Irlanti.

Valmennuksen aikana meitä rohkaistiin löytämään se sisäinen sankari. (Hyvä kirja muuten, ei tosin liity nyt tähän aiheeseen.) Siis oma alter ego supersankari! Minä en osaa lapsia ja muutenkin olen tosi huono kaikissa leikkimisjutuissa, joissa tarjotaan mahdollisuus itsensä silmittömään nolaamiseen. Se on toisinaan jopa kiusallista, että aikuiset laitetaan leikkimään. Tai siis aina aluksi se tuntuu siltä. Mutta olen huomannut, että se tunne kyllä katoaa, kun silti vaan tekee ja toimii, menee mukaan ja heittäytyy. Voitko kuvitella - minä heittäytymässä! Ja ihan tosissaan. (Koska yhä harjoittelen sitä rentoa leikkimielisyyttä.)

Eilen siis kaivettiin esiin oma sisäinen supersankari. Omien kykyjen leikkimielinen liioittelu ja tutkiskelu. Tietysti tein sankarityöni tunnollisen tarkasti annetun ajan puitteissa, enkä ollut oikein tyytyväinen lopputulokseen. Mutta sehän oli vasta ensimmäinen versio! Mieli täyttyi parannusehdotuksista samaan tahtiin kuin paperi niistä ensimmäisistä ajatuksista. Päässäni oleva supersankarini oli aivan toisenlainen. Joten päätin myöhemmin tehdä kakkosversio. (Noloa, kun kaikki pitää aina ottaa niin pirun tosissaan, mutta kerron tämän silti.) Jatkoin tuota ajatusta, koska tajusin, että tämähän on aivan sairaan hyvä konsti buustata omaa itseään. Jotkut meistä tarvitsevat sellaista. Jos piilottaa omat hyvät jutut sellaisen hölmön hahmon taakse, niin jotenkin kummallisesti se itsensä kehuminen ei olekaan niin noloa, koska silloin saa ihan luvan kanssa liioitella ja hölmöillä. Ja silti alitajunta ottaa kehut vastaan. Nerokasta.

Kaikkien näiden suunnattomien ajatuksien vuoksi uni ei tullut, mutta koska ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä, niin katsoin netistä Vain elämää -sarjan uusintaa. Kaikki tietävät mikä sarja se on, paitsi minä en tiennyt ennen tätä. Muusikkoporukka oli ottanut Erinin emännäkseen ja lauloivat omia sovituksia hänen tuotannosta. Oli kyllä hienoja tulkintoja! Musiikki on niin ihmeellistä. Ihan tippa linssissä niitä kuuntelin. Wow. Ja nyt minä haluan takaisin Irlantiin.

Tuo ajatus on käynyt mielessä jostain syystä usein. Tuohon ohjelmaan Irlanti liittyi sillä tavalla, että Erin kertoi opiskelleensa siellä musiikkia tai laulamista tai jotain. Toinen syy ajatukseeni on se halvatun elokuva, P.S. I love you. Kun näin sen ensimmäisen kerran Malesiassa, tuli heti sellainen tunne, että en tainnut antaa Irlannille ihan niin reilua mahdollisuutta kuin olisi voinut. Tai pitänyt. Minä menin sinne ihan väärällä tavalla, väärästä syystä. Perse edellä puuhun, niin kuin tapana on ollut. Ja siellä oli niin saakelin kylmäkin.

Toinen kerta on sitten varmasti parempi, ihan niin kuin kävi Italian kanssa. Minähän inhosin sitä maata ensimmäisen kerran jälkeen ja vannoin, etten enää ikinä jalallani astu niiden rajojen sisäpuolelle. Vaan toisin kävi. Ja nyt rakastan tuota toista kotimaatani. Niin voi ihan hyvin käydä myös Irlannin kanssa. Minun täytyy hioa tätä ajatusta. Voisin mennä käymään siellä vaikka syksyllä, ihan vain lomailemassa. Syyskuu on kuulemma Irlannin paras kuukausi. Pitää myös aivan ehdottomasti käydä katsomassa sitä länsirannikkoa. Ja vaikka tuolla saarella ei silloin enää ole yhtään ihmistäni, niin aina voi tutustua uusiin. Sehän on elämässä parasta.