Jo etukäteen tiedossa ollut virallinen ohjelma päivälle aiheutti jännitystä niin paljon, että uni ei tullut yöllä. Pyörin, luin ja kirjoitin, vaan eipä auttanut. Vain muutaman tunnin unilla mentiin. Olin siis päivän valmennuksessa. Ajauduin sellaiseen Pop Up -pilottikokeiluun. En tiedä miten tässä näin kävi.
Löysin lopulta perille oikeaan paikkaan, jossa oli muutamia minulle ennestään tuttuja ihmisiä ja erittäin tutut kyltit. Paikka oli uusi, mutta käytännössä palasin entisen kouluni tiloihin. Tätä ei kyllä kukaan olisi uskonut, sillä ei ole mitkään maailman aurinkoisimmat muistot niiltä oppivuosilta. Mutta siellä minä jostain syystä taas olin, oppimassa yrittäjyyttä ja rakentamassa spaghettipötköistä tornia vaahtokarkille. (Kannattaa katsoa pätkä TÄMÄN linkin takaa, niin saat vähän kuvaa siitä mistä on kyse.) Ensimmäinen ajatus oli, että voi pyhä perkele, ei taas näitä leikkejä! Mutta sitten annoin sen ajatuksen olla ja ryhdyin puuhastelemaan kolmen ryhmässäni olevan pojan kanssa. Kaksi analyyttista kaveria tiesi heti mitä pitää tehdä, kolmas oli jopa minua vaisumpi. Annoin hänelle sen vaahtokarkin pideltäväksi, ettei olisi niin ulkopuolinen. Teippailtiin ja saatiin ihmeen kaupalla rakennelma pystyyn. Materiaalin lisäksi meitä rajoitti aika. Olin tietoisesti vähän vähemmän kiinni niissä pötköissä ja ajattelin poikkeuksellisesti, että nyt ei ole tärkeintä voitto, sillä tämä on tiimiharjoitus. Annoin siis muidenkin osallistua. Minulla on vähän taipumusta liian vakavaan voitontahtoon. Tai oikeasti se on liian vakavaa sietämättömyyttä häviämistä kohtaan. Siksi minun kanssa ei kannata pelata mitään, ei edes samassa joukkueessa. Ja tästä johtuen yritin nyt vähän relata.
Kun tehtävän vetäjä J. tuli mittansa kanssa torneja tutkimaan, voittaja oli helppo löytää, koska kaikkien muiden tornit kaatuivat viime hetkellä. Meidän porukka siis voitti. (Sehän on selvä!) Sitten J. onnitteli ja ojensi palkinnon joukkueen johtajalle tuijottaen minua. Missä vaiheessa minusta tuli taas se saamarin johtaja? Nythän minä nimenomaan EN johtanut yhtään mitään vaan olin lähes vaisusti siinä muiden mukana. Tai niin ainakin itselleni olin uskotellut. Auts. Tälle kilpailuvammalle on tehtävä jotain. Siis muutakin kuin se, että laittaa itsensä pelikieltoon.
Päivä oli oikeasti aika mahtava. Sen kaiken mukavan kokemani lisäksi tajusin jotain ihmeellistä. Se koulu jossa olin kerran... En pitänyt siitä paikasta tai niistä ihmisistä. Meni vuosia päästä niistä kurjista fiiliksistä yli. Liian monta puukkoa selässä. Mutta silti vuosi sitten ajattelin, että kaikki se paska ei ole sen paikan syytä. Että se olisi oikeastaan aika mahtava paikka opiskella, jos aika olisi oikea. Minulle se oli täysin väärä, mutta itsepäinen kun olen, en antanut periksi vaan kärsin koko homman loppuun saakka.
Vuosien jälkeen mietin, että nyt olisi paljon parempi aika mennä sinne. Osaisin ottaa koko homman eri tavalla. Paljon rennommin, mutta päämäärätietoisesti. Saisin siitä paljon enemmän irti. Ja tänään tajusin, että juuri tämän koulutuksen avulla minä sain sen toivomani uuden mahdollisuuden. Sellaista ei tapahdu melkein ikinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti