No voihan rallit.

Käsittämättömiä tapahtumia. Alkuviikosta juttelin tuttavan kanssa eräästä toisesta tuttavasta, jonka olen tavannut viimeksi 15 vuotta sitten. Eilen kävin Mällissä ja siinä se sama kaveri seisoa pojotti ovella. Tunnistin äänestä ohi kävellessäni. Alkujärkytyksen jälkeen oli tosi mukava vaihtaa kuulumiset.

Pari viikkoa sitten mietin yhtä poikaa, jota muutaman kerran tapasin sen reilu 15 vuotta sitten. En muistanut enää hänen nimeään, mutta jostain syystä kaveri tuli mieleen nyt aivan yllättäen vuosien jälkeen. Kävin eilen myös pyörähtämässä Hempparissa ja pois lähtiessäni joku nyki hihasta. Sama kaveri jota olin juuri miettinyt. (Extreme-Antti. Esittäydyimme uudestaan, kun nimet olivat kadonneet vuosien varrella.) Alkujärkytyksen jälkeen oli tosi mukava vaihtaa kuulumiset.

Nyt olen muutaman vuoden jälkeen jostain syystä kovasti miettinyt scottimekaanikkoani. Sellaista suloista nuorta ruskeasilmäistä kaveri. Tulisikohan tämäkin vastaan nyt sitten seuraavaksi? Alkujärkytyksen jälkeen olisi varmasti tosi mukava vaihtaa kuulumiset.

Muuten täytyy sanoa, että rallirieha taisi olla osaltani siinä. Mukavan Mikon kanssa kierreltiin baareissa ja lopulta vein humaltuneen Aatun huilaamaan hetkeksi kotiini. Kaveri jatkoi sitten aamun hämärinä tunteina uudelleen radalle. Ja tässä tapauksessa sille ihan oikealle ralliradalle. Minä puolestani järjestelen eilen saamiani uusia vanhoja astioita kaappiin ja mittailen tulevalle nojatuolille paikkaa. Nuo mummon retrotavarat on niin hienoja! 

Käytiin tosiaan eilen laskemassa mummon uurna. Se oli kaunis ruukku ja ihanan koruton ja kirkoton tapahtuma. Kellot soivat kyllä, kun käveltiin kuopalle. En ole koskaan ennen lapioinut hautaan hiekkaa. Enkä kaivanut kuopasta yhtä kiveä takaisin. Se osui silmääni ja pyysin isää lopettamaan hiekan heittämisen. Noukin haudasta ylös tosi hienon kiven. Se on nyt sellainen todellinen hautakivi. Sain mukavan muiston tuosta tilaisuudesta ja mummosta.

Nyt sitten mynnistelen koko päivän ja torkun ja puuhastelen vain kotona, sillä ensi yö pitäisi jaksaa töissä. Ja on rallit. Say no more.

  

Kipu.

"Nonni, nyt on Mika Myllylän kuolema kostettu norjalaisille! Ne onkin niin leuhkoja. Mika niin kovasti kärsi..." vaahtosi mummo keskellä katua. Mies istui vaivautuneen oloisena kasseineen portailla, arvatenkin odottamassa kyytiä. Vanha nainen talutti pyöräänsä, oli pysähtynyt paasaamaan miehelle. Tuon enempää en onneksi kuullut, sillä olin kävelemässä kotiin ja koitin mennä tämän tilanteen ohi mahdollisimman ripeästi. Ei tsiisus mikä mummo! Mistä näitä lahopäitä oikein tulee? Suomijuntit taas kunniaan, tosin tämä taisi olla kyllä ihan laitoksesta karannut tapaus.

Olen tänään sairaslomalla. Sain lauantaina ruokamyrkytyksen. Ilmeisesti ja todennäköisesti. Eilisen sitten kieriskelin tuskissani. Täytyy sanoa, että minä en ihan pienestä valita - kipukynnys on melko korkea - mutta eilen meinasi kyllä tulla ilonan sietokyvyn raja vastaan. Koko keho tulessa, hetken harkitsin jo sairaalaan lähtöä. Pää ei kuitenkaan irronnut, joten en mennyt. Se on ollut sellainen kirjoittamaton sääntö, että sairaalaan ei mennä ellei osia ole irti. Tänään kuitenkin kävin morjestamassa lääkäriä ja neulalla tökkivää hoitajaa, koska työpaikka sen vaatii.
Diagnoosi: selviän hengissä.

Kotimatkalla poikkesin lähikaupassa ja löysin kaksi Donna Leonin pokkaria. Käsittämätöntä. K-marketista! Jossa ei ole edes ruokavalikoima kovin häävi. En ollut uskoa silmiä, kirjakaupoista niitä ei saa mutta lähikaupasta kyllä. Ostin tietysti molemmat. Minä haluan ne kaikki ja nimenomaan pokkareina. Viime kesänä Venetsia vei sydämeni, joten en kyllä tiedä mitään parempaa sairaslomapäivään, kun uppoutua kirjaan, jossa seikkaillaan niillä samoilla kaduilla. Lähes kaikki Leonin kirjat olen kyllä jo lukenut, mutta jostain syystä minun Venetsiahylly kaipaa nuo kirjat omaksi. Lista näyttää nyt tältä:

Kuolema oopperassa

Kuolema vieraalla maalla
Kuolema väärissä vaatteissa
Kuolema tekee tiliä

Kuolema tulvan aikaan

Ajasta ikuisuuteen
Ylimyksen kuolema
Kohtalokkaat lääkkeet
Ylimpiä ystäviä
Myrskyjen meri
Sokea rakkaus
Oman käden oikeus
Seitsemän syntiä
Verikivet
Haurasta lasia
Ystävä sä lapsien
Unelmien tyttö

Ei puutu enää montaa.

Pohdintoja.

Vietän kerran viikossa Sunnuntaita. Työstä johtuen se ei nykyään aina osu sunnuntaille, mutta joka tapauksessa se on päivä, joka on varattu minulle. Päivä jolloin saa luvan kanssa pomppia aamusta iltaan pyjamassa, tyhjentää Keskeneräisten asioiden keräyspisteen, hoitaa kehoa, tehdä listoja tai vaikka virkata. En avaa ovea, enkä edes välttämättä vastaa puhelimeen. Eli sellainen ole-hyvä-ilonalle-päivä. Tänään ohjelmaan kuuluu myös uuden paperimassanaamion teko. Aloitin sen eilen, joten tuo puuha kuuluu toimenkuvaan nyt todennäköisesti viikon jokainen päivä, kunnes se on valmis.

Eilen tuota naamiota hinkatessa mietin Viherpipertäjää. Jotain mystistä siinä ihmisessä on. Jotain tuttua ja omanlaista. Tästä fiiliksestä tulee usein mieleen minun vanha Onni-kissa, se elämäni rakkaus. Siinä kissassa oli jotain ihmeellistä, meillä oli yhteys. Ex-kihlattu aina sanoi, että "sinä kyllä näet tuossa eläimessä jotain, mitä muut eivät voi nähdä" ja onhan se aivan totta. Se ei ollut vain rakkautta lemmikkiä kohtaan, se oli jotain muuta. Olin ainoa ihminen, jota Onni ei pelännyt ja tuosta kissasta luopuminen oli vaikein asia, mitä olen koskaan joutunut tekemään. Yhä edelleen. Ehkä minä näen Viherpipertäjässäkin jotain, mitä muut eivät voi nähdä.

Mietin myös Norjaa. Minusta on jotenkin liikuttavaa, miten monella tavalla voi ottaa kantaa. Potkupalloilijat peruivat Norjassa pelejä ja muuallakin pitävät hiljaisia hetkiä. Joka paikassa poltetaan iltaisin kynttilöitä. Suomessakin on tänään suruliputus. Facbookissa voi lisätä profiilikuvaansa Norjan lipun, millä osoittaa myötätuntoa. Minä tein sen. En ole koskaan käynyt Norjassa, en tunne yhtään norjalaista. Tiedän kolme ihmistä jotka ovat siellä aikaansa viettäneet. Mutta voin silti Facebookin välityksellä tuomita moisen julman teon ja nyt kaikki, jotka näkevät profiilini, tietävät sen. Onhan Norja sentään naapurimaa. Mietin vain, että entä jos naapurimaa Venäjällä tapahtuisi vastaavaa - kuinka moni reagoisi täällä samoin?

Yksi poika melkein tunnusti eilen, että on minuun ihastunut.
 

Perjantai.

Yleensä kun tapahtuu jotain järkyttävää, niin sitä pysähtyy ajattelemaan. Samalla oma elämä saa vähän uutta perspektiiviä. Joukkomurha Norjassa. Luulisi sen saavan pysähtymään. Ja tuomaan uutta perspektiiviä. Mutta tämä mieleni yllättää minut jatkuvasti. Pysähdyin, joo. Kauhistuin vähän, joo. Ajattelin omaa elämää, joo. Mutta muuta ei sitten oikein tapahtunutkaan. En muuta mitään ajattelussa tai elämässäni. Koska ei tarvitse. Uusi perspektiivi aiheutti vain sen, että tajusin miten hienosti asiat ovat. Miten järkevästi ajattelen elämästä, ja miten oikealla tiellä olen. Aika mahtavaa huomata tuollainen. Olin suorastaan ylpeä itsestäni tänään tuon huomion vuoksi. Lähetän nyt lämpöä, valoa ja rakkautta niille kaikille, joita tämä kamala asia koskettaa syvemmin.

Ja sitten kokonaan pois globaalista ajattelusta, palataan ilonan ihmeelliseen iltaan. Se oli perjantai. Muistaakseni lupailin irrotella viikonloppuna, poistaa aikuisuusleimaa, joka alkoi jo hiertää kenkiä. (Kenkiä?) Helteinen päivä hikisessä toimistossa, sitten polkupyörällä helteessä kotiin. Päivä oli kyllä hilpeä ja yhä vain hilpeämmäksi meno kävi iltaa kohti.

Ensimmäiseksi oli ohjelmassa piknik entisen kämppiksen, nykyisen reikitoveri Kuparinapin kanssa. Eväät olivat mahtavat, istuttiin ihan kaksistaan puistossa ison puun juurella. Sitten ihan yhtäkkiä pari tyyppiä tuli kitaran ja rummun kanssa siihen meille laulamaan, vieläpä sellaista ihanaa ituhippimusiikkia, joka meihin molempiin uppoaa. Tytöllä oli tosi kaunis ääni. Se oli aika mahtavaa, piknikillä ja livemusaa. Puhuttiin energioista ja reikivirityksistä ja muusta sellaisesta. Meidän yhteenlasketut energiat ovat ilmeisesti hyvinkin voimakkaat, koska yhtäkkiä puusta kuului iso rasahdus. Jonkin sortin henkiolento taisi tippua seuraamme oikein rytinällä. Oksa tipahti maahan. Arvatenkin se oli Kuparinapin kavereita siellä puussa, tämä kun ei itsekään hallitse raajojaan niin kovin hyvin. Jatkettiin juttua, kun kuului vielä isompi rysähdys. Jättioksa irtosi ja oli tulossa alas. Se kuitenkin tarrtui muihin oksiin ja jäi puuhun kiinni. Meidän vetovoima, se on valtava. Päätimme, että nyt on aika jatkaa matkaa.

Tarkoitus oli tavata myös Viherpipertäjää pitkästä aikaa. Kohtalo puuttui peliin taas ja aikataulutti meidät löytämään toisemme samoihin aikoihin, niin käy aina. Kun suunnittelen tapaavani Kuparinappia, niin Viherpipertäjä ottaa yhteyttä tai toisin päin. Päädyttiin kuitenkin kaksistaan terangille, josta löydettiin Tonppa ja Jaakko. Molemmat entisiä työkavereita, Jaakko myös exä ja Kuparinapin veli. En muista milloin olisin nauranut niin paljon, että oikeasti tuli vedet silmistä, eikä saanut happea. Joidenkin ihmisten seurassa sitä vain viihtyy.

Yhtäkkiä tuli tunne, että nyt minun on lähdettävä kotiin. Tai oikeastaan tunne, että täytyy mennä kävelykatua pitkin kotiin. Ihan heti. Vastustuksesta huolimatta pidin mieleni ja lähdin kävelemään. Kovin pitkälle en päässyt, kun Viherpipertäjä tuli vastaan. Niinpä tietysti. Istuttiin juttelemaan elämästä ja parisuhteista, ihanaa avautumista. Olin todellakin tarkoitettu niin, että törmätään taas juuri nyt. Viherpipertäjä on kyllä jonkinlainen sielunveli, tuntuu aina tutulta vaikka tavataan kerran vuodessa. Ymmärrämme toisiamme.

Koko päivä oli huikea. Ihania ihmisiä, ihana ilma, ihanaa kaikki. Olen hirmu kiitollinen tuollaisista päivistä. Ja tuollaisista ihmisistä. Mukavaa viikonloppua!

Työmaasta.

Olen keksinyt uuden kirosanan. Perkela. Se viittaa vahvasti siihen meille kaikille hyvin tuttuun valtakunnalliseen laitoikseen, jonka parissa olen tämän viikon puuhastellut. Ensin oli kaksi päivää koulutusta, sitten työkaveri sairastui ja minä jatkoin omin päin ja älyin. Mutta ihan hyvin menee. Oppi on tarttunut.

Viihdyn työpaikalla. Olen yhä vain hämmästyneempi siitä, miten harhainen olin tästä työnkuvasta. "Haen jotain helppoa aivot narikkaan hommaa..." Epäonnistuin täydellisesti. Tässä työssä pitää olla aivan superskarppina koko ajan. Jos ei ole, tekee virheitä. Jos tekee virheitä, niiden korjaaminen vie aivan suunnattomasti aikaa ja saattaa aiheuttaa huutavia asiakkaita. Joten kannattaa ajatella koko ajan.

Pidän työstäni, koska saan asiakaspalvella ihmisiä, mutta voin silti vetää hiukset solmunutturalle aamusuihkun jälkeen töihin lähtiessä ja istua verkkareissa ilman meikkiä. (Edelleenkään minulla ei oikeasti ole niitä verkkareita. Pitää varmaankin kirjoittaa joulupukille.) Sen lisäksi tämä on ehdottomasti tiimityötä. Sermien yli huudellaan tietoja, kysellään matkoista, selvitellään varauksia. Yksi valvoo yhtä hälyikkunaa, toinen toista, kolmas kyttää sähkopostia ja neljäs reitittää matkoja. Ihmettelen usein kuinka kauan kestää, että oppii muistamaan niin paljon nimiä ja paikkoja ja yksityiskohtia ja poikkeuksia.

Nyt on ollut aika hiljaista, mikä on tietysti aivan mahtava asia, sillä minäkin toimin vielä hitaasti. Mutta kiire on tulossa, kunhan syksy lähestyy. Sellaisessa kiireessä on kyllä jotain kiehtovaa. Oman elämäni kiireet olen onneksi onnistunut kitkemään aika hienosti. Kiire on mielentila ja minä en sitä tarvitse. Mutta se sellainen yleinen hektisyys ja hallittu kaaos on upeaa. Halusin nuorena toimittajaksi juuri siitä syystä - toimitus on paikkana (minun päässäni) täydellinen työympäristö. Deadlineja ja painetta ja viimeiseen asti pinnistämistä. Sitten kun lehti menee painoon, niin se on sitten siinä. Mitään ei ole enää tehtävissä, paitsi aloittaa se sama ruljanssi uudestaan. Jostain syystä tämä nykyinen työympäristö muistuttaa jollain tavoin tuota mielikuvaa. Monen ihmisen elämään vaikuttavat deadlinet pitävät työrytmin ripeänä.

Nolottaa myöntää, mutta tässä onkin sitten elämäni kuulumiset tällä erää. Työjuttuja. Kamalan aikuista. Lupaan hullutella viikonloppuna oikein kunnolla.

i niin kuin imuri.

Työkaverin sairastuminen teki minun eilen alkaneesta vapaasta viikonlopusta työntäyteisen. Ei tässä kyllä muita suunnitelmia ollut, että sikäli ei haittaa ollenkaan. Tammerfesteille meno oli aikaisemmin alustavasti suunnitteilla, mutta majoituksen puute hieman hiekoitti latua. Nyt siis vain aioin lepäillä, mutta toisin kävi. Tai tulee käymään.

Eilinen shoppailureissu Ihanaiseni kanssa oli katastrofi. Hätäillen ei tule kuin kusipäitä lapsia. Itse asiassa koko päivä oli erittäin nihkeä. Kaikki alkoi siitä, kun piilolinssi päätti mennä silmään väärin päin. Sitten töissä kaikki maailman puhevikaiset ihmiset soittivat minulle, joka ei muutenkaan saa mitään selvää mistään. Univajetta, paljon, koska olin ajatellut nukkuvani sitten viikonloppuna. Jo shoppailun alkumetreillä pitikin sitten lähteä kuskaamaan ihmisiä Korpilahdelle, se sotki suunnitelmat kokonaan. Bonuksena mainittakoon, että vierailin myös pikaisesti olympiavoittajan kotona siinä jossain välissä. Sitten taas juostiin kaupoille, puristeltiin säädyttömään käyttöön tulevia petauspatjoja, huomattiin että Alko on jo kiinni, kiroiltiin, käytiin kaupassa ja erittäin väsyneenä vietettiin viinitöntä koti-ilta netin äärellä. Onneksi seura ja Sandels oli silti hyvää, ei tuntunut nuo vastoinkäymiset niin ylivoimaisilta. Itse asiassa tuo seura taisi olla sitä ainoata oikeaa tuollaiselle päivälle. Kaikilla on huonoja hetkiä ja ne kyllä ehdottoman mieluummin viettää sellaisessa seurassa, joka saa nauramaan. Muuten voisi mennä järki.

Shoppailu jatkui sitten aamuvarhaisella ja nyt minulla on uusi keittiön resumatto, sekä superhieno turboimuri! Se on valkoinen ja ihan suorastaan huokuu puhtautta. Olen siitä erityisen ylpeä, en malta odottaa, että olisi jo huominen aamu, että voisin alkaa siivota. Hankintalista lyheni kyllä muiltakin osin, ja heräteostelin vain paidan ja kukan. Sellaisen, minkä sain viimeksi pysymään hengissä yllättävän pitkään. Ihan selvästi yritän kotiutua tänne Suomeen. En tiedä onko se huolestuttava käänne, vai ihan vain positiivista muutosta. Otetaan se positiivinen vaihtoehto. Kunhan pitää huolen, että se ei ole lopullinen käänne, vaan sellainen mukavasti viihdyttävä väliaikaisratkaisu.

Hyvää viikonloppua!
 

Elämä.

Sain selkeän huomautuksen kirjoittamattomuudesta. Myönnän, työnteko haittaa vapaa-aikaani, eli tässä tapauksessa tätä kirjoittamista. Mutta syy ei ole kokonaan työpaikassa. Olen minä kotonakin aikaa viettänyt, olen vain uponnut ihan toiseen maailmaan. Itse asiassa toiseen aikaan. Sain uudelta työkaverilta lainaan hämmentävän kirjan. Lukeminen kannattaa aina ja varsinkin silloin, kun se mullistaa koko elämän. Kaikki elämät.

Ensin höyrähdin aivan täysin niihin Ancient Alien juttuihin, käsittämättömän kiehtova ajatus! Ja nyt sitten yritän selvittää, mitä kaikkea olen puuhastellut entisissä elämissäni. Pitkästä aikaa luen ja kaivan lisää informaatiota aivot turvoksissa, en muista milloin jokin juttu olisi innostanut näin paljon. Koska kerrankin on jotain uutta! Ja tästä syystä sitten tämä ajatusten dokumentointi on vähän jäänyt. Eihän nämä kovin selväjärkisen juttuja ole, mutta minunlaisen monimutkaisjärkisen mieleen sopivia kyllä.

Minulla olisi uskomattoman hyviä tarinoita kerrottavana töistä ja erityisesti meidän asiakkaista. Mutta minulla on myös vaitiolovelvollisuus. Joten sanon vain, että kyllä siellä viihtyy. Toinen mukava juttu päivien uudenlaisista rutiineista on tilipäivä. Se on tänään. Olen suunnitellut uskomattoman shoppailureissu Ihanaiseni kanssa. Olin aivan hämmentynyt tilin suuruudesta, vaikka kyseessä oli vain muutaman päivän tienesti. On suoranainen onni, ettei koko kuukauden palkka tule kerralla, menisin varmasti oikosulkuun. Sen siitä saa, kun on kituuttanut niin kauan. Ihan ihmeellistä tällainen normaali toimeentulo. Olen suunnitellut hankkivani imurin ja uuden petauspatjan. Myös muutama muovilaatikko lisää voisi auttaa organisoimaan elämää. Vaikkakin tässä on pieni ristiriita. Ensin ajattelin, että laatikot tuovat selkeyttä ja siisteyttä kellariini. Huomasin kuitenkin nopeasti, että mitä enemmän laatikoita, sen enemmän tavaraa. Jostain syystä tyhjät laatikot täyttyvät ennätysvauhdilla. Haen niitä silti lisää.

Muuten elämä on aivan mallillaan. Ostin poraan terän ja hienoja vääntimiä, sitten rakentelin pesää. Se onkin ihan parasta. Mutta kyllä minä nyt lupaan ryhdistäytyä tämän kirjottamisenkin suhteen. Kerron sitten vaikka niistä entisistä elämistä, kunhan löytyvät. Voin sitten iloita vaikka siitä, että löysin elämän.
 

Kooste šivasta.

Vietin šivaa seitsemän päivää heti mummon kuoleman jälkeen. Tulin siihen tulokseen, että se oli tosi hyvä ajatus. Olin juomatta ja juhlimatta viikon ja muutenkin rauhallisesti, hiljaisuudessa. Muistelin mummoa ja yhteisiä hetkiä. Muun muassa tällaisia juttuja tuli mieleen.

Mummo antoi minun leikkiä kynttilöillä. Yleensä se on lapsilta kiellettyä. Mutta tämä mummo jemmasi kaikki kynttilänpätkät minulle. Sitten kun tulin käymään, istuin tuntikausia tiskipöydän ääressä ja sulattelin ja muovasin ja rakentelin uusia kynttilöitä. Jostain syystä olen aina rakastanut tulta.

Mummo vei minut pieneen keskustassa olevaan lintupuistoon. Itse kuitenkin aina innostuin enemmän siinä lähettyvillä olevasta kettinkikarhusta, sitä piti aina päästä taputtelemaan.

Sain ohjata autoa pelkääjän paikalta aina, kun mentiin mökille. Heti nelostien jälkeen vaihtui kuljettaja, minä ohjasin ja mummo kaasutti. Se oli niitä päivän kohokohtia joka kerta. Muistan miten piti ihan pinnistää, että yletyin katsomaan tietä tuulilasista, olin aika pieni. Mummo meikkasi ja minä ajoin autoa.

Yhtenä vappuna mummon tekareista katkesi toinen etuhammas. En tarkalleen muista miten se tapahtui, mutta kyllä sitä naurettiin paljon, sen verran hullulta mummo näytti kun iloisesti hymyili kameralle.

Mummo oli sellainen todella hieno ihminen. Paljon koruja ja juhlavaatteita. Sain niitä kokeilla päälleni pienenä, köpöttelin jättikorkokengillä helmat maata viistäen ja pidin muotinäytöstä mummolle. Joskus sain laittaa huulipunaakin.

Mummo ei juuri kokkaillut, mutta teki kyllä maailman parhaita pika croisantteja! Sellaisia helppoja, mitkä suorastaan hyppäsi pellille ja rullautui, itse tarvitsi vain tunkea ne uuniin. Ne on yllättävän hyviä, olen itsekin kokeillut pari kertaa. Mummon ansioista en ota ressiä siitä etten kokkaile. Ei kiinnosta, eikä tarvitsekaan.

Viimeinen yhteinen muisto on mummon 80-vuotisjuhlilta. Vähän ennen kuin vieraat tulivat, minä kampasin ja laitoin mummolle juhlakampausen. Jännä miten 80-vuotiaanakin jotkut näyttävät niin tyylikkäiltä ja nuorekkailta.

Paratiisi.

Juuri tapetoitu seinä on... No, ainakin erilainen. Kunhan saan uuden päiväpeiton ja harsoverhon ja uudet verhot ikkunaan ja väliverhon ja... Joku päivä tämä asunto alkaa taas näyttää kodilta. Tai ainakin yksi huone. Hah - eihän minulla ole kuin yksi huone! Mutta positiivisella ajattelulla ja muutamilla väliverhoilla minulla on eteisaula, olohuone, makuuhuone, työhuone ja keittiö.

Kun asuin Italiassa vuosia sitten, yksi päivä postimopo toi aivan yllättäen kotiini kirjan. Suomen posti oli sen kääntänyt uuteen osoitteeseen, kirja tuli minulle vähän niin kuin vahingossa. Liza Marklundin Paratiisi. Luin sen välittömästi innosta piukeana, suomenkielinen opus siellä keskellä Italian mongerrusta! Niin juhlaa. Luin kirjan nauttien joka sivusta, tarina oli upea. Kirja kertoo nuoresta toimittajasta, kirjoittamisen palosta ja tietysti ongelmista mihin se johtaa. Mikä olisi enemmän miellyttänyt? Päähenkilön asuntokin kuulosti kolkkoudessaan niin upealta. Se sai minut suunnittelemaan omaa kotia. Asuisin Tampereella sitten kun muutan takaisin. Listasin asioita, joita halusin tulevaan kotiini, mitä minulla jo oli. Kaikkea sit tuleekin mietittyä.

Minulla oli hyviä muistoja tuosta kirjasta, niinpä ostin keväällä pokkarina tuon saman Paratiisin. Lukeminen kesti pitkään, sain luettua vain muutaman sivun kerrallaan. Kirja oli niin huono. Päähenkilö onkin negatiivinen, avuton ruikuttaja! Kirja tuntui nyt aivan erilaiselta, kun luin sen täällä Suomessa. Varmasti asiaan vaikutti sekin, että suomalainen ihan mikä tahansa tuntui hyvältä siellä kaukana. Mutta luulen, että pääsyy on minussa. Olen muuttunut. Yhtäläisyyksiä löytyi edelleen, kritisoiva äiti, juuri kuollut mummo, rakkaus kirjoittamiseen... Mutta silti. Kirja itsessään tuntui nyt tosi kehnolta. Luen nykyään mieluummin kirjoja joista voi oppia jotain. Tästä opin vain sen, että olen muuttunut. No, kai sekin on jotain. Ja minua kieltämättä vähän ärsyttää, että Marklund ottaa etukanteen aina kuvan itsestään. Jokaiseen kirjaansa, vaikka ne ovat fiktiivisiä. Tuo pitäisi varmaankin tulkita hyvän itsetuntona. Itse en laittaisi kuvaani kirjan kanteen, vaikka tarinat kertovatkin omasta elämästä.

Nyt sitten viimein sitä keittiötä tuunaamaan, eilen jotenkin harhauduin sivuraiteille siinä hommassa. Mukavaa päivää!

Remontti Raija.

Vapaapäivän kunniaksi ajattelin, että nyt laitan keittiötä vähän uusiksi. Silleen ihan pikkuisen tuunaan, kun olen sitä jo niin pitkään suunnitellut. Minulla on hirmu hienoa tapettia (joku sanoisi omituista, mutta ei kuunnella jokua) ja huonokuntoiset alakaapit, joten ihan selvästi ne voisi yhdistää. Kaappien maali oli vääränlaista ja kupruili ovissa, joita ei oltu hiottu lainkaan ennen maalaamista. Tämän asunnon "remontti" on tehty huolettomasti vähän sinne päin. (Ei suinkaan minun toimesta.) Mutta eipä se minua ole harmittanut, tuunailen sitä mukaa, kun huomaan puutteita.

Kävin ostamassa jo viime viikolla liisteriä ihan tätä vapaapäivää varten. Istahdin lattialle kaapin kahvoja irrottamaan siksi aikaa, kun liisteri turposi. Maali pitäisi kai irrottaa ennen liisteröintiä, niin pysyy sitten paremmin, tapettia kun ei varsinaisesti ole tarkoitettu käytettävän näin. Rapsutin kaapinoven reunaa. Vanha maali irtosi venyvinä liuskoina. Ja sitten vain huokasin syvään. Voi helvetti. Kamalan maalin alta paljastui aivan sairaan hienot vihreät retrokaapit! Käytän sanaa retro, koska ne ovat arvatenkin oikeasti sieltä 70-luvulta. Haukoin henkeä, sillä nyt minulla oli muuttunut suunnitelma, kulhollinen liisteriä, jota en voi käyttää ja kolme kaapinovea, joista pitää varovasti rapsuttaa huonot maalit pois.

Okei. Rapsuttelun voi hoitaa ihan milloin vain. Mutta tuo liisteri on saatava nyt käyttöön. Ja tapetti. Kiersin ympäri asuntoa mallailemassa rullan kanssa ja toivoin, että omituinen... ei kun siis hieno tapettini sopisi johonkin kohtaan. Siinä on punaista. Ja oranssia. Ja vaalean keltaista. Ja mustaa ja valkoista ja tekstiä ja tanssivia naisia... Arvatenkin se ei sovi yhtään mihinkään. Hyvä on. Teen uuden suunnitelman. Löytyi seinä mihin tapetin ehkä voisi laittaa, mutta se tarkoittaa että kaikki muu pitää sitten muuttaa. Hyvästi tummansiniset harsoverhot! Hyvästi ihana norsuverho. Hyvästi ystäväkangas! 

Vietin hiljaisen hetken, mutta toivuin nopeasti. Ja nyt menen tapetoimaan seinää. 

Rakkauksia.

Voi miten minä rakastan tätä minun päätäni! Näin taas aivan mahtavia agenttiseikkailu-unia, jossa minulle järjestettiin sokkotreffit upean nuoren mulattipojan kanssa! Katsottiin leffaa ja pussailtiin. (Ja jotenkin se James Bond leffa sitten muuttui niin, että itse seikkailtiin pojan kanssa agenttina.) Kahden työyön jälkeen uni kyllä maittoi, olisin ollut ihan tyytyväinen vaikka tylsempäänkiin tarinaan. Vaan olipa mahtava herätä tuollaisen unen jälkeen hyvin levänneenä kolmeen vapaapäivään!

Lähetän nyt rakkautta Untolle, jolla on tänään synttärit.

Toinenkin yö töissä oli tosi mukava. Enemmän tai vähemmän humaltuneet asiakkaat soittelivat itselleen kyytiä, mutta se oli pääasiassa hauskaa. Yksi asiakas ei oikein tiennyt missä oli, mutta sain kartan ja nokkeluuden avulla selvitettyä tämän olinpaikan. Poika lupasi, että jos saan hänelle kyydin hommattua siihen risteykseen, hän rakastaa minua ikuisesti. Ihan pakko oli seurata tilannetta ja kyllä sinne auto osasi. Eli yksi ikuinen rakkaus tienattu. Toinen asiakas soitti väärän alueen numeroon. Puhelu ei meinannut loppua millään, kun olin niin ihana. Kun hän viimein ymmärsi, etten kyytiä saa tilattua, kaveri tuumasi: "No ei se haittaa mitään, minähän löysin elämäni rakkauden tämän puhelun avulla." Tuollaisia asiakkaita auttaa kyllä paljon mieluummin kuin niitä, jotka kiroilevat. 

Minä ilmoittauduin sinkuksi tuossa muutama päivä sitten ja nyt sitä rakkautta sataa siis joka suunnalta. Aivan mahtavaa! Rakkauteen liittyen kuunnellaan vielä tällainen ihana rallatus. Leppoisaa sunnuntain jatkoa!

Yön jälkeinen päivitys.

Kaksi aamuvuoroa, kaksi iltavuoroa ja nyt kaksi yövuoroa. Pitkä työviikko yhtä vaille valmis. Vielä ensi yön kun jaksan, niin sitten on kolme päivää vapaata. Ja tottahan minä jaksan. En ole koskaan ennen ollut vuorotyössä, mutta se on mukavaa. Eilen sain listan ja työvuoroja pidemmälle, kuin kalenterissa riitti päiviä. Vaikuttaa hyvältä. Aivan käsittämätöntä, että töitä on ollut vasta nämä kaksi viikkoa. Tuntuu kuukaudelta, niin paljon on tapahtunut ja niin paljon olen oppinut. Siksi kai pää on ihan tyhjä. Sinne ei mahdu mitään muuta, mistä esimerkiksi kirjoittaisi tänne. Tai ainakin hyvin vähän.

Satunnainen ajatus 1.
Tein eilen reikihoidon asiakkaalle. En tiedä johtuiko se tauosta vai mistä, mutta energiat polttivat käsissä nyt erityisen kovasti. Ehkä siihen tekemiseen on tullut varmuutta ja siksi reiki toimii voimakkaammin (tai ainakin tuntuu voimakkaammin), mene ja tiedä. Joka tapauksessa tuo huomio iladutti itseänikin ja rohkaisi jatkamaan. Ei sillä että olisin harkinnut lopettavani, eihän tätä pois voi ottaa. Joten tervetuloa vaan reikihoitoon!
Soita ja sovi aika.

Satunnainen ajatus 2.
Hieman päihtynyt asiakas sanoi minulle viime yönä, että minulla on kaunis hymy. Se kieltämättä hymyiliytti lisää, sillä puhuimme puhelimessa. Repesin tietysti asiakkaan korvaan. No, nauru on iloinen asia. Toinen asiakas kysyi näenkö minä mistä numerosta hän soittaa. Juu, kyllä näen. "Laita se ylös niin voit sitten soittaa mulle myöhemmin." Ilmeisesti hymyni oli hänestäkin kaunis.

Satunnainen ajatus 3.
Olen viettänyt (omanlaista) šivaa mummon muistoksi. Vaikka olen käynyt töissä ja muutenkin toiminut "normaalisti", niin jollain tavalla tuo ajatus on ollut mukana koko ajan. En ole juonut alkoholia tai muuten juhlinut ja olen ollut paljon yksin. No, työssäoloa lukuunottamatta koko ajan. Minusta nuo ovat hyviä šivamerkkejä. Olen tuumaillut asioita mummosta ja naureskelin itsekseni niille muistoille, kaikki hyvin positiivisessa mielessä, tottakai. Ei ole ollut paha mieli, päinvastoin. Vaikka ei aina oltu hirmu läheisissä väleissä, olen nyt jollain tavoin saanut rauhan mieleen ja muistan pelkästään hyviä asioita. Tämä oli hyvä idea, tämä šivan viettäminen.

Nyt pitää mennä ostamaan uusi kalenteri.

Mukavaa viikonloppua!