Kun asuin Italiassa vuosia sitten, yksi päivä postimopo toi aivan yllättäen kotiini kirjan. Suomen posti oli sen kääntänyt uuteen osoitteeseen, kirja tuli minulle vähän niin kuin vahingossa. Liza Marklundin Paratiisi. Luin sen välittömästi innosta piukeana, suomenkielinen opus siellä keskellä Italian mongerrusta! Niin juhlaa. Luin kirjan nauttien joka sivusta, tarina oli upea. Kirja kertoo nuoresta toimittajasta, kirjoittamisen palosta ja tietysti ongelmista mihin se johtaa. Mikä olisi enemmän miellyttänyt? Päähenkilön asuntokin kuulosti kolkkoudessaan niin upealta. Se sai minut suunnittelemaan omaa kotia. Asuisin Tampereella sitten kun muutan takaisin. Listasin asioita, joita halusin tulevaan kotiini, mitä minulla jo oli. Kaikkea sit tuleekin mietittyä.
Minulla oli hyviä muistoja tuosta kirjasta, niinpä ostin keväällä pokkarina tuon saman Paratiisin. Lukeminen kesti pitkään, sain luettua vain muutaman sivun kerrallaan. Kirja oli niin huono. Päähenkilö onkin negatiivinen, avuton ruikuttaja! Kirja tuntui nyt aivan erilaiselta, kun luin sen täällä Suomessa. Varmasti asiaan vaikutti sekin, että suomalainen ihan mikä tahansa tuntui hyvältä siellä kaukana. Mutta luulen, että pääsyy on minussa. Olen muuttunut. Yhtäläisyyksiä löytyi edelleen, kritisoiva äiti, juuri kuollut mummo, rakkaus kirjoittamiseen... Mutta silti. Kirja itsessään tuntui nyt tosi kehnolta. Luen nykyään mieluummin kirjoja joista voi oppia jotain. Tästä opin vain sen, että olen muuttunut. No, kai sekin on jotain. Ja minua kieltämättä vähän ärsyttää, että Marklund ottaa etukanteen aina kuvan itsestään. Jokaiseen kirjaansa, vaikka ne ovat fiktiivisiä. Tuo pitäisi varmaankin tulkita hyvän itsetuntona. Itse en laittaisi kuvaani kirjan kanteen, vaikka tarinat kertovatkin omasta elämästä.
Nyt sitten viimein sitä keittiötä tuunaamaan, eilen jotenkin harhauduin sivuraiteille siinä hommassa. Mukavaa päivää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti