joten kävin kirjastossa. Ja nyt opettelen. Yritän selvittää miksi poikaystäväni rakastaa sarjakuvia niin paljon. Ja ennen kaikkea sen, miksi se tosiasia, että minä en rakasta, kävi niin kovasti hänen hermoon. Minä en juuri välitä sci-fistä enkä fantasiasta. Sellaiset jutut eivät ole koskaan iskeneet minuun millään tavalla. En ole lukenut sarjakuvia, paitsi niitä Aku Ankkoja mökin vintillä lapsena. En minä niistäkään kuitenkaan ollut kovin innostunut. Mutta täällä minä silti nyt luen sarjakuvakirjaa.

Selvästi en ole kovin hyvä seurustelussa, mutta tämä on nyt sitä, kun minä teen kaikkeni, että suhde toimii. Koska on tärkeää ymmärtää toista, vaikka ei olisi samaa mieltä.

 

Taide.

Olen ollut saamaton. Tai sanotaan, että olen suunnannut aikani ja energiani hieman hukkaan. Mutta nyt loppuu se sellainen. Tänään on taiteen aika. Tänään minä aloitan sen jo kauan suunnittelemani sekataiteen tekemisen. Minun piti antaa sen ajatuksen hautua ja tehdä kaikenlaista muuta. Hankkia poikaystävä ja sen sellaista. Mutta nyt voin taas keskittyä itseeni ja omiin juttuihin. Ja taide, se se vasta onkin minun oma juttu.

Sain perjantaina tosiaan ystäväni avulla kutsun taidenäyttelyn avajaisiin. Ne teokset olivat aivan mielettömiä. Poikaystävä (ah, en ikinä kyllästy sanomaan tuota!) kysyi lähtiessä, että onko ne maalauksia vai veistoksia. En oikein osannut vastata. En osaa vastata vieläkään, työt olivat tavallaan molempia. Ja niin upeita! Sain luvan ottaa kuvia ja tässä suosikkini. Pyhää naiseutta, à la Nina Parkkinen.

    

Kuvat eivät tee vähääkään oikeutta töille. Nämä teokset

ovat juuri sitä tyyliä, jota täytyy tarkastella tosi läheltä,

koska yksityiskohtia on vain niin paljon.

Ja jälleen kerran astrokalenteri komppaa suunnitelmiani.

Tällaisen jakson aikana voit luottaa innostuksen ja ilon tunteisiin 100 prosenttisesti päätöksiä tehdessäsi. Luottamus palkitaan huikeilla onnistumisilla kotiin, perhe-elämään ja turvallisuuteen liittyvissä asioissa. Nyt kannattaa satsata kaipaamiisi muutoksiin sisustamisessa, pihatöissä, perhe-elämän uudistamisessa tai vaikkapa uuden asunnon hankinnassa. Aktiivinen tekeminen tulee palkituksi tavalla tai toisella.

Ei voi kyllä mitenkään mennä pieleen, kun on Universumi noin vahvasti omalla puolella. Eilen juuri pohdin asumis- ja työ- ja suhdejuttuja. Alkaa olla selkeä suunnitelma. Enää puuttuu toteutus. Eli puolet hommasta jo tehty. Aikamoista. 

Nyt levitän kaikki matskulaatikot sängylle ja alan rakentaa oikeanlaisia ryhmiä. Sitten Anna tulee käymään, jos leuka suostuu yhteistyöhön ja lopun ajan minä teen taidetta. Ihan koko päivän.

Mitä muuta voisin vielä sanoa tänä ihastuttavana sateisena marraskuisena maanantaina? No, TÄMÄN.

   

Lista.

Viikonloppu piti sisällään ystäviä, keskustelua, taidenäyttelyn avajaiset ja selkeän suunnan pitkäksi aikaa. Hauska kyllä miten Universumi komppaa. Kun selvitin itselleni mitä haluan, ja sitten tein päätöksen suunnasta, niin kaikki palaset alkavat loksahdella paikalleen. Tämä Universumi on niin mahtava! Aina saa kaiken mitä toivoo. Aivan ihanaa.

Pyysin Universumilta Aatulle kunnollisen tyttöystävän ja itselleni kunnollisen poikaystävän. Molemmat saatiin mitä haluttiin. Tuli vähän puskista, mutta olen huomannut, että siellä on kaikki parhaat jutut. Tämäkin aivan ihana tapaus. Mainitsin minun valokuvaajalle, että voisit sitten samalla ottaa minun uudesta poikaystävästäkin kuvan. "Ja siis tämä uusi ihana poikaystävä on ihan oikea henkilö nyt, eikä mikään kalenteripoika seinällä?" Ja sitten vielä jatkoi melkein selitellen: "Siis sen suhteen, että siitä on helpompaa ottaa kuva." Niin. Koska sehän on luonnollisesti ihan normaalia, että joku on suhteessa seinällä roikkuvan alusvaatemallin kanssa (tai sellaisen kuvan). Minua nauratti aika paljon, mutta sitten toisaalta, ystäväni ovat olleet seurassani aika paljon. Ehkä mikään ei enää yllätä ja kaikki todellakin on mahdollista.

On tämä ihan oikea ihminen. Iho ja hassu tukka ja kengät ja kaikki. Paitoja vissiin vähemmän, mutta kuitenkin. Minä katselen mieluummin paidatonta poikaystävää. Kannattaa tosiaan tehdä näitä toivelistoja Universumille ja sitten yksi kerrallaan keskittyy sellaisen saamiseen. Toimii.

Suunta
Poikaystävä

Työpaikka

Uusi koti
Kirja

Elämä hymyilee. Minäkin hymyilen. Ja glögiäkin oli jo tullut kauppoihin!
 

Käänteitä.

Kaikenlaista sitä elämä tuokin vastaan. Kuten vohvelirautakaupat keittiössä. Kukkakoreja, ovensa avaamaan tullut puolialaston nainen ja karvainen herra nimeltä Sergei. Pöytämyyntiä vinttikomerossa. Shoppailukierros jättimarketissa. Ystävä, italialaista kahvia ja paljon puhetta. Mahdollinen tuleva kunnollinen poikaystävä. Ja tonttu ikkunassa.

Tavara vaihtaa omistajaa ja minä tapaan omituisia ihmisiä. Eilen joku mies soitti ja kyseli rinkasta jonka laitoin torille myyntiin. Se puhelu lähti heti ihan lapasesta, minä kuulostin niin nuorelta, 21-vuotiaalta. Tyyppi halusin nähdä miltä näytän, joten sain uuden Facebook kaverin. Ja sitten kuulin mitä hän teki, mitä oli tehnyt aikaisemmin ja kuinka edellisen ihastuksen kanssa oli käynyt. Lopulta mies sanoi, ettei ole enää kiinnostunut koko rinkasta, haluaa vain tavata minut. Nauroin vedet silmissä, se puhelu oli niin hämärä. Jospa se rinkka menisi jollekin toiselle.

Juttu luistaa ja kynä kulkee työelämään liittyvissä asioissa paremmin kuin aikoihin ja nyt onkin aika pistää jengoilleen asioita jopa vuoden tähtäimellä.

Astrokalenteri kannustaa taas. Varmaakin parasta hakea sitä työpaikkaa, jonka eilen huomasin. Osoitekin olisi oikea. Jotenkin tuntuu niin hassulta, että olin taas niin oikeassa itseni suhteen. Muistatko, kun kirjoitin muutama päivä sitten MERKEISTÄ? (Lainaan taas itseäni, mutta menköön.)

Ja tähän on nyt hyvä lisätä, että tänään en halua muuttaa Kapkaupunkiin. Haluan vain sen laukun ilman minkäänlaisia merkkejä. Olen siitä ehdottoman varma. Mutta olen myös varma, että sitten kun menen viikon päästä laukkuani etsimään ja jos se siellä vielä on (tai ei ole), otan sen merkkinä. Tiedän tarkalleen mitä haluan. Ja mihin haluan mennä.

Juuri noin siinä sitten myös kävi. Eilen oli se laukunostopäivä, mutta en edes käynyt siellä kaupassa. Ei ollut tarvetta. Minä tiedän jo mitä haluan ja mihin haluan mennä. Ihan niin kuin ennustelin. Toisaalta, se laukku oli kyllä hieno. Pitäisikö mennä katsomaan siitä huolimatta, josko se siellä vielä minua odottaa? 

Universumi toimii erikoisella tavalla. Tosi useasti, jos joku kysymys tulee mieleen, niin siihen ilmestyy vastaus hyvinkin nopeasti. Riittää kun vain pitää silmät ja korvat auki. Muutama päivä sitten sain valokuvia tämän kesän rohkeimmasta teostani. Niitä kuvia katsellessani minä totesin kaksi asiaa. Minun suu on auki joka kuvassa, eli ihan selvästi minä huusin koko matkan. Ja toiseksi, näytän kamalan vanhalta. Tuntuu, että olen ihan nyt vuodessa muuttunut hyvin paljon vanhemman näköiseksi. Mietin tätä jo aikaisemmin. Okei, olihan tässä kyllä pari melko rankkaa vuotta, että ei kai ihme. Mutta vanhentunut peilikuva alkoi silti jo huolestuttaa. Vaihdoin takaisin sellaiseen ihonhoitotuotesarjaan, jota käytin teinistä ihan aikuiseksi saakka. Muutaman vuoden kokeilin muita, mutta eipä kannattanut. Kannattaa olla merkkiuskollinen silloin, kun on aihetta. Ja sitten tänään tuli vielä tällainen LINKKI vastaan. Sisällön opetus lyhyesti: Juo ilona vettä kolme litraa päivässä. Joten kuukauden päästä minä näytän taas nuorelta ja kauniilta. 

Urheat koskikelkkailijat. Minä olen tuo jälempi.

Ja tässä otan näemmä juuri kuohut päin näköä.

 
Kiitos kuvista Assarille, joka ei tiennyt mitä on Väyrysen pää karkit, kuvaajalle, jonka nimen olen jo unohtanut, ja koko upealle Kapeenkosken väelle tästä huikeasta kokemuksesta.