Työmaasta.

Olen keksinyt uuden kirosanan. Perkela. Se viittaa vahvasti siihen meille kaikille hyvin tuttuun valtakunnalliseen laitoikseen, jonka parissa olen tämän viikon puuhastellut. Ensin oli kaksi päivää koulutusta, sitten työkaveri sairastui ja minä jatkoin omin päin ja älyin. Mutta ihan hyvin menee. Oppi on tarttunut.

Viihdyn työpaikalla. Olen yhä vain hämmästyneempi siitä, miten harhainen olin tästä työnkuvasta. "Haen jotain helppoa aivot narikkaan hommaa..." Epäonnistuin täydellisesti. Tässä työssä pitää olla aivan superskarppina koko ajan. Jos ei ole, tekee virheitä. Jos tekee virheitä, niiden korjaaminen vie aivan suunnattomasti aikaa ja saattaa aiheuttaa huutavia asiakkaita. Joten kannattaa ajatella koko ajan.

Pidän työstäni, koska saan asiakaspalvella ihmisiä, mutta voin silti vetää hiukset solmunutturalle aamusuihkun jälkeen töihin lähtiessä ja istua verkkareissa ilman meikkiä. (Edelleenkään minulla ei oikeasti ole niitä verkkareita. Pitää varmaankin kirjoittaa joulupukille.) Sen lisäksi tämä on ehdottomasti tiimityötä. Sermien yli huudellaan tietoja, kysellään matkoista, selvitellään varauksia. Yksi valvoo yhtä hälyikkunaa, toinen toista, kolmas kyttää sähkopostia ja neljäs reitittää matkoja. Ihmettelen usein kuinka kauan kestää, että oppii muistamaan niin paljon nimiä ja paikkoja ja yksityiskohtia ja poikkeuksia.

Nyt on ollut aika hiljaista, mikä on tietysti aivan mahtava asia, sillä minäkin toimin vielä hitaasti. Mutta kiire on tulossa, kunhan syksy lähestyy. Sellaisessa kiireessä on kyllä jotain kiehtovaa. Oman elämäni kiireet olen onneksi onnistunut kitkemään aika hienosti. Kiire on mielentila ja minä en sitä tarvitse. Mutta se sellainen yleinen hektisyys ja hallittu kaaos on upeaa. Halusin nuorena toimittajaksi juuri siitä syystä - toimitus on paikkana (minun päässäni) täydellinen työympäristö. Deadlineja ja painetta ja viimeiseen asti pinnistämistä. Sitten kun lehti menee painoon, niin se on sitten siinä. Mitään ei ole enää tehtävissä, paitsi aloittaa se sama ruljanssi uudestaan. Jostain syystä tämä nykyinen työympäristö muistuttaa jollain tavoin tuota mielikuvaa. Monen ihmisen elämään vaikuttavat deadlinet pitävät työrytmin ripeänä.

Nolottaa myöntää, mutta tässä onkin sitten elämäni kuulumiset tällä erää. Työjuttuja. Kamalan aikuista. Lupaan hullutella viikonloppuna oikein kunnolla.