Mummeli.

Nyt muuten paloi kiinni. Minun tämän päivän kirjoitus on POISTETTU! Mitä helvettiä? Pari ihmistä ehti käydä kommentoimassa, mutta nyt ei löydy koko tekstiä mistään. Onpa muuten kannustavaa kirjoittaa, kun joku nörde käy sitten poistamassa tekeleen. Hei nyt oikeesti! Vähän äkkiä takaisin se juttu, varsinkin kun ei ole minkäänlaista syytä minkäänlaiseen sensuuriin. Pitää etsiä parempi palveluntarjoaja. Ehdotukset otetaan vastaan. Eipä ole tällaista joutunut ennen kokemaan. Mahtoi olla pelottavaa, kun tänään blogia oli lukenut ennätysmäärä ihmisiä. En tiedä miksi. Enkä myöskään ymmärrä miksi se olisi niin uhkaava seikka, että ihan pitää teksti poistaa.

Joka tapauksessa, menin selvästi taas tuumasta toimeen. Nyt minulla on assari. Eikä hän ole ollenkaan moraalisesti väärä. Se taiteilijakaapista ulos tullut tyyppi ei vielä aamulla osannut tarkalleen sanoa mitä nyt haluaisi tehdä, joten hän esitteli itsensä tittelillä ilonan assari. Tosin hyvin luultavasti minä olen erittäin vähän johtavainen näissä jutuissa, sillä iltapäivällä meillä oli jo aivan uusi ja upea idea, josta syntyy uskomaton tuote ja suunnaton työmaa meille molemmille. (Assarin idea.)

Näin se vain menee, valmennuksessa ja elämässä. Yhden ajatus ruokkii toisen ideaa. Ja minä olen tietysti pää kolmantena jalkana menossa mukaan kaikkeen kivaan. Pitäisi yrittää vähän jarrutella, mutta koska olen jo niin monta vuotta kärsinyt jarruajatuksista, ja koska tämän päivän kouluttaja erityisesti kehoitti epäonnistumaan, niin en vain voi enää estellä itseäni. Sitä paitsi meille löytyi Assarin kanssa heti yhteys. Tai oikeastaan muutama. Henkinen ja elämällinen ja terveydellinen. Oli aivan selvää, ettei tämä tuttavuus voi mitenkään olla sattumaa. (Enhän minä edes sattumaan usko.)

Assari. Sain 30 sekunttia aikaa piirtää hänet. 

(Hiukset väritin jälkikäteen yliajalla.)

Ja sitten muihin aiheisiin. Kävin eilen kaupassa. Ovella ihmettelin, kun maassa oli muutama veritippa. Ajattelin heti synkästi, että sieltä on vartija poistanut jonkun ryökäleen voimakeinoin. Sitten näin pelokkaan mummelin, jonka naamasta valui verta, jota hän koitti pyyhkiä paperiin. Olin niin yllättynyt tästä, että kävelin vain kiireesti sisälle kauppaan. Kassalla ollessani kuulin, kuinka yksi myyjistä sanoi laittavansa rouvan ostokset kylmään, että hoitaja voi sitten ne käydä hakemassa. Samalla myyjä huomasi, että jogurttipurkki oli mennyt rikki ja hän sanoi sen ääneen. Vasta siinä vaiheessa mummeli todella hätääntyi. Se oli liikaa.

Kotiin kävellessä mieleeni tuli muutama huomio.

1) Minä oletin, että joku vilpillinen, mahdollisesti humalainen, henkilö on saanut järjestystä ylläpitävältä taholta niin sanotusta isän kädestä. Olin iloinen, että systeemi toimii.

2) Kun tajusin, ettei näin olekaan, olin todella häkeltynyt ja kävelin nopeasti pois tilanteesta, vaikka kyseessä on vanhus ja vaikka minä pidän vanhuksista ja vaikka minä olen sitä mieltä, että vanhuksia pitää aina jäädä auttamaan.

3) Ilmiselvästi pelästynyt ihminen oli hyvin rauhallinen, kunnes jokin hyvin pieni asia puhkaisi kuplan. Mummo kesti kivun ja veren ja epämukavuuden ja kaiken sen hälinän, kunnes ostoksetkin olivat menneet rikki. Hyvin pieni asia sai kupin nurin. Tunnistin käytöksen. Sitä kestää tosi paljon monenlaista aina tiettyyn rajaan asti. Ja kun se raja ylittyy, sen ei tarvitse ylittyä kovin paljon.

4) Minä pystyn tekemään reikihoitoja, joten olisin ihan hyvin voinut jäädä auttamaan. Tiedän, että reiki-energialla on esimerkiksi tyrehdytetty verenvuotoa onnettomuuspaikalla, mutta vaikka tämän hihhuloinnin nyt jättäisi huomiotta, ihan vain rauhallinen läsnäolo olisi voinut auttaa tuota mummoa rauhoittumaan.
 
5) En jäänyt auttamaan, vaan kävelin vain pois. Taas. Oli niin kova kiire. (Kotiin syömään yksin.)

En ymmärrä yhtään. Missä vaiheessa minusta tuli ihminen, joka kääntää katseen ja kävelee pois? Jos tämä olisi tapahtunut jossain muualla, olisin takuuvarmasti istunut siellä mummelia kädestä pitämässä ja jutellut mukavia kunnes kyyti tulee paikalle. Miksi minä toimin näin täällä tuppukylässä? Olin aivan kuin ne muut siinä vieressä seisovat, mutta hätäisesti katseensa pois kääntävät suomalaiset. Huolestuttava havainto. Ihan hävettää.