Ségny, Ranska.

Terveisiä Ranskan vuoristosta! Lensin ensin Helsingistä Frankfurtin kautta Geneveen, josta ihmeellisen onnenjohdatuksen avulla päädyin oikealla bussilla oikeaan kylään Ranskan puolelle, jossa ystäväni oli minua vastassa. Rajalla ehkä maailman parhaan näköinen (tummaihoinen) poliisi pysäytti bussin, ja kaikilta matkustajilta tarkastettiin passit. Sitä kuulemma tapahtuu hirmu harvoin. Olin laillisilla asioilla, kuten kaikki muutkin matkustajat, joten saimme jatkaa matkaa.

Lainaisosisko asuu perheineen 500 metriä meren yläpuolella Ségnyssä, ihan Sveitsin rajan tuntumassa. Täällä on kevät kai kolme viikkoa myöhässä, mutta hei - täällä on silti jo kevät! Ja se on suomalaiselle lähinnä kesä, tosin ilman vihreyttä. Puissa on jo monenväriset kukat, mutta ne lehdet tulevat puihin ja ruoho maahan vasta vähän myöhemmin. Ulkona tarkenee silti jo hihattomassa ja shortseissa. Istumme aina iltapäivästa iltaan talon terassilla nauttimassa olemisesta. Sain myös eilen vuoden ensimmäiset rusketusrajat. Ihan oikeasti! Olen aivan selvästi auringonpalvoja, siinä 'rakastan-lämmintä-yli-kaiken' merkityksessä.

Se vanha korni viisaus on taas todistanut oikeellisuutensa: Pitää mennä kauaksi nähdäkseen lähelle. Minä tulin Ranskaan asti tajuamaan muutamia tärkeitä faktoja elämästäni. En puutu niihin nyt, sillä haluan vain mehutella tällä kaikella vallitsevalla ihanuudella, mutta jälleen kerran sain muistutuksen siitä, mitä oikeasti elämältäni haluan. Tämä matka tuli täydellisen oikeaan aikaan. Varsinkin kun ottaa huomioon, että olin juuri muuttamassa elämääni ratkaisevalla tavalla. (Naimisiinmenot ja kaikki sellainen.) Nyt on aivan käsittämättömän hyvä olo. Ihan vain koska olen täällä. Ihan vain, koska muistin tärkeitä asioita. Asioita, joilla on merkitystä juuri minulle. Vain minulle. Olen selvästi ollut liian kauan Suomessa, sillä olin unohtanut. En tee sitä virhettä uudestaan.

Siitä huolimatta, ehdottomasti parasta eilisessä oli peseytyminen. Mietin miten minä voinkin olla näin onnekas? Olen täällä, Ranskan vuoristokylässä, mansikantuoksuisessa vaahtokylvyssä, kynttilänvalossa, punaviinilasi ammeen reunalla, lukemassa kirjaa Afrikasta. Tämä loma on niiiiiiin upea!

   

Matka.

Minä lähden nyt reissuun. Ihan ilman läppäriä. Tein sellaisen harkitun valinnan, että en ota konetta enkä järkkäriä mukaan. Hullua ehkä, mutta testaan tätä toimintamallia. Jos tämä on täysin väärä valinta, niin muistan lopun elämääni, että raahaan kaikkia niitä rojuja mukanani syystä. Tämä matka kestää kuitenkin vain viikon. Saatan selvitä. On taas aika muistella, miltä tuntuu kirjoittaa kynällä paperiin. Ja lupaan kertoa parhaat palat sitten, kun palaan.

Jätän nyt israelilaistanskalaisen mieheni, ja matkustan Sveitsin kautta Ranskaan tapaamaan suomalaista ystävääni ja italialaista... italiaanoani. Hyvin monikulttuurista. Arvatenkin tästä tulee mielenkiintoista.

Nautinnollisia päiviä kaikille!
 

Heräämisiä.

On niitä päiviä, kun oikein ahkeroi ja pakertaa ja saa vihdoin kaiken valmiiksi. Ja sitten huomaa, että on tehnyt asiat ihan pieleen. Että voikin vaikka aloittaa alusta. Pikkuisen saattaa kiristää silloin. Minulla oli sellainen päivä toissapäivänä, joten nyt on lähes kaikki rypyt silonneet pois, sen verran kovasti kiristi. Onneksi on myös niitä päiviä, kun kaikki menee ihanan leppoisasti putkeen. Voi nukkua kolme kertaa vuorokaudessa ja lukea kirjaa ja syödä hyvin ja saada mitä toivoo. Minulla oli sellainen päivän eilen. En tiedä tuliko rypyt takaisin.

Viimeinen yövuoro meni juuri niin kuin toivoin, eli älyttömän hyvin ja rauhallisesti. En tiedä tekikö yöstä niin mukavan juuri se, että tiesin vapaiden alkavan, vai oliko nyt oikeasti vain jotain miellyttävyyttä ilmassa. Melkein kaksi viikkoa lomailua alkaa än yy tee NYT!

Unenpöppörössä lähdin lampsimaan kotia kohti. Kävelin lumisateessa (!!!) ja hengitin raikasta ilmaa ja tuumailin. Luulin olevani valveilla, mutta sitten heräsin siihen, että istuin maassa. En muistanut miten olin tuohon paikkaan tullut. Jalkakäytäväjääradan päälle yöllä satanut lumi lähti kuin matto jalkojen alta, joten siinä minä sitten istuin maassa tomaattipussukan päällä. Alkoi naurattaa ihan hillittömästi, varsinkin kun oikeasti heräsin siihen paikkaan ja tilanteeseen. Ilmeisesti ihminen voi kävellä unissaan kotiin töistä. Nauratti lisää, kun koko loppumatkan näin erinäisiä sutimisjälkiä. Selvästi joku oli kaatunut myös pyörällä. Lumen alla oleva jäärata oli siis yllättänyt muutaman muunkin.

Kotona söin ilta/aamupalan ja kömmin nukkumaan. Muutaman tunnin päästä heräsin erikoiseen puheluun. Kulttuuri Arja soitti ja kysyi, saavatko he ottaa valokuvan minun maalaamasta taulusta heidän uuteen esitteeseen. Tuo kysymys olisi ollut kummallinen ilman univajettakin, mutta ymmärsin vastata kyllä. Olin tästä soitosta erittäin otettu.

Tähän loppuun vielä yksi helmi menneiltä vuosilta. Tämäkin muisto lennähti jalkoihini lapun muodossa tässä yksi päivä. Joku aika sitten eräässä illanvietossa oli soittamassa bändi, jonka laulaja sai siinä keikan aikana kuulla, että eräällä kapakan asiakkaalla oli samana iltana syntymäpäivä. Laulaja onnitteli ja sanoi: "Omistamme tämän seuraavan mukavan ydintuhosta kertovan biisin sinulle." En ollut ihan varma oliko se sarkasmia vai sattumaa, mutta tuo kyseinen rouva oli silminnähden kokenut jo kaikenlaista. Minua tilanne kyllä nauratti.

Nyt menen yrittämään uudestaan nukkumista. Hyvää päivää kaikille!
 

Niitä näitä.

Heräsin ilman minkäänlaista tuskaa. Se on aina miellyttävää, tosin sitä osaa arvostaa vasta kolmen päivän migreenin jälkeen. Ja yleensä sen unohtaa muutamassa terveessä päivässä. Ehkä piikki oli tarpeeksi tehokas estämään myös mahdolliset tulevat kipuilut. Toivon sitä kovasti.

Keitin kahvia ja istuin koneelle, kupit korvilla. Kirjoitin vielä iltavuoron jälkeen, joten ajattelin aloittaa nämä vapaat aamut vanhan kaavan mukaan, koska oli tuo hyvä kirjoitusvire päällä. Ei tämä ole kuitenkaan yhtään samanlaista, sillä israelilaismies nukkuu nyt tuossa vieressä. Olen miettinyt tätä jo tovin. En tuota miestä, vaan ylipäätään kirjoittamista ja muuttunutta arkea tässä uudessa elämässäni. Testailen itseäni. Keskittymiskykyä ja sen sellaista. Haittaako unissaan pyörivä olento minua enemmän kuin tietokonetta naputtava minä häntä? Osaanko minä keskittyä enää, vaikka minua häiritään? Pystynkö kirjoittamaan, vaikka minä häiritsen ja tiedän häiritseväni, mikä tietysti häiritsee minua itseäni kaikista eniten. Tämä on yksi niistä asioista, joihin pitää nyt vain tottua. Ja kun katsoo mitä saan vaihtarina, niin totun ihan mielelläni.

Käytiin messuilla. Rakentaminen ja talotekniikka. Kuulostaan miesmessuilta, mutta nikkaroiva tilasomistaja minussa innostui. Messut olivat sellaiset kuin Suomessa ja pienessä kaupungissa messut ovat. Näyttävyys ja se sellainen ihmisten innostaminen puuttuu aina. Mutta sellaiset jutut eivät taida toimia täällä Suomessa. Luulen, että me suomalaiset haluamme meissuillakin liikkua ihan omaan tahtiin rauhassa, katsella ja tuumailla. Melkein tympii, jos joku tulee puhumaan. Yleensä minä innostun kaikesta hullusta, messuilen innosta piukeana. Siis tietenkin vain sivusta katsellen, kun muut kokeilevat outoja juttuja, mutta silti. Nyt minulla kuitenkin oli suomalainen olo ja ehkä juuri siksi pidin näistä latteista messuista. Ei ollut mitään överiä.

Matka lähestyy. Olen hirmu innoissani, mutta samalla jotenkin hirvittääkin. Ihana nähdä ystävää, ihana nähdä Marcoa, ihana nähdä uusia paikkoja ja uusia ihmisiä... Mutta silti. Ehkä tämä on ihan normaalia jännitystä. Menen nyt kirjoittamaan listaa asioista, mitä tarvitsee ottaa mukaan. Lista auttaa aina.
   

Pause.

Ei sitten kyllä tanssittu. Aamuilon jälkeen hymy pyllyssä avasin ulko-oven kömpiäkseni ulos kellarista kohti työmaata, ja sitä riemua riittikin aina siihen asti. Sain leipäveitsen kokoisen puukon silmään, kuvainnollisesti. Migreeni iski itsensä takaisin, takaraivoon saakka. Perkeleen Suomi ja kevätaurinko ja lumen kirkkaus. Siellä sitä sitten istuin töissä aurinkolasit päässä "kouluttamassa" uutta Veeraa. Onneksi olin sen verran ennakoiva, että otin myrkyt mukaan töihin. Niiden avulla selvisin iltaan. Vähän ehkä saattoi kieli sammaltaa, mutta mitään sen suurempaa syntiä ei ilmeisesti tapahtunut.

Uusi aamu toi uuden toivon, joka kyllä hyytyi sitten sitä mukaa, kun aurinko kirkasti sisätilaa. Lampsin suosiolla piikille työmatkalla. Ihan sitä tainnutusta en ottanut, sillä oli tosiaan päästävä vielä töihin sen jälkeen. Ja oltava työkykyinen ihan iltaan saakka. Nauratin työkavereita istumalla coolisti arskat päässä sisätiloissa. Onneksi asiakkaat eivät näe meitä. Tämä on ehdottomasti yksi niistä työni parhaista puolista. Kuinka monella työpaiklla voi olla pyjamassa tai silloinkin, kun "tukka on kuin kissan imeke" kuten työkaveri sen niin kauniisti kerran muotoili? Meillä voi olla. Joka tapauksessa, näistä aurinkoisista oireista johtuen koko elo on nyt ollut vähän pausella.

Eilen kävin pomon kanssa kehityskeskustelun. Pimeässä, mutta kuitenkin. Se oli hyvin kehittävä. Mukavia uusia muutoksia tiedossa. Mukavia siis vain siinä tapauksessa, että pitää muutoksista. Olin jollain lailla valmistautunut tähän puheluun jo etukäteen, mutta siitä huolimatta se sai miettimään tulevaa enemmän. Kaikki oli jo ihan selvää ja tiedän mitä haluan, mutta silti sain nyt ihan hyviä varasuunnitelmia, tai ainakin niiden aiheita. Jostain syystä kaikki viittaa nyt siihen, että minun unelmat toteutuvat yksi toisensa jälkeen. Oli jo aikakin.
   

Blogi pelastaa.

Olen nähnyt omituista unta vanhasta ränsistyneestä talosta. Näen unen usein, mutta en juuri koskaan samasta mökistä. Tönö on aina minulle vieras, tosin unessa se tietysti on jollain tavalla tuttu. Jonkun omistama. Aamulla herään ja tiedän, etten ole koskaan sellaista nähnyt. Mielikuvitukseni on keksinyt sen paikan ja talon ja kaiken. Yleensä unilla on edes jonkinlainen yhteys todellisuuteen, mutta nyt en löydä sitä. Erikoista.

Pääsin melkein piikille eilen. En sille lopulliselle, vaan pelastavalle. Ainoa vapaapäivä meni migreenin kanssa maatessa. Tai ei maatessa, makuulla ei voi migreenin kanssa olla, mutta istuin arskat päässä keittiön lattialla. Siellä on pimeintä. Mukavasti antaa perspektiiviä elämään tuollainen. Ei juuri haittaa nojatuolilla roikkuvat vaatteet enää. Tai tiskit tai pyykit tai kämppääni valloittava kaaos. Ei paina työjutut mieltä ollenkaan, eikä mikään muukaan. Aikamoinen myrkkycocktail tuli otettua, mutta silti. Selvisin ilman sairaalakäyntiä. Tänään minulla on maailman paras päivä, sillä migreeni on mennyt pois. Ja nyt tanssitaan.

Sain kuulla, että minua on stalkattu ostoskeskuksen valvontakameroista. Minä olin mahdollisesti kidnapannut kadonneen henkilön. Vartijat ilmeisesti koettivat selvittää kenen kanssa tämä mies oli nähty viimeksi. Minun. Joten tietenkin minä olen se, joka piti kaveria vankina täällä kellarissa. Pitää kai olla ihan tyytyväinen, ettei poliisit tulleet hakemaan. Kotietsintä olisi ollut tosi noloa nyt, kun tämä kevätsiivouskin on niin vahvasti kesken. Kuulin tästä kaikesta vasta viime viikolla erittäin omituisella tavalla. Yksi blogini lukija kuuli tarinan tästä kadonneesta miehestä ystävältään ja laski yhteen yksi plus yksi. Siitä seurasi vuoden absurdein keskustelu lähes tuntemattoman ihmisen kanssa. "En nyt oikein tiedä miten tämän sanoisin, mutta sitä sun miestä etsitään..." Kuulin sanat ja ymmärsin sillä suomea se oli, mutta silti. Whaaat?!

Mitä tästä siis opimme? Jos viet miehen ostoskeskuksesta kotiisi, pidä huoli siitä, ettei hän sammuta puhelinta tai unohda sitä takin taskuun kahdeksi päiväksi. Ja katso, että hän muistaa ottaa laturin mukaansa, sillä kännyköistä loppuu virta nopeasti.
   

Sattumia ja tarkoituksia.

Minulla on ilmeisesti maailman paras poikaystävä. Toivoin sellaista Universumilta, mutta jotenkin en silti aivan täysin uskonut, että sellaisen voisin oikeasti löytää. Toisaalta, oikeastaan Alpo löysi minut. (Nyt tietysti pitää ajatella niin, että myös Alpo toivoi maailman parasta tyttöystävää. Ja luonnollisesti sellaisen sai.) Olen huomannut, että me olemme hirmu samikset. Jostain syystä meillä on joku erikoinen yliyhteys. Tai sitten meille vain tapahtuu aivan käsittämättömän paljon hassuja sattumia. Annan muutaman esimerkin.

Alkuviikosta Alpo otti valokuvalaatikostani itselleen yhden kuvan. Ihan summassa, sen josta eniten piti. Seuraavana päivänä kaunista minua ihaillessaan hän sitten käänsi kuvan ja huomasi sen takana olevan päivämäärän, jonka valokuvaamot paperiin aina laittavat. Kuvaan oli painettu Alpon syntymäpäivä. Selvä merkki.

Minä päätin aamulla tehdä yllärinä Verikostoaamiaisen sillä aikaa, kun toinen meni suihkuun heräämään. Alpo tuli suihkusta ja alkoi puhua että kuule, osaisitko sinä tehdä sitä sellaista aamupalaa, mitä siinä yhdessä Verikostoleffassa tehtiin... Kaveri jäi tuijottamaan pannua silmät pyöreänä. Minä en enää näistä jutuista niin ylläty. Ja tästä asiasta ei ollut minkäänlaista keskustelua aikaisemmin, ei oltu puhuttu edes tuosta leffasta. Ikinä.

Meidän molempien suosikkikirjailija on Paulo Coelho. No, se ei vielä tarkoita mitään, monet tykkää Paulosta. Mutta minuun toiseksi eniten vaikuttanut kirja on Salaisuus. Sen on oikeasti aika harva normaali ihminen lukenut. (En väitä kuuluvani siihen joukkoon, lähinnä vain koitan todistaa väitettäni.) Kovin moni ei edes tiedä tuosta kirjasta. Alpolla on vain kolme kirjaa mukana Suomessa, ja yksi niistä on tuo samainen Salaisuus. Tietysti nurinkurisesti hepreaksi lopusta alkuun kirjoitettuna, mutta silti. Melko erikoista. Melkeinpä kohtalomaista.

Näiden kummallisten sattumien lisäksi lainaan taas itseäni, haluan nimittäin muistuttaa siitä minkälaisia toiveita olen lähetellyt Universumille:

Se maailman ihanin poikaystävä ei missään nimessä polta, hän on minua nuorempi ja pidempi (eikä saa olla mikään naru), rehellinen ja kiltti (ja vähän tuhmakin), fiksu ja aito. Jenkkifutisharrastuksesta saa lisäpisteitä. Ja hörökorvista. Ai niin joo, tyypin pitää olla myös vapaa!

Täsmälleen tuollainen ihana mies minulla on kotona.
(Paitsi, että vapaa se ei kyllä enää ole.)
 

Ujo piimä.

Törmäsin taas viisaisiin sanoihin.

Ujoilla ihmisillä on paljon annettavaa ihmiskunnalle. Maailma olisi parempi paikka, mikäli he vain oppisivat hallitsemaan pelkojaan niin, että kykenisivät toimimaan. Luonteenpiirteenä ujous on lähisukua myötätunnolle, tarkkanäköisyydelle, intuitivisuudelle ja herkkyydelle - eikä niitä ominaisuuksia totisesti kannata ujostella.

Tuo oli hyvä uusi näkökanta siihen, mikä toisinaan on mieltä painanut. (Kiitos vain Positiivareille.) Olen tehnyt kovasti töitä sen eteen, että olisin rohkeampi. Nyt mietin, että ehkä on ihan hyvä olla vähän ujo välillä. Se on minun luonne, ja luonnetta ei voi muuttaa. Ihminen voi kehittyä, oppia asioita ja poistaa huonoja tapojaan, mutta se mikä on ominaista, se pysyy. Asioita voi yrittää peittää, mutta siellä ne silti ovat. Arkuus on minun mukana aina, vaikka harjoittelen rohkeaksi ja teen pelottavia asioita. Minä toimin silloin kyllä erityisen rohkeasti, mutta olen silti ujo.

Olen koittanut miettiä voiko arkuudelle olla joku toinenkin syy kuin luonne. Onko minut kasvatettu pelkäämään? Ainakaan autoa en uskalla ajaa, koska äitini pelkää ajamista ja muisti sen kertoa joka kerta, kun ratin taakse joutui. Mutta sitten toisaalta, isäni ajoi rallia ja viihtyy hyvin kuskin paikalla. Ehkä isän malli ei ole tarttunut, koska isä ei ole juuri osallistunut kasvatukseeni. Ei hän ole ollut mallia näyttämässä, ainakaan yhtä voimakkaasti kuin äiti. En tiedä. Käännyn yhä enemmän sen puoleen, että arkuus nyt vain on osa luonnettani. Hyvä osa.
 

Aamu.

Käsi pystyyn ken yllättyy jos sanon, että olen tässä taas tyhjentänyt kotia. Juu, onhan tätä jo tehty tovi. Mutta kun kellari vain aina täyttyy uudestaan. Tällä kertaa menin ja täytin kotini vielä miesolennolla, joten arvatenkin entiset systeemit eivät todellakaan enää toimi. Samalla löysin vaikka minkälaisia juttuja, jotka olin piilottanut itseltäni kaappeihin odottamaan oikeaa aikaa. En tiedä kuinka oikea tämä aika on, mutta nyt kaappeja kuitenkin taas pengoin.

Uskon yhä siihen, että asiat on helpompi pitää järjestyksessä, jos niitä on vähemmän. Ja minulla on aina paljon. Mistä johtuen järjestyskin on aina tosi kovan työn takana. Varsinkin nyt kun mies on täällä auttamassa kaaosta. Mutta minulla on uusi motiivi. Käyn tavaroita läpi kysymällä pidetäänkö me tämä vai ei? Otetaanko me tämä mukaan, kun muutetaan ulkomaille, vai ei? Ja nyt on ihan oikeasti toinen ihminen vastaamassa, ei tarvitse sivupersoonilta kysellä. Tekemisessä on ihan eri fiilis.

Tänään on hirmu hyvä aamu. Heräsin maailman ihanimman miehen vierestä, tein aamukahvin ja aloitin puuhastelun. Lopulta kampesin koneen ääreen kirjoittamaan. Uudistuneita vanhoja perinteitä. Tästä päivästä tekee hyvän myös sellainen pieni yksityiskohta, että tuo maailman ihanin mies lähti aamulla kouluun. Saan siis viettää laatuaikaa ihan itsekseni. Aivan supermahtavaa. 

Helsingin reissun seurauksena sain toivomaani uutta työtä. Olen innosta piukeana tekemässä nyt käännöstä eräänlaiseen harjoituskirjaan. Vasta aloittelen, mutta jo nyt olen ihan onnessani. Tätähän minä juuri halusin! Työ, jota voin tehdä pyjamassa kotona silloin, kun tuntuu itsestä hyvältä. Elämä hellii. Sen lisäksi omasta kirjasta on nyt 4/5 niin valmis, että teksti on jo menossa luettavaksi korjaajille. Aivan mieletöntä. Tänään kirjoitan lisää, sitä viimeistä osuutta.

Kaiken muun upean lisäksi tajusin eilen, että hitto, minä oikeasti rakastan. Ei mitään ihastumishullaantumista, vaan sitä aitoa ja oikeaa, rehellistä rakkautta. En edes muista milloin olisin tuntenut jotain näin voimakasta ja aitoa. Melkoisen hyvä fiilis.

Tähän loppuun vielä biisi, jonka kuulin vasta ihan muutama päivä sitten ensimmäisen kerran. Aivan mahtava. Ensinnäkin tuo biisi on huikea, mutta vielä boonuksena: Miten ihmisen silmät voikin olla noin vaikuttavat?

   

Elämä.

Yksi minun suosikkikirjailijoista on Paulo Coelho. Tässä olisi mielenkiintoinen linkki, jossa Paulo puhuu elämän tarkoituksesta ja kysyy mikä ylipäätään on elämän tarkoitus. Meistä kumpikaan ei sitä tiedä, mutta Paulolla on kyllä hyvä vastaus. Sillä ei ole väliä. Tärkeää on vain se, minkä merkityksen annat elämälle. Minusta tuo on paras oivallus pitkään aikaan, vaikka ei ollut edes oma. Minä kirjoitin kokonaisen kirjan siitä, kuinka lähdin etsimään merkitystä elämälle, ja nyt Paulo tiivisti koko tarinan yhteen pieneen lauseeseen. Auts. Ilmiselvästi tässä on nyt tilaisuus erottaa jyvät akanoista ja kirjailijat harjoittelijoista. Joka tapauksessa, nuo sanat toivat kyllä jonkinlaista lohtua elämään, ja ennen kaikkea kannustivat jatkamaan kirjoitusta.

Välillä on hyvä saada tuollaista satunnaista kannustusta, sillä elämä heittelee ja joskus kirjoittaminen jää kakkossijalle. Minulla on työ, joka vie paljon aikaa. Sitten on helposti kaaostuva koti, jota yritän edes jollain tavoin pitää kurissa silloin, kun en ole töissä. Nyt on vielä mies, joka sotki ihan kaiken muunkin. Arvatenkin kirjoittaminen on ollut nyt vähän vähemmän mielessä. Mutta siihen tulee muutos. Heti. Kutuaika on ohi, arki saa tulla. Ei saa unohtaa sitä mikä on tärkeintä. Ja niin itsekkäältä kuin se kuulostaakin, minä itse olen elämäni ainoa päähenkilö. Ei ole kovinkaan paljon asioita, mitä en tuon jumalaisen miehen eteen tekisi, mutta minun on silti seurattava omaa tietäni.

Nyt kun asiaa mietin, ehkä tämä on vielä tärkeämpi oivallus, kuin Paulon.

Uutinen.

Voi hyvänen aika. Ihmiset menivät aivan sekaisin, kun sanoin Facebookissa, etten saanutkaan hamekangasta. Oikeasti. Sain yhteydenottoja sellaisiltakin tyypeiltä, joista en ole kuullut mitään yli vuoteen. Uutiskynnys on ylittynyt ihan selvästi, Facebookiin tuli älyttömän monta kommenttia. Työkaveri teki listan asioista, jotka minun pitää nyt muistaa ja tehdä ja tietää tuleviin häihin liittyen. Kukaan ei kuullut kun sanoin, etten minä edes halua häitä. Naimisiin voi mennä ilman niitä kermakakkukemujakin. Mutta okei, minun piti opetella juhlimaan asioita. Luin listan tulevalle sulholleni ja hän puhalteli yhtä tuskissaan.

Jotain uutta
Jotain vanhaa
Jotain sinistä
Jotain lainattua
Päivämäärä
Kellonaika
Todistajat
Vihkiukko
Vaatteet
Vihkipaikka
Jotain kilistettävää
Sormukset
Valat
Sano tahdon

Sanoin, että todistajaksi otetaan jotkut random tyypit kadulta. Työkaveria kauhistutti. Minua sen sijaan nauratti melkoisesti, kun kysyin Alpolta asiasta... "Otetaan jotkut random tyypit kadulta." Selvästi olen löytänyt oman mieheni.

Olen jotenkin ihmeissäni tästä kaikesta. Minä sain kaiken sen mitä halusinkin. Ihan yhdellä kertaa. Nyt sitten pitää vain opetella elämään miehen kanssa. Se on haastavaa, sillä olin jo niin tottunut olemaan yksin. Saamaan kaiken mahdollisen oman ajan ja olemaan kuin... No, kuin kotona. Hirmu pieni uhraus kuitenkin, kun ottaa huomioon mitä kaikkea ihanaa saan vaihtarina.