Riitta.

Supisuomalaisia tekoja, osa 1: Tee vihta ja käytä sitä. 

Sain sellaisen ajatuksen, että voisin kertoa enemmän ystävistäni samalla, kun toteutan näitä tekojani. Onhan se muutenkin mukavampaa puuhastella porukalla. Tämä on nyt ensimmäinen esittely. Sellainen pelinavaus. Pilottijakso.

Menin viettämään sauna/viini-iltaa Riitan luokse. Riitta on taiteilija ja hyvin lahjakas sellainen. Hän osaa myös tehdä aivan käsittämättömän hyvää ruokaa, loihtii ihmeitä melkeinpä mistä tahansa. (Vaikka äiti kuulemma sanoi kerran, että: "Mee pellolle töihin ja anna siskos leipoa".) Riitta on tosi hyvä tekemään saunavastoja, koska on joutunut samaiseen hommaan jo lapsena. 

Kainujen perheessä on on viisi päätä. Kainu, Iso Kainu, Pikku-Kainu, Keskikainu ja kiharainen Roope-koira. He ovat asuneet Jenkeissä, Tanskassa ja Ranskassa, koska isäntä on maailman suurin hiukkasfyysikko (215 cm sormenpäästä toiseen). Vanhempi tytär asuu nykyään Lontoossa. 

Lähdimme keräilemään oksia lähimetsästä. Käännyimme kadulta hiekkatielle ja hetikohta edessä näkyi uhkaava möykky. Kysyin vielä mikä tuo on, vaikka olinkin jo melko varma. Lähinnä epäilin, josko joku on tehnyt ilkeän käytännönpilan... Ehkä se oli Universumin huumoria, mutta polulla makasi jättiläisjänis. Minä jähmetyin, kun Riitta ja Roope lähtivät ajamaan elukkaa pois niin vauhdilla, että housut oli pudota. Elukka ei ensin edes liikahtanut, mutta sitten kun se viimein viitsi nousta niille vänkkäräsäärilleen, minäkin pomppasin metrin ja päästin kauhuhuudon. Oli se sittenkin oikea! Riitta kokosi itsensä, nosti housujaan ja yritti olla nauramatta minulle. "Jänikset tosiaan vainoaa sinua." No niin tekevät! Pikkukainu mietti hetken ja tuumasi, että viimeksi kun heille jänis näyttäytyi, niin minä olin kyllä silloinkin paikalla. Tämä on vakava ongelma. Ja miten voi olla, että koira ei hauku kertaakaan tai tajua lähteä jahtaamaan jänistä, joka makaa keskellä kulkuväylää?

Juteltiin saunan jälkeen. Riitta muisti meidän ensitapaamisen paremmin kuin minä. Tavattiin ostoskeskuksessa. Kyseessä oli työprojekti ja meitä muita oli lauma. Olin punatukkainen ja jotenkin erilainen. Vastuuntuntoinen. Seuraavan kerran tavattiin, kun Riitta tuli opettamaan tilasomistusryhmää, jossa minäkin olin oppimassa. Minä nukuin pöydällä, maastonvihreissä vaatteissa. Ja kun opettaja tuli paikalle, niin en "korvaakaan lotkauttanut". (Tässä vaiheessa minä repesin. Kuulostaa kyllä minulta.) Äidilliset vaistot olivat heränneet, tuota pitää auttaa. Mutta minä olin kuulemma lähes ainoa siinä porukassa, joka oikeasti pystyisi tekemään tätä hommaa työkseen, se vaatii aivan tietynlaisen luonteen. Ja kun Suomen käsityön museo pyysi Riittaa tekemään somistuksen tapahtumaan, hän uskalsi ottaa homman vastaan, koska tiesi, että minä tulin avuksi. Muistan itsekin, että Riitan kanssa me tulimme alusta asti hyvin toimeen. Ehkä koska kumpikin on omalla tavallaan hyvin taiteellinen. "Ei haittaa jos joku pitää hörhönä, kunnia on jo mennyt mutta maine kasvaa." (Ja tässä vaiheessa iltaa siirryimme viskiin.)

Kolme hyvää asiaa Riitan elämässä:
1) Lapset (Kainu & Pikkukainu)
2) Ystävät
3) Koti, sitten kun se löytyy. (Nyt on talo, jota kodiksi kutsutaan.)

Kolme parasta oppia:
1) Pitää olla uskollinen ja rehellinen.
2) Kaikkia kissoja ei kannata nostaa pöydälle.
3) Elä, kun siltä tuntuu.

Elämänohje kaikille teille:

Opetelkaa lukemaan! 

Ihan selvästi Riitta pitää minusta paljon. Meistä kumpikaan ei osaa sitä selittää. Olen vain niin helppo. (Siinä hyvässä merkityksessä.) Ja minä olen kuulemma kasvanut isoksi. 

Tein vihdan, ihan itse. Kaunishan se ei ole, mutta

itse tehty siitä huolimatta. Ja toimiva. Testattu on. 

Kuvassa Riitta, Roope ja koivu.