Lähtölaskenta.

Luulin, että minuun iski koti-ikävä. Olin rauhaton ja sinkoilin sinne tänne. Tunsin ahdistusta. Ja kun kova koti-ikävä iskee, on vain yksi asia, jonka voi tehdä. Kyllä, ostaa menolippu. Ja niin minä sitten tein. (Ostin kyllä myös paluulipun.) Perhosjuhlien vuosipäivänä 13.5. minä palaan takaisin ihanaan Trevisoon ja Venetsiaan! Se on myös 13. päivä ja perjantai, eli onnenpäiväni. Ihmeellisesti helpotti kaikki ahdistus ihan pelkästään siitä tiedosta, että pian pääsen nauttimaan Italian auringosta. Pääsen taas elämään unelmaani.

Menin sitten kuitenkin vielä googlettamaan mitä tehdä, jos koti-ikävä iskee. Ihan varmuuden vuoksi, vaikka olin aika varma, että oma systeemini toimii. Tulin siihen tulokseen, että ei minulla kyllä ollutkaan koti-ikävä. Sen verran surkeita tarinoita ja valituksia on netti täynnä. Ei minun elämä ole ikinä niin säälittävää. Yritän aina ajatella sen niin, että jos on uudessa paikassa, niin siitä kuuluu nauttia. Katsella ja tutustua. Silloin ei itketä, että halutaan takaisin Suomeen. Jos kiristää ja/tai itkettää, niin katsotaan lempileffaa ja juodaan punaviiniä tai jutellaan mukavia ystävän kanssa. Musiikki auttaa siihen myös. Mietin, että ehkä minulle nousikin vain lomakuume. Alkoi nämä arkihaasteet tympiä ja tarvitsin jotain pientä muutosta. Rauhaton sielu ei kestä pitkään paikallaan. Levottomat jalat menomonoissa tuo haastetta. Mikä on sinänsä ristiriitaista, koska parasta mitä tiedän on koti, hiljaisuus ja oma rauha.

Viikko sitten laskin, että olen ollut Romaniassa 111 päivää. Se tuntuu paljon pidemmältä ajalta. Ja sitten toisaalta, lyhyemmältäkin. En ole tehnyt tai nähnyt oikein mitään, ihan alussa vasta. Aika kuluu, vaikka sitä ei hyödynnä mitenkään. Surullinen elämän tosiasia. Olen nähnyt paljon metroasemia, bisneskeskittymän ja kaksi asuinaluetta. Ja IKEAn, sitä ei sovi unohtaa. 

Vaikka ostin liput Italiaan ja aion todellakin nauttia lomastani, jotenkin se ei riitä. Olen nämä viimeiset 15 vuotta vinkunut, että haluan takaisin Italiaan. Kokonaan. Aina vain... Jokin siinä maassa minua kiehtoo. Ja kielessä. Romanialainen kollegani Alex sanoi tänään, että Romanian ongelma on, ettei se ole Italia. (Hyvin sanottu.) Ja että Italiassa kaikki kuulostaa paremmalta. Kieli on kuin runoutta. Vaikka olisi minkälainen jättömaa, niin siitä tulee kaunis paikka, kun sen sanoo ääneen. Ja siitä se ajatus sitten lähti... Päätin askarrella uuden Perhoskalenterin. Se toimi niin hyvin silloin ensimmäisellä kerralla. Annan itselleni ja Bukarestille 333 päivää. Sitten riittää. Sen on kuitenkin kamalan pitkä aika. Siinä ajassa ehtii oppia kaupungista ja maasta ja kielestä ihan riittävästi. 

Ja lisätään tähän nyt vielä se, että tässä paikassa ei ole mitään vikaa. Täällä on edelleen hyvä olla. Varsinkin nyt kun on jo kesä. Aurinko paistaa ja T-paidassa tarkenee. Mutta niin kuin Alex sen niin hyvin muotoili: Romania is not Italy.

Väkivaltaa ja aikuisviihdettä.

Minä vihdoin muutin. Pääsin remontin keskeltä karkuun uuteen suurempaan asuntoon. Kahteen huoneeseen mahtuu vieraatkin paremmin. Nyt minulla on kaiken lisäksi aivan oikea keittiö. Edellinen oli sellainen outo oranssi kuja, jossa minun sielu ei levännyt. Eikä kokannut. Kaiken lisäksi nyt on niin uusi kaasuliesi, että se kipinöi. Ei siis tarvitse leikkiä tikuilla ja taistella tahmaisten ja jäykkien kaasuvipujen kanssa. Usko tai älä, mutta tämä seikka on saanut minut melkein innostumaan ruoanlaitosta. (Oikeastaan se oli rahatilanteeni joka minut ajoi näin alas, mutta kyllä se toimiva liesi myös auttoi asiaan. Tuntuu melkein aikuiselta.)

Kuin ihmeen kaupalla kaikki kalat selvisivät hengissä muutosta. Tällä kertaa tankkivahvuuteen kuuluu Creepy Hugo, Jorge, Picu (uusi hahmo, sai nimensä pomon pomon pomon mukaan, koska molemmat ovat kokoansa suurempia) sekä Christian II. Hämmentävää sinänsä, että akvaarion kahdesta kasvista vain toinen selvisi hengissä uuteen kotiin. Tappajakykyni toimii siis edelleen.

Muutto ei mennyt aivan ongelmitta. Ensimmäisen erän vein iranilaissyntyisen tanskalaisen entisen työkaverin ja hänen romanialaisen vaimon avustuksella. Koska olin nähnyt asunnon vain kerran, en varsinaisesti tiennyt minne olimme menossa. Saimme osoitteen viestillä, joka sitten luottavaisin mielin naputeltiin navigaattoriin. Kohteeseen päästiin ja usean puhelun jälkeen kävi ilmi, että olimme erittäin väärässä paikassa. Kirosanat raikasivat usealla kielellä. Asunto löytyi viimein, mutta siinä vaiheessa huomasin, että olin jättänyt oman laukkuni sinne vanhaan kotiin. Siis sen, jossa on rahat ja puhelin ja metrolippu. Avaimet onneksi löytyi takin taskusta. Sain kuitenkin lainattua metrolipun verran rahaa, joten pääsin reissusta viimein kotiinkin.

Toisella kertaa minut ja kuormani kuljetti romanialaissyntyinen turkkilainen työkaveri. Virheistä oppineena vältin vastaavat kömmähdykset, laukku oli mukana ja osoitekin etukäteen selvillä. Mutta ajoitus ei tällä kertaa osunut ihan kohdilleen. Olimme tunnin verran jumissa ruuhkassa. Lähelle oikeaa kohdetta tehdään aliylijavälimenokaistoja, että ruuhkat helpottuisivat. Toki tämän remontin ajan ruuhkat ovat moninkertaiset, kun on vain muutama kaista käytössä. Se luonnollisesti kiristää hermoja. Kuskini totesi tyynesti: "This is Bucharest. This is normal."

Ja sitten eräästä autosta edessämme nousi lippispäinen kaveri raivon vallassa ja käveli savu korvista puhkuen kohti takanaan olevaa autoa. Mies riuhtaisi oven auki niin voimalla, että arvelin sen irtoavan. Mietin hetken, että pääsen todistamaan kuinka nämä tuliset itäblokin miehet huutavat toisilleen. Opin välittömästi, että itäblokin mies ei huutele. Täällä kommunikoidaan erilailla. Täysin sanattomasti kaveri iski kuskia nyrkillä päähän. Ja uudestaan ja uudestaan, koko kehon voimalla. En voinut uskoa silmiäni! Mitä helvettiä täällä tapahtuu? Pahoinpitely loppui vasta, kun muista autoista alkoi ovet avautua ja kuului kehoituksia parempaan käytökseen. Kuskini totesi tyynesti: "This is Bucharest. This is normal." Tilanne oli niin jännittynyt, että minunkin huulesta alkoi vuotaa verta, sen verran raivolla itseäni purin. Olin ihmeissäni ja sanoin, etten ole kuuna päivänä nähnyt vastaavaa Suomessa. "Ilona, there is no traffic in Finland."

True that.

Koolla on väliä.

Kävin joku aika sitten tutustumassa erääseen valtavaan ostoskeskukseen. Älyttömästi erilaisia kauppoja ja yksi Villi Länsi lapsille. Ostin ruokakaupasta banaanin, koska tuli ihan nälkä siinä kesken shoppailujen. Otin tietysti sen suurimman, niin kuin ahneen tapoihin kuuluu. Istahdin sisäsuihkulähteen reunalle ja huomasin, että jotain outoa hedelmässäni nyt oli. Ja kun sen takkia aloin purkamaan, jättibanskun sisältä paljastuikin kaksoset - ällistyttävää! Se oli hirmu huvittavaa, kunnes yritin syödä mokomaa. Totesin välittömästi, että koolla todellakin on väliä. Kamalan vaikea projekti.

Minun tuurilla siihen viereeni sattui tietysti tulemaan ne ilmeisesti Romanian ainoat hyvännäköiset miehet... Evästauossani ei ollu siihen mennessä ollut lähes mitään tavallisuudesta poikkeavaa, mutta koska molemmat miehet kirjaimellisesti pysähtyivät tuijottamaan minua, kun tungin tuplabanaania suuhuni, myös blondi ymmärsi, että tämä tosiaan saattoi kaksimielisiin silmiin näyttää vähintäänkin irstaalta.

Joo moro ei mulla muuta.

Kevätkuulumisia.

Rankkoja oli työpäivät pääsiäisen aikaan. Puhelin soi kerran ja sekin oli alakerran aulamies joka kertoi, että lähetys on saapunut minulle. Hipsin alakertaan, kirjoitin nimeni lappuun ja sain paketin. Paketista löytyi kirja ja salmiakkia Suomesta! Dracula. Nauratti paljon, oli niin sopivaa, varsinkin kun en ole tuota klassikkoa vielä edes lukenut. Joten sain sen nyt sitten tänne Romaniaan. Mahtaakohan tarina tuntua todellisemmalta näin paikan päällä?

Tässä on ollut vähän kaikenlaista tapahtumaa ja siksi on jäänyt tarinointi vähemmälle. Joku voisi tietysti sanoa, että olen ollut laiska ja saamaton, mikä varmasti olisi myös totta. Joten tässä nyt koosteena pieniä ihmeitä elämästä aurinkoisessa Romaniassa.

Aurinko todellakin on paistanut, mutta vasta viikon sateen jälkeen. Olen jo oppinut valitsemaan reitit niin, että vältän ne järvenkokoiset lammikot, jotka tulevat risteyksiin. Ne ovat ne samat risteykset, joissa se viemäriritilä on osattu laittaa korkeimmalle kohdalle. (Okei, varmaankin maa siitä ympäriltä on vain painunut alemmaksi aikojen saatossa, mutta silti.)

Olen tullut siihen tulokseen, että romanialaiset ihmiset ovat Euroopan hitaimpia. Minulle on kyllä sanottukin, että ihmiset ovat laiskoja, ja ehkä siitä syystä myös hitaita. Itse olen tottunut pohjoismaiseen tahtiin, joten varsinkin nuo aamut metroa vaihtaessa kiristää kuuppaa melko tavalla. Olin varma, että tämä on ainoa maa Euroopassa, jossa ihmiset eivät osaa käyttää metron rullaportaita. Vasen laita liikkuu, oikea laita seisoo. Tämä on sellainen globaali kirjoittamaton sääntö, että säästytään ruuhkilta. Paitsi ei täällä. Täällä vain kaikki pojottaa paikallaan. Ja koska siellä on yleensä olemassa vain se yksi kaponen liuska, tämä tarkoittaa, että muut sitten jonottavat vuoroaan. Pitkään. (Norjalainen kyllä sanoi, että tämä on ihan yleistä Baltian maissa.)

Olen päättänyt muuttaa. Haluan sinisen linjan lähistölle, niin ei tarvitse vaihtaa metroa. Se ei tietysti ole ainoa syy muuttoon, mutta aina aamulla se tuntuu tärkeimmältä. Lisäsyitä ovat veemäiset naapurit, liian kallis vuokra asunnon kuntoon nähden, pelottava kenollaan oleva parveke, sekä se tosiasia, että tarvitsen toisen huoneen...

...koska yllättäen näyttääkin siltä, että minulle tulee ihan oikeasti vieraita Suomesta! Ensimmäinen koekaniini uskaltautuu vierailulle jo ylihuomenna. Kollega Irlannista, toinen KS-kerholainen. Kolmatta ei löydetty, Suhari on kadonnut. Mutta katsotaan mitä seikkailuja tällä kertaa keksimme, ollaanhan sitä kuitenkin Draculan maassa. (Muistin virkistykseksi.)

Meillä oli myös mukavat kemut pyhän Patrikin kunniaksi. Minun oli tarkoitus mennä vain yhden kaverin kanssa, mutta se meni vähän puihin, kun pomo tuli kysymään milloin kyseinen päivä on, pitäisikö mennä juhlimaan. (Ilmeisesti hän muisti CV:stäni, että asuin Irlannissa, muuta syytä tälle en keksi.) Sanoin, että minä menenkin juhlimaan. Hän katsoi minua häkeltyneenä Bambi-silmillään ja kysyi: "Eikö minua olekaan kutsuttu...?" No on tietysti. Ja siitä se ajatus sitten lähti. Koko tiimi kännäämässä irkkupubissa yömyöhään ja lasku oli yli 900. (Paikallista rahaa, mutta sain tuolla vähän dramatiikkaa tähän tarinaan.) Tässä me juhlimme.

Kuten aikaisemmin kirjoitin, toteutin unelmani ja hankin viimein akvaarion. Minulla on outo kiintymys kaloihin ja haaveilin tästä tosi pitkään, vuosia. En vain koskaan löytänyt paikkaa mihin haluaisin jäädä pidemmäksi aikaa. Nyt löytyi sellainen paikka. Täällä on niin hyvä olla, että perustin perheen. Minä ja 7 veden eläjää. Nimesin ne tietysti työkavereiden mukaan, kun löytyi niin sopivat tyypit. Jorge "can't keep his mouth shut". Christian on se ikkunaa puhdistava kala, joten "Christian sucks". Hugo puolestaan on "the creepiest thing I've ever seen". (Kuvaukset eivät oikein toimi suomeksi.) Puska-Jussi lymyilee vain pusikossa, ADHD ei pysy paikallaan, Lepargi on pilkullinen ja Albino läpinäkyvä. Olin erittäin onnellinen. Kunnes kävi ilmi, että se perhanan Hugo toi mukanaan pilkkutaudin ja tartutti sen kaikkiin. Onni loppui lyhyeen. Nimen antaja totesi tyynesti, että "No, jos minun pitäisi kuolla, niin kyllä minäkin yrittäisin viedä mahdollisimman monta mukana. "Idiootti... Hugo elää nimensä veroisesti. Ostin lääkettä, mutta se oli jo vähän myöhäistä. Ensin pidettiin hautajaiset Christanille. Se oli surullista, koska se pikku imijä oli minun suosikki. Lähtö tuli nopeasti kolmelle muullekin. ADHD:n kohdalla en ollut niin kovin yllättynyt, se kun oli jo kerran pöydällä pomppimassa. Itsetuhoinen kaveri. Tällä hetkellä akvaariossa lymyilee enää siis vain vahva selviytyjäkolmikkoni: Jorge, Puska-Jussi ja tietysti se kaiken pahan alku, eli Hugo. Tästä kaikesta seurauksena minut tunnetaan nyt toimistolla nimellä "Fishkiller".

Naisten juttuja.

Ihanaa naisten päivää kaikille niille, jotka eivät välitä historiasta ja osaavat vain nauttia siitä nykypäivän huomiosta! Virolainen kommunistikaveri toi tytöille töihin aamulla suklaata. Turkkilainen uusi tyyppi toi turkkilaisia herkkuja (kastanjoita?). Töihin tullessa sain ruusun. Myöhemmin tulppaani. Ja sitten vielä myöhemmin nuoret pojat kävivät jakamassa kaikille naisille lisää kukkia. Pomo tilasi pizzaa koko porukalle. Meitä pidettiin kovin hyvänä. Norjalainen tietysti marmatti historiasta ja päivän merkityksestä ja naisiin kohdistuvasta seksismistä ja ennen kaikkea siitä, miten helposti me olemme ostettavissa, kun kaikki vain hymy pyllyssä otimme kukkasia vastaan. Kunnon partypoopperi. Mutta niin suloisella naamalla saa paljon anteeksi. Varsinkin naisilta.

Naistenpäivän teemaan hyvin sopivasti - opin tänään jotain romanialaisista miehistä. Vähän omaa syytä, mutta en ole vielä tottunut tähän maahan, tai lähinnä säähän. Aloitetaan sillä, että täällä on joskus päivällä jo 20 astetta lämmintä. Sisällä ehkä vähän enemmän. Se on sellainen kelpo suomalainen kesäkeli. Joten minä, joka en osaa pukeutua oikein, hikoilen kuin pieni sika. Ja siksi välillä on pakko heittää muutama vaatekerta pois. Tänään sattumalta se alin paita olikin melko suurella kaula-aukolla varustettu. Ja koska en vain mitenkään voinut laittaa vielä takkiakin töistä lähtiessä, paitani paljasti etumusta sopimattoman määrän myös kotimatkalla. (Minun siveellisellä mittapuulla, en ole yhtään sellainen tyrkkytyyppi.) Aurinkolasit päähän, napit korviin ja moisen epämukavuuden voi melkein ohittaa, aivan kuin kerjäläiset. Kaikki suijuikin hyvin aina metroon asti. 

Ensinnäkin, olin ainoa ihminen, jolla ei ollut toppatakkia päällä. Olin tällä kertaa jostain syystä myös sen vaunun ainoa nainen. Toisin sanoen, minä ja liian avonainen paitani olimme suuren mieslauman ympäröimänä metrossa ruuhka-aikaan. Toiseksi ja vertailun vuoksi, Italiassa ollessa sai tottua siihen, että miehet täysin häpeilemättä tuijottivat naisten rinnuksia. Mutta täällä Bukarestissa nämä miehet tekevät sen häpeillen! Erittäin erikoista. Se minua lähinnä oleva mies tajusi tilanteen vakavuuden ja oikeasti tuijotti vaunun kattoa koko sen piinaavan pitkän matkan. Muutkin miehet käänsivät päänsä pois erittäin vaivautuneena, kun jäivät kiinni. Ei edes tuijotuksesta, vaan sellaisesta vaihvihkaisesta vilkaisusta. Mietin, että rikoinko minä nyt jotain uskonnollisia tai kulttuurillisia käytöstapoja, vai ovatko nämä pojat täällä vain saaneet kunnollisen kasvatuksen? Jos osaisin vähääkään nauttia tällaisesta kyseenalaisesta huomiosta, niin se olisi kai ollut imartelevaa. Mutta koska minä olen minä, se oli lähinnä kiusallista. Kauhulla odotan kesää, kun täällä on 20 astetta enemmän. Mutta tämä on toki paljon parempi vaihtoehto kuin se italiaanojen versio.

Oikein ihastuttavaa naistenpäivää kaikille!

Kalat.

Minun astrokalenteri kertoi, että erityisesti tänään olen luova ja ihastuttava. Ja ettei pitäisi rajoittaa itseään. Huomasin tehneeni niin jo kaksi kuukautta, koko sen ajan mitä Romaniassa olen asunut. "Ihastutat tällä kertaa omalla energisyydelläsi, joka saa päät kääntymään kaikkialla, missä kuljet." No niin no... Päät kyllä kääntyivät.

Ensin kokeilin olla rajoittamatta itseäni kodilla. Yleensä pysyn turvallisesti näiden neljän seinän sisällä aina kun mahdollista, mutta nyt minulla oli unelmantoteutusmissio. Joten lähdin jo aamuvarhaisella tarpomaan kohti torimarkettia. Pitkään harhailtuani ympäri hallia, löysin sen kalakojun, jossa vietin aikaa jo aikaisemmin viikolla. Asiaa pohdittuani tulin nimittäin siihen tulokseen, että nyt on oikea aika perheenlisäykseen. Olen jo vuosia haaveillut kultakalasta. Ja siinä pikkukojussa oli juuri sellainen pieni kultakalan menevä lasikuutio. Halusin sen aivan ehdottomasti. Ja koska aamullakin idea tuntui vielä hyvältä, sitä ei enää tarvinut miettiä. 

Pakkasin reppuuni kaksi pussia hiekkaa ja sen pulputtavan asian latureineen. Ja sitten ei muuta kuin tankki syliin ja kotia kohti. Se ei ollut painava, joten arvelin selviäväni ihan hyvin. Kauppias oli samaa mieltä, vaikken usko hänen juuri ymmärtäneen mitä sanoin. Tietysti halusin oikaista suorinta tietä ulos siitä sokkeloisesta hallista. Note to self: Älä oikaise, koskaan. Sinä et osaa sitä. Viimeksi kun olin menossa tapaamaan taiteilijaystävääni ja "oikaisin" lyhyempää reittiä, eksyin kokonaan. Ja kun kysyin neuvoa, joku mieshenkilö opasti minut takaisin siihen, mistä olin tunti aikaisemmin lähtenyt. Joten jouduin ottamaan taksin, että ehdin sovittuun paikkaan sovittuun aikaan.

Tällä kertaa en millään löytänyt yhtään ovea, ainakaan sellaista, joka veisi ulos. Lopulta päädyin sille haisevalle kalaosastolle, jossa on pöydät täynnä mulkosilmäisiä kalanpäitä suut ammollaan. Yritin hengittää vain ulospäin, koska se haju on herkälle nenälleni jotenkin ylivoimaista. Mutta ainakin astrokalenteri oli oikeassa. Päät kyllä kääntyivät, kun pujottelin kalatorin läpi akvaariota sylissä kantaen. Ihmisten kasvoille levisi oikeasti sellainen aito hämmennys. 

Tästä pienestä haparoinnista toivuttuani pesin hiekat ja törötin keittiössä noin tunnin noukkien hiekanjyvien seasta niitä väärän värisiä akanoita, jotka olivat pussiin eksyneet. Jo pelkästään se sai mielen rauhoittumaan. Olin täysin vakuuttunut, että tein oikein, kun päätin toteuttaa tämän haaveen. Minä rakastan kaloja! Ja minä haluan jotain elävää kotiini. Jos se pulputtaa ja saan kuplia, aina parempi. Haaveilin tästä jo Maltalla. Onneksi nyt sitten tajusin, että palkkani kyllä kestää tällaisen kulun, koska täällä on kaikki niin halpaa. Kokokeltainen kultakala ja monni putsaamaan ikkunoita. Ne minä haluan. Sitä paitsi, koti todellakin tuntuu oikealta kodilta silloin, kun siellä on joku odottamassa, eikö totta?

Todellisuudessa haluaisin tällaisen, mutta koska

en ole hirviö, niin tyydyn perinteiseen näkymään.