Pelkkää hyvää.

Minulle tulee nyt viikkokirje Ilkalta. Aloitin tilauksen vähän aikaa sitten. Tuossa ensimmäisessä saamassani oli pätkä, joka jotenkin vakuutti minut siitä, että oli hyvä idea lisätä itsensä sille listalle.

Onnistut, pystyt ja jaksat kun tykkäät ja nautit siitä, mitä teet. Se, että nautitko siitä, mitä teet, on eniten kiinni siitä, että haluatko tehdä sitä, mitä teet. Halu taas löytyy, kun sinulla on syy. Syyn voit keksiä ja valita sellaiseksi, että se merkitsee sinulle tarpeeksi.



Tuo aiheutti ajatusryöpyn. Minun nykyisessä työpaikassa ja ylipäätään koko Maltalla viihtyminen sai aivan uudenlaisen suunnan. Että kiitos vain Ilkalle! Työni on täällä erittäin hyvä, siis verrattuna siihen mitä monet muut tekevät. Eihän se välttämättä ole paras mahdollinen juttu minulle, mutta menettelee. Sitä paitsi töissä käy nyt ihan mielellään, koska siellä on ilmastointi. (Lauantai aamu ja nyt jo 30 astetta.) Keksin monta asiaa, jotka saavat minut haluamaan. Osa syistä oli niin vakuuttavia, että koko täällä oleminen helpottui. 

Mutta se ei ole ainoa syy. Suomesta tullut paketti toi minulle viimein niitä kauan odotettuja "ihmeaineitani". Parin päivän jälkeen huomasin jo eron, energiataso on aivan toinen, maha voi heti hyvin, nukun paremmin ja muutenkin on paljon positiivisempi mieli. Toivottavasti se näkyy myös näissä kirjoituksissa. Unet ovat olleet täällä melko voimakkaita ja outoja koko ajan, mutta se itse unen laatu on parempaa. Aika mieletöntä kyllä. 

Pätkä toivoi enemmän kuvia, jotain arkisia juttuja. Joten kaivoin koneelta muutaman. 

Toisilla menee hyvin.

Toisilla ei.

Tästä minä aamulla lähden bussilla töihin...

...ja tähän minä päädyn.

Käytiin kalatorilla.

En ottanut siitä kyllä yhtään kuvaa.

Työpaikka ihan tässä vieressä.

Löytyi helmi.

Huomaa maljakko.

Bob sopii sisustukseen.

Jokailtainen "riemu". Tämä kuvattu pervekkeelta.

Rivo suklaa.

Ostin suklaapatukan. Tämä en nyt ollut mitenkään ennekuulumatonta, sitä tapahtuu toisinaan. Patukan nimi oli Twix, söin sellaisia joskus lapsena. Mummo taisi minulle ensimmäisen kerran tuollaisen ostaa, tosin silloin sen nimi oli Raider. Muistan, että minusta oli tyhmää, kun nimi muuttui. Mutta nyt kun googletin kuvia, niin kyllä se Raider-patukkaa näyttää paljon huonommalta, tosi paljon myyvempi on tuo uusi. Siksi kai minäkin siihen nyt kaupan jonossa tarrasin. 

Luin, että Twix oli monissa muissakin maissa nimeltään Raider vuoteen 1991 saakka, mutta Suomessa nimi vaihtui vasta vuonna 2000. Se ei kyllä yllättänyt, sinne ylös asiat ajautuvat usein paljon muita maita myöhemmin. Eniten yllätti, että tuota patukkaa on tehty jo vuodesta 1969 lähtien. En tiedä miksi, mutta se tuntui jotenkin ällistyttävältä. Tuo suklaapatukka on vanhempi kuin minä. Nimellisesti.



Ja sitten muistin yhden mainoksen telkkarista, jossa neito oli hädässä, vankina junassa, ja länkkärimies tuli pelastamaan kiipeillen junan seinällä. Tyttö rauhoittui, kun mies paljastin suklaapatukan, tietysti sen avulla pelastusoperaatio onnistuisi moitteettomasti. Vaikka en pienenä sitä ymmärtänyt, tuo mainoslause on silti jäänyt mieleen. ”Taitaa tyttö tietää, että on seinän takana patukkaa tarjolla.” Huolella pervo mainos on ollut silloin muinoin! Ihan varmasti jotkut vapaan kasvatuksen ituhipit ja feministit kieltäisivät tuollaisen nyt.
Se tosin mainosti kyllä Tuplaa, mutta kuitenkin. 

Millään tuollaisella ei oikeastaan ole mitään merkitystä, koska tänään sain paketin Suomesta ja siellä oli sisällä mm. Fazerin suklaata ja salmiakkia! Voi taivas mikä riemu! Ja harmaata lankaakin! Olin niin onnellinen, että oli melkein mahdotonta olla avaamatta noita herkkuja heti. Kyllä, kaapissa ovat vieläkin! Odottamassa jotain suurta tekoa, että voin palkita itseni. Mutta ottakaa ihmiset mallia, tänne saa lähetellä ihanuuksia ihan milloin vain!

Arkea.

Käyn aina töissä lukemassa keltaiset lehdet netin kautta, ihan työni puolesta. Viime viikolla huomasin, että Riitta Väisäsen tytär on yllättävän kaunis. Tai en tiedä onko siinä mitään yllättävää, mutta selvästi ei Speden jälkeläinen. Minua kuitenkin ihmetytti yksi asia. Kuvan alla oli teksti: ”Katso Sofian upeat bikinikuvat ja lue missikisoista unelmoivan naisen haastattelu viikonlopun Iltalehdestä!” Eihän siinä mitään, ihan myyvä juttu varmasti. Ellei saman sivun ylälaidassa olisi ollut mainos kyseisestä artikkelista, ihan lainauksen kanssa. ”Mallintyöt kiinnostaa, mutta en ikinä lähtisi Miss Suomi -kisoihin.” Niinpä niin. Aika jännä. Meidän kuluttajien pitäisi kovasti lukea lehteä, jota nuo toimittajat eivät tunnu edes itse lukevan, ainakaan enempää kuin sen mitä itse kirjoittavat. 

Minun työviikko alkaa aina sunnuntaisin, ja päättyy iloisesti torjantaina. Tykkään molemmista päivistä ihan hullun paljon. Sunnuntaina toimistolla ei ole ketään, joten saan olla kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa suuressa huoneessa. Se on aivan mahtavaa. Torjantai riemastuttaa tietysti ihan siitä ilmeisestä syystä, että viikonloppu alkaa. Siihen väliin ei jää kuin kolme ”huonoa” päivää. Minä olen aina tykännyt maanantaista, koska se aloittaa viikon. Se aloittaa viikon yhä, vaikka minä tulen töihin jo toiselle päivälle. Tiistai on ollut minulle se haastavin aina. Mutta nykyään sekään ei ole niin paha, koska tiistaina viikonloppu tulee jo ylihuomenna. Keskiviikkoa sanotaan pikkulauantaiksi, joten siinäkin on ylävire. Niin. Nyt kun mietin asiaa, niin minun päivät ovat kaikki aika ihania nykyään.

Ärsykkeitä.

Minusta tuntuu, että täytyy rajoittaa Youtuben käyttöä. Yleensä kuuntelen jotain koulutusta tai tarinointia samalla, kun tiskaan tai virkkaan tai siivoan tai kokkaan tai syön tai... Aika usein. Kuuntelen myös hyvät jutut moneen kertaan. Jotenkin minun mieli on niin herkkä ärsykkeille, että yksi iso oivallus jotenkin pysäyttää sen verran, että muuta ei sitten enää päähän mahdu. Joku voisi sanoa sitä tyhmyydeksi, mutta minä sanon sitä erittäin älykkääksi ajatteluksi. Asioita täytyy pohdiskella ja sulatella, jotta tietää sen oikean oman mielipiteen asiaan. 

Minua on alkanut ärsyttää ihmiset, jotka hosuvat. Nyt sen huomaa, kun itse ei enää niin hosu. Varsinkin, jos juttelee tai chattailee jonkun kanssa, ja vastaus on "En taas ymmärrä mitä sanot". Työkaverilla on tapana tehdä niin. Tyyppi ei vain kestä odottamista vähääkään, tai mitään muutakaan sellaista, mikä ei ole synonyymi sanalle heti. Viimeksi vastasin hänelle, että "Keskity, se auttaa." (Koska vastaus tosiaankin luki siinä pari riviä ylemäpänä meidän molempien ruuduilla.) "Ei ehdi, mulla on tässä töitä." Niin. Miksi sitten kysyit? Miksi puhut/kirjoitat minulle, jos et ehdi edes vastausta kuulla/lukea? Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, mutta nyt se jotenkin otti päähän enemmän. Ja huomasin, että tämä on hänen tyylinsä. Posottaa menemään vain vauhdilla. Tärkeämpää on saada omat jutut sanottua, kuin se että oikeasti keskustelisi. 

Tunnistin tuon piirteen todella selvästi, sillä olin itse aivan samanlainen hänen ikäisenä. Voi miten ärsyttävä minä olen ollut parikymppisenä! Tai sitten tuo asia ärsyttää juuri siitä syystä, kun tunnistin sen itsessäni. Yleensä muissa ärsyttää eniten se mistä ei pidä itsessään.

Olen sulatellut yhden yön verran Leo Guran linkkiä. Se koski elokuvaa Salaisuus. Yksi suosikeistani. Olin nähnyt tuon linkin monta kertaa siinä sivupalkissa, mutta en uskaltanut katsoa sitä, koska otsikkona oli "The truth they didn't tell you". Olin varma, että se on jonkun skeptikon tekemä pätkä, jossa koetetaan tuhota kaikki se mihin uskon. En halunnut katsoa sitä, koska pelkäsin, että muiden mielipiteillä on yhä voimakas vaikutus omiini. Minua ärsyttää tosi paljon, että kaikki hyvä aina yritetään pilata jollain mustamaalaamisella tai vääristelyllä. Mutta eilen viimein katsoin sen. Arvelin, että olen tarpeeksi vahva kestämään minkälaisia mielipiteitä tahansa ilman, että omat uskomukseni siitä muuttuvat. 

Kannatti katsoa. Se oli aivan muuta kuin kuvittelin. Leo oikeastaan vain selitti kuinka tuo vetovoiman laki toimii. Kritiikki meni kaikelle sille, mikä itseänikin aluksi elokuvassa ärsytti, mutta jonka olen osannut suodattaa pois. Elokuvamaisuus ja se Amerikan malli. Leo kertoi tarkemmin, kuinka tulee toimia. Olin positiivisesti yllättynyt. 

Kannatti olla rohkea. 

Ompelukone.

Ostin keväällä ompelukoneen. Myin sen vastahakoisesti eilen. Koneeseen liittyy paljon asioita, muistoja ja haaveita. Oli vaikea luopua siitä, sillä se merkitsi unelmasta luopumista. Ainakin tästä tietystä unelmasta. Mutta tulin siihen tulokseen, että juuri tämä kyseinen ompelukone ei ole se oikea minulle. Unelmani tarvitsee toisenlaisen koneen. Mutta silti. Tämä uljas kaveri tulee säilymään muistoissani suurena osana elämääni Maltalla. Enkä edes liioittele.

Synkkä tiistai.

Eilen aamulla luin lehdestä, että Robin Williams oli tehnyt itsemurhan. Tuntui jotenkin liian karulta. Jos niin hyvä ja hauska ihminen voi noin huonosti... Käsittämätöntä. Mutta se muistutti taas siitä, että mikään ei ole sitä miltä näyttää. Se pitäisi aina muistaa, kaiken ja kaikkien suhteen. 

Tämän lisäksi illalla sain ystävän kylään. Hän kertoi todella surullisen tarinan muutaman vuoden takaa. Asian, jota ei ole kertonut kenellekään. En tiennyt mitä sanoa, itkin vain, koska tuntui niin pahalta. Se oli mieletön luottamuksenosoitus ja teki minut siksi onnelliseksi, mutta samalla sydän oli särkyä itse asian vuoksi. Tunsin tuon surun itsekin. 

Makasimme parvekkeen lattialla, katsoimme tähtiä ja metsästimme tähdenlentoja. Täällä oli eilen koko Maltan kattava sähkökatkos. Koska koko kaupunki oli pimeä, tähdet näkyivät aivan tavattoman selvästi. Se oli upeaa. Mietin, että tämä on niin huikeaa. Voin maata täällä, omassa kotona ja nähdä tuon kaiken. Minulla on aivan upea koti. Ja ihana ystävä, aivan siinä lähellä. Ja kissa joka tunkee takapuolensa aina väliin, jos joku haluaa lähelleni tulla. Bob oikeasti puraisi ystävääni pyllystä, kun ei saanut tarpeeksi huomiotani. Se taitaa olla jo vähän mustasukkainen minusta. 

Valvoin pitkään yöllä ja katselin kuun valoa. Talo oli viimein hiljainen, sähköttömänä. Naapurit olivat kerrankin hiljaa aikaisin, joten minä nautin. Mietin kaikkea kuulemaani, elämää ja kuolemaa. Oli jotenkin niin turtunut olo. Jokin on muuttunut. Kaikki on aivan ennallaan, the world just keeps on worlding*, mutta jokin oli eritavalla. Ehkä minä olen eritavalla. Tuntuu, että olen muuttunut täällä tosi paljon. Mutta tämä on varmasti taas sellainen muutos, jonka huomaa vain itse. 

Lainasin netistä tämän kuvan. Surulliset silmät, mutta aina iloinen ilme. Robin palasi Universumin energiaksi, joten nyt on hyvä olla. Siitä voimme olla iloisia. 

*) En muista kuka näin sanoin alun perin, mutta kuulin lauseen yhdessä kuuntelemassani koulutuksessa. Se oli lainaus siinäkin. 

Osuma.

Tapahtui jotain hämmentävän jäätävää. Iho aivan kihelmöi. Olen nyt tietoisesti kouluttanut itseäni, koska eipä täällä muutakaan tekemistä ole. Olen opetellut pyytämään vetoapua ja ohjausta (sanotaan nyt sitten vaikka) hengiltä (vaikka tuo ei olekaan niille oikea termi), koittanut hiljentää tahtia ihan merkittävästi ja opetella ymmärtämään. Kaikkihan alkoi siitä, kun täällä oli niin kamalaa. Ja kukaan ei sitä ymmärtänyt (paitsi se kylässä käynyt kaveri, joka koki saman). Olin niin hukassa, koska selkeästi tämä ongelma on vain minun. Ei korvien välissä, vaan jossain sielussa. Isoja juttuja olen käynyt läpi päässäni, ja Kalle on ollut siihen hirmu hyvä apu, koska se kaveri osaa kyllä kiristellä hermojani oikein kunnolla. Mutta kaikesta voi oppia. Kaikesta. Ja jos ei opi, niin hukkaan meni.

Kuuntelin tänään töiden jälkeen taas jonkin äänikirjan samalla, kun puuhastelin jotain. Henkisen kasvun ihanaa hömppää, Yuotube kun on täynnä äänikirjoja ja sellaisia upeita koulutuksia. Sain tästäkin jutusta muka tosi paljon koppeja, mutta juuri tällä hetkellä en edes muista mitä minä hetki sitten kuuntelin. Nimittäin, siinä sivupalkissa oli niitä samantapaisia linkkejä, joita aina tyrkytettään samalla, kun katsot jotain muuta videota. Yhdellä niistä oli niin huikea nimi, että en voinut vastustaa: The Most Powerful Video on Spirituality and Happiness. Ja perässä vielä se "Must see" -lisäys, joka tosin on jo vähän kokenut inflaatiota sanontana, sillä aika usein tarjonta ei ole kohdannut odotuksiani. Mutta tämä. Nyt kohtasi. Kaikki ylitykset odottuivat (niin kuin eräs mukava poika kerran kiteytti viikonloppukoulutuksen saldon).

Tästä ei voi enää viikko paremmin alkaa. I have no words. Katso itse.

Runo.

Tapasin Gozon ensimmäisellä vierailulla itävaltalaisen naisen, jota luulin ensiksi epäsosiaaliseksi teiniksi. Mutta hän olikin vain vahvasti kaltaiseni; hyvin nuorelta näyttävä, kuulokkeet päässä istuva tuleva kirjailija.

Tutustuimme, vietimme iltaa viiniä nautiskellen ja elämästä keskustellen. Se oli tähän asti paras keskustelu Maltalla. Ja sitten parin päivän aikana tehdyn diagnoosin perusteella hän antoi minulle kotitehtäväksi ymmärtää erään Jorge Luis Borgesin kirjoittaman runon. 

If I could live again my life,
In the next – I’ll try,
- to make more mistakes,
I won’t try to be so perfect,
I’ll be more relaxed,
I’ll be more full – than I am now,
In fact, I’ll take fewer things seriously,
I’ll be less hygienic,
I’ll take more risks,
I’ll take more trips,
I’ll watch more sunsets,
I’ll climb more mountains,
I’ll swim more rivers,
I’ll go to more places – I’ve never been,
I’ll eat more ice creams and less (lime) beans,
I’ll have more real problems – and less imaginary ones,
I was one of those people who live
prudent and prolific lives -
each minute of his life,
Of course that I had moments of joy – but,
if I could go back I’ll try to have only good moments,

If you don’t know – that’s what life is made of,
Don’t lose the now!

I was one of those who never goes anywhere
without a thermometer,
without a hot-water bottle,
and without an umbrella and without a parachute,

If I could live again – I will travel light,
If I could live again – I’ll try to work bare feet
at the beginning of spring till the end of autumn,
I’ll ride more carts,
I’ll watch more sunrises and play with more children,
If I have the life to live – but now I am 85,
- and I know that I am dying…

Tuo runo on samalla kertaa kaunis ja ahdistava. Ja laittoi miettimään varsinkin sitä, miten erilaisen kuvan itsestäni ihmisille annan. Siis erilaisen, kuin mitä se kuva itsestäni omassa päässäni on. Tässä varmaankin koko runon henikökohtainen opetus, luulisin.

Kuivaa on.

Ja kuumaa. Täällä ei kovin hyvin mikään kasva näin kesällä. Se tuntuu hullulta suomalaisesta minusta, koska sitä on tottunut odottamaan talven yli juuri tätä aikaa, että kaikki on kukkeimmillaan. Elonkorjuun aika. Mutta täällä on nyt vain kuivaa ja kuollutta. Ellei ole aivan erityisesti viritetty jotain keinotekoisia kastelujärjestelmiä, niin meillä on täällä istutettujen puiden alla kuivaksi kuihtunutta hiekkamultaa. Ei niin nättiä. Mutta siihen alkaa melkein jo tottua, koska nättiä täältä ihan saa etsimällä etsiä. Talot ja kaikki on jotenkin samalla tavalla kuihtuneita. Ja ihmiset. Ihan kuin koko saarta olisi jotenkin rankaistu. (Ehkä onkin.) Voi parka.

Oli aikaisemmin puhetta, että täällä on niin väritöntä. Se on totta kyllä. Samaa beigen harmaata kaikkialla. Mutta kun kävelin eilen taas aamulla töihin niin huomasin, että kyllä täällä väriäkin löytyy, kun vain osaa katsoa oikealla tavalla. Tänään otin kameran mukaan. Oikealla tavalla katsottuna, tällaista väriloistoa Maltalta löytyy.

Erilaisuus.

Olen etsinyt yhteyttä. Tulin tänne Euroopan omaan kehitysmaahan, katolilaisuuden ja kulttuurisekamelskan ja huumeiden ja melun ja peliaddiktien ja paahteen ja alkoholismin keskelle löytämään rauhan. Näin reilun puolen vuoden kärvistelyn jälkeen tuo ajatus tuntuu itsestänikin vähän järjettömältä. Mutta toisaalta, jos pystyn siihen täällä, niin pystyn siihen missä tahansa. Eli ehdottomasti taas mennään ali sieltä missä aita on matalin. Aina kaiken ei kuulukaan olla helppoa. Ja vaikka olen tänne kirjoitellut rivien väliin jos vaikka minkälaisista pettymyksistä, totuus on että se kaikki kannatti. Minusta on tullut melko vahva oman tien kulkija. Ja ennen kaikkea - todellakin kuljen sitä omaa tietäni. Kerrankin. Olen oppinut sanomaan ei. Tai vielä parempaa – olen oppinut pitämään pääni ilman, että tarvitsee sanoa ei. Nimittäin, minä valitsen nykyään ihmiseni huolella. Ja vaikka harrastuksemme ovat kovin erilaiset, yhteinen illanvietto ihmisteni kanssa on aina mukava. Minusta on tullut tosi suvaitsevainen. Ja siinä vaiheessa, kun muu väki matkaa yökerhoihin, minä voin mennä nukkumaan. Kaikki ymmärtävät sen, sitä ei tarvitse enää erityisesti perustella. Suvaitsevaisuutta molemmin puolin. 

Löysin tuossa joku aika sitten aivan mahtavan asunnon. Ensimmäinen kerta ikinä Maltalla ollessani, kun tunsin sellaista suunnatonta vetovoimaa asuntoa kohtaan. Tai paikkaa. Tai ylipäätään mitään asiaa. Tuli sellainen tunne, että jos tänne pitää jäädä vielä muutamaksi kuukaudeksi, niin tuon kodin minä haluan! Aion muuttaa sinne ihan varmasti. Jotenkin pitäisi nyt vain saada Pörröpää savustettua ulos kodistaan, että voin sen asunnon valloittaa. Ei taida tapahtua.

Meillä oli firman juhlat. Sellaiset isot kesäkestit. Ensin juopoteltiin ja syötiin maalla, myöhemmin bussi vei laivaan. Itse jäin siinä vaiheessa pois matkasta. Jos menee laivaan, siellä pitää olla niin pitkään että päästään taas takaisin rantaan. Ja minä en ajatellut viettää niin paljon aikaa alkoholin ja humalaisten kollegoiden kanssa. Kiitin itseäni hyvästä valinnasta, koska olin aamulla töissä aikaisin ihan virkeä, kun taas osa valui toimistolle myöhässä hyvinkin hapokkaan näköisinä. Hieman tylsä veto, mutta hyvä ja terveellinen valinta. Olin ihan ylpeä itsestäni. 

Bob look alike. 

Karvoja.

Naiset kaunistautuvat lähes aina. Yksi osa sitä on kulmakarvojen nyppiminen. Itsekin sitä harrastan, nyppään ne kolme väärään kohtaan kasvavaa karvaa irti pari kertaa vuodessa. Ymmärrän toimenpiteen tärkeyden varsinkin latinommilla, heillä kun tuota karvoitusta on himpun verran enemmän. Kaikki haluavat pysyä nättinä. Ja melkein kaikkien mielestä ylimääräiset karvat eivät ole niin kovin nättejä. (Tiedän vain yhden ihmisen - entisen kämppiksen, jonka mielestä jokainen keho on kaunis sellaisena kuin on, koosta ja mallista ja väristä riippumatta. Tästäkin asiassa olimme hyvin eri mieltä.) Minusta tämä on ihan OK ja normaalia. Kulmakarvoja saa nyppiä, vaikka niillä onkin tarkoitus. Ne suojaavat silmiä mahdollisilta valuvilta asioita (tai jotain sellaista). Selvästi tuon tarkoituksen tärkeys on vuosien saatossa lieventynyt, mutta olen aina ihmetellyt sitä, kun joskus naisihmiset nyppivät KAIKKI kulmakarvat pois. (Pari tunnettua esimerkkiäkin tästä löytyy: Whoopi Goldberg ja Saimi Hoyer, joista jälkimmäinen teki itsestään hyvinkin menestyneen tällä toimenpiteellä.) Tämänkin voin vielä jotenkin ymmärtää. Ehkä. Mutta... Mikä mahtaa olla tarkoitus sillä, että ensin nypitään ne karvat kokonaan pois ja sitten piirretään kynällä uudet kulmakarvat?! En voi käsittää. Kun vaikka kuinka hienosti sen tekisi - kaikki kyllä näkevät, että ne ovat piirretyt kulmakarvat! Osaako joku selittää? Miksi ihminen tekee NÄIN? Minä en ymmärrä.

Kiitos.

Let your heart sing & paint your passions.
- Nic  Mepham -

En ole ehkä ikinä ollut näin onnellinen siivoamisesta. Epämääräisesti valloitettu kotini on jälleen minun, ja VAIN minun, joten intopiukenana järjestelin huonekaluja uuteen uskoon, moppasin lattioita ja pyyhin pölyjä kirjoista ja muista irtotavaroista. Äiti olisi ylpeä. Täällä on nyt siistiä! Ja puhdasta. Ja hiljaista. Ja ihanaa. Vielä on sellainen epämääräinen kasa kaikenlaista irtoroinaa käsiteltävänä, sillä yhteen huoneeseen oli sellainen ilmestynyt. (En ymmärrä mistä tuollainen kasa aina tulee, kun en edes osta mitään?!) Joten sellainen pikku urakka olisi vielä edessä. Ja pyykkäys. Ja parvekkeiden siivous. Mutta vähän kerrallaan, nautiskellen. Koska tällä kertaa todellakin teen sen tekemisen ilosta.

Tulin siihen tulokseen, että täällä Maltalla on sittenkin ihan mukavaa. Niin kauan, kun pysyn itselleni uskollisena, enkä mene mukaan muiden mielipiteisiin tai nurinoihin, ja teen sen mikä itsestä tuntuu oikealta… Silloin tulee lisää hyvää elämääni. Se oli hieno oivallus. Itsestäänselvyys joillekin, mutta hitaasti tuntuu nämä opit tähän päähän tarttuvan. Tukeva ystäväni Emma on kaukana ja kiireinen - eri maissa eläminen tuo väkisinkin etäisyyttä - mutta kyllä sen viisas ääni aina silloin tällöin minua muistuttaa oikeista valinnoista. Ihan siis korvien välissä. Oikeastaan se on se minun "oma sisäinen ääneni", vaisto tai mikä nyt ikinä, mutta minusta on tosi mukavaa, että se kuitenkin kuulostaa Emmalta. Joka tapauksessa, elän nyt koko kotiani. Muutin molempiin makuuhuoneisiin, ihan itsekseni. Koska miksipä ei? Minunhan ne ovat. 

Facebook on joskus ihan hyväkin asia, jos sitä osaa käyttää sillä tavalla omiin juttuihin. Tällä viikolla tapahtui niin. Kaksi ihmistä kirjoitti seinälleen jotain, joka ei liittynyt millään tavoin minuun, mutta innosti minua luovaksi. Niinpä eilen tartuin siveltimeen ja maalasin taulun. No, aloitin ainakin. Ja sitten vielä pari pohjaa. Se oli ihanaa! Kauheassa helteessä hiki vain valui otsalta, mutta en voinut lopettaa. Ja kun kerroin tästä näille minua innostaneille ihmisille, sain palkaksi kannustusta ja älyttömän hyvän mielen. Tällä hetkellä on aivan sama, mitä niistä tauluista tulee. Lopputuloksella ei ole merkitystä, sillä jo tekeminen oli niin ihanaa, että minä voitin. Kiitos molemmille! (Kurkkaa Nicin taidetta tästä.)