Intohimo.

Luin sellaisen elämänohjeen, joka kiteytti kaiken oleellisen. Se oli oikeasti kuva ilman kuvaa, pelkkä teksti. Paljon painavia sanoja. Yksi lause kuului näin: Ask the next person you see what their passion is, and share your inspiring dream with them. Jäin tapani mukaan miettimään tuota. Passion. Ihana sana. Se käännetään intohimoksi, mutta suomalainen versio ei ole niin vaikuttava. Jostain syystä sanassa on aivan erilainen kaiku. Saattaa johtua kirkon määrittämästä paheiden luokituksesta, himo kun on kuolemansynti. Kirkko on saanut niin moneen asiaan negatiivisen sävyn. Passion sen sijaan on pelkkää rakkautta.

Mietin mikä minun intohimoni on. Tunnen niin tavattoman voimakkaasti monet asiat. Mistä tietää mikä on intohimo ja mikä vain sitä ihan tavallista tekemisen riemua? Yritin löytää sanalle jonkin selityksen, mutta sain vain "kovaa halua" ja linkkejä jostain suomalaisesta bändistä... Ehkä muutkaan eivät osaa selittää intohimoa. Minun intohimoni voisi olla kirjoittaminen. Ja virkkaaminen. Teen kumpaakin päivittäin. Molemmista nautin ja molemmat auttavat selvittämään ajatuksia. Ehkä olenkin intohimoinen ajattelija? Ei. Luulen, että pitää olla vähintään Esa Saarinen, että voi nimittää itseään sellaiseksi. Mutta se, mitä kohtaan tunnen tällä hetkellä eniten kovaa halua, on henkinen kasvu. Voiko ihminen olla intohimoinen henkinen kasvaja?

Ennen kurjat ajat saivat minut aika maahan. Suru tai kiukku tai pettymys löivät koko minut pohjalle. Mentorini on ohjannut toiseen suuntaan, antanut lempeästi napakoita ohjeita, lähettänyt kirjoja ja CD-levyjä. Ei niinkään opettanut, vaan kehottanut oppimaan. Ja nyt kurjat ajat eivät enää lannista. Osaan jo melko hyvin kääntää huonon fiiliksen hyväksi, pitää muiden kiukun erillään itsestäni. Ja joka kerta kun tulee vastaava haastava tilanne, huomaan miten paljon minä olen taas kasvanut. Olen kehittynyt ja matkannut huippuharppauksen henkisen kasvun tiellä. Tulen siitä huomiosta aina iloiseksi, sillä olen tehnyt tämän kaiken itse.

Luin reikimasterini blogia pitkästä aikaa, ja sieltä löytyi suunnattoman hieno ajatus. Aion nyt lainata sen tähän:

Olen erittäin vahvasti sitä mieltä, että KUKAAN ei voi saada ketään toista valaistumaan. Henkistä tietä ei voi saada toiselta, ei ostaa, ei kerätä suorituspisteitä, eikä valaistumista tai ylösnousemusta saavuta, vaikka kävisi miljoona kurssia, hoitoa, istuisi päivät pitkät meditaatiossa tai ripustaisi ikkunaan miljoona kristallia ja polttelisi suitsukkeita niin että hengitys vinkuu. Gurujen aika on ohi, jokaisen pitää olla ihan itse oma gurunsa, ja luottaa siihen, minkä tietää sisällään olevan oikein ja totta.

Tuo kirjoitus tuntui tosi hyvälle. Olen paininut tuollaisten kysymysten kanssa jo pitkään. Huomasin, etten olekaan kompuroinut yksin pimeässä, vaan tehnyt juuri niin kuin pitääkin. Ihan vahingossa. Olen kuunnellut sydäntäni yhä enemmän. Joku aika sitten mietin, että mitä helvettiä minä teen täällä Thaimaassa, mutta en mieti enää. Tämä on juuri se paikka missä minun pitääkin nyt olla. Minun piti tulla tänne huomaamaan, miten pitkälle olen päässyt.

Ensimmäinen vastaantulija oli Toyboy. Kysyin mikä on hänen intohimonsa. Vastaus yllätti, sillä hän ei tiennyt. Oli menettänyt intohimonsa. Kysyin onko hänellä kuitenkin sellainen ollut joskus (koska yhä kiinnosti tietää mitä se voisi olla) mutta muminasta päättelin, että ilmeisesti ei. Olin kuvitellut, että noinkin tulisella persoonalla olisi ainakin muutama intohimo hihassaan. 

En jakanut unelmaani Toyboyn kanssa. Arvelin, että hän kyllä jo tietää, jos on minua yhtään kuunnellut. Ja rehellisesti sanottuna, en usko että Toyboyta kovin paljon unelmani enää edes kiinnostaa.

Tässä vielä kuva, joka aiheutti tämän viimeisimmän ajatteluryöpyn.