Nuorena minun unelma-ammatti oli toimittaja. Toimittaja on se tyyppi, joka pääsee aina mukaan juuri sinne missä tapahtuu, mutta ei koskaan ole huomion keskipisteenä, vaan vähän siinä sivussa. Huomaamaton. Kun toimittajasta tulee näkyvä ja kuuluisa, jotain on mennyt pieleen. (Ellei hän todellakin ole erityisen lahjakas ja tunnettu vain esimerkiksi kirjoituksistaan, eikä ole antanut sen nousta päähän. Minä usein yksinkertaistan asioita vaikka hyvin tiedän, ettei elämä ole niin mustavalkoista. Mutta jos olet lukenut blogiani, niin se ei tullut yllätyksenä. Se on vain tapa kirjoittaa. Kerron tämän ainoastaan sen takia, ettei joku toimittaja nyt sitten vedä hernettä nenään tästä.)
Nykyään en halua olla toimittaja. Työtehtävät ovat muuttuneet. Tuntuu, että tärkeintä journalismissakin on raha. Mitä suurempi skandaali, sitä paremmin se myy. En ole perehtynyt asiaan, mutta luulen, että Suomessakin juttujen tyyli ja sisältö riippuu paljon siitä kuka maksaa. Joka tapauksessa, se toimituksessa oleva kuhina, paineen alla tekeminen ja deadline-kiireet ovat yhä jotain sellaista, mikä saa minut eloon. Pystyn toimimaan todella pitkään ja todella tehokkaasti tuollaisessa tilanteessa.
Kolikon kääntöpuoli on sitten se, kun hommat on tehty. Kun kaikki on valmista, tulee romahdus. Nukahdan pystyyn. Jos antaa kaikken, ei jää mitään. Sellainen on pidemmän päälle keholle aika raskasta. Ja mielelle.
Huomasin, että toimin samalla tavalla myös omassa elämässä. Tässä oli muutama erityisen raskas päivä. Pakkasin, muutin kaverin sohvalle, opettelin ajamaan mopolla, ajoin mopolla, reissasin, etsin uutta kotia, pakkasin, muutin taas. Koko tuona aikana en saanut nukuttua. Kävin aivan ylikierroksilla. Ja kun viimein sain uuden kodin oven kiinni, hajosin täysin. Kaaduin sänkyyn, enkä jaksanut edes liikkua.
Ilona on nyt vähän väsynyt. Annetaan sen nukkua tämä viikko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti