Viikko sitten aamu alkoi hämmentävästi, sillä suomalainen työkaveri asiakastuen puolelta sai kenkää. Sitten meni muutama tunti ja tanskalainen kääntäjäkollega pyydettiin palaveriin. Vähän ajan päästä myös ruotsalainen pyydettiin yläkertaan ja tässä vaiheessa tanskalainen sanoi, että kannattaa muuten varautua henkisesti siihen keskusteluun, minä sain juuri potkut. Ruotsalainen marssi kiroillen yläkertaan. Minä tuijotin tyhjää. Fuck. En ole koskaan ennen saanut potkuja. Mutta kerta se on ensimmäinenkin. Jostain syystä tunsin oloni kamalan helpottuneeksi. Olen alipalkattu, aliarvostettu ja lahjani menevät täällä täysin hukkaan.
Vähän myöhemmin pomo tuli käymään luonani. ”Voitko mennä käymään ylipomon juttusilla?” No niin... Minun vuoro. Katsoin hississä peiliin ja totesin, että tämän täytyy olla merkki. Tämä saari on minulle ihan väärä. Työ on ihan väärä. Kaikki tuntuu väärältä, en minä edes halua tänne jäädä. Olen harjoitellut jo jonkin aikaa sellaista peilitekniikkaa, ja se on selvästi jo alkanut toimia. Minusta on kasvanut vahvempi yksilö. Joten kun viimein koputin ylipomon ovelle, olin hyvin iloinen ja rauhallinen.
Minun jälkeen yläkertaan kutsuttiin hollannin vahvistus. Ranskalainen on lomalla, joten hän kuulee uutiset myöhemmin. Mutta minä tiedän jo, että lopullinen tilanne on 3-2. Sen suurempaa lovea ei nämä neuvottelut tuoneet meidän kääntäjäviisikkoon, tai nyt siis kolmikkoon. Hollantilaiselle tosin oli luvattu töitä ”vielä vähäksi aikaa”. Minä sain vain kiitosta ja sen "haluamme ehdottomasti pitää sinut talossa". Olin hämmentynyt.
Samalla yllätin itseni. Tuli aika selväksi, että tämä ei todellakaan ole minun paikkani. Joten viime viikon aikana tapasin headhunterin ja olen lähetellyt CV:ni jopa Etelä-Afrikkaan. Thaimaassa odottava työpaikka mietityttää yhä. Vaikka ne potkut jäikin nyt saamatta, lopputulos tulee olemaan sama. Muutos on ihan ovella, ryske kuuluu jo käytävästä.
Suosikkikirjani. (Yksi niistä.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti