Perjantai.

Yleensä kun tapahtuu jotain järkyttävää, niin sitä pysähtyy ajattelemaan. Samalla oma elämä saa vähän uutta perspektiiviä. Joukkomurha Norjassa. Luulisi sen saavan pysähtymään. Ja tuomaan uutta perspektiiviä. Mutta tämä mieleni yllättää minut jatkuvasti. Pysähdyin, joo. Kauhistuin vähän, joo. Ajattelin omaa elämää, joo. Mutta muuta ei sitten oikein tapahtunutkaan. En muuta mitään ajattelussa tai elämässäni. Koska ei tarvitse. Uusi perspektiivi aiheutti vain sen, että tajusin miten hienosti asiat ovat. Miten järkevästi ajattelen elämästä, ja miten oikealla tiellä olen. Aika mahtavaa huomata tuollainen. Olin suorastaan ylpeä itsestäni tänään tuon huomion vuoksi. Lähetän nyt lämpöä, valoa ja rakkautta niille kaikille, joita tämä kamala asia koskettaa syvemmin.

Ja sitten kokonaan pois globaalista ajattelusta, palataan ilonan ihmeelliseen iltaan. Se oli perjantai. Muistaakseni lupailin irrotella viikonloppuna, poistaa aikuisuusleimaa, joka alkoi jo hiertää kenkiä. (Kenkiä?) Helteinen päivä hikisessä toimistossa, sitten polkupyörällä helteessä kotiin. Päivä oli kyllä hilpeä ja yhä vain hilpeämmäksi meno kävi iltaa kohti.

Ensimmäiseksi oli ohjelmassa piknik entisen kämppiksen, nykyisen reikitoveri Kuparinapin kanssa. Eväät olivat mahtavat, istuttiin ihan kaksistaan puistossa ison puun juurella. Sitten ihan yhtäkkiä pari tyyppiä tuli kitaran ja rummun kanssa siihen meille laulamaan, vieläpä sellaista ihanaa ituhippimusiikkia, joka meihin molempiin uppoaa. Tytöllä oli tosi kaunis ääni. Se oli aika mahtavaa, piknikillä ja livemusaa. Puhuttiin energioista ja reikivirityksistä ja muusta sellaisesta. Meidän yhteenlasketut energiat ovat ilmeisesti hyvinkin voimakkaat, koska yhtäkkiä puusta kuului iso rasahdus. Jonkin sortin henkiolento taisi tippua seuraamme oikein rytinällä. Oksa tipahti maahan. Arvatenkin se oli Kuparinapin kavereita siellä puussa, tämä kun ei itsekään hallitse raajojaan niin kovin hyvin. Jatkettiin juttua, kun kuului vielä isompi rysähdys. Jättioksa irtosi ja oli tulossa alas. Se kuitenkin tarrtui muihin oksiin ja jäi puuhun kiinni. Meidän vetovoima, se on valtava. Päätimme, että nyt on aika jatkaa matkaa.

Tarkoitus oli tavata myös Viherpipertäjää pitkästä aikaa. Kohtalo puuttui peliin taas ja aikataulutti meidät löytämään toisemme samoihin aikoihin, niin käy aina. Kun suunnittelen tapaavani Kuparinappia, niin Viherpipertäjä ottaa yhteyttä tai toisin päin. Päädyttiin kuitenkin kaksistaan terangille, josta löydettiin Tonppa ja Jaakko. Molemmat entisiä työkavereita, Jaakko myös exä ja Kuparinapin veli. En muista milloin olisin nauranut niin paljon, että oikeasti tuli vedet silmistä, eikä saanut happea. Joidenkin ihmisten seurassa sitä vain viihtyy.

Yhtäkkiä tuli tunne, että nyt minun on lähdettävä kotiin. Tai oikeastaan tunne, että täytyy mennä kävelykatua pitkin kotiin. Ihan heti. Vastustuksesta huolimatta pidin mieleni ja lähdin kävelemään. Kovin pitkälle en päässyt, kun Viherpipertäjä tuli vastaan. Niinpä tietysti. Istuttiin juttelemaan elämästä ja parisuhteista, ihanaa avautumista. Olin todellakin tarkoitettu niin, että törmätään taas juuri nyt. Viherpipertäjä on kyllä jonkinlainen sielunveli, tuntuu aina tutulta vaikka tavataan kerran vuodessa. Ymmärrämme toisiamme.

Koko päivä oli huikea. Ihania ihmisiä, ihana ilma, ihanaa kaikki. Olen hirmu kiitollinen tuollaisista päivistä. Ja tuollaisista ihmisistä. Mukavaa viikonloppua!