Erikoinen päivä. Tajusin aamulla, että minä olen tosi kunnollinen tyyppi. Elän kunnollista elämää. Sitten huomasin, että vaikka kuinka nätisti kirjoittaa ja sanoo, niin aina löytyy ainakin yksi mielensä pahoittaja tai negatiivari, joka keksii kyllä jotain valitettavaa asiasta kuin asiasta. Sitten sain todistella olemassaoloani, sillä ilmeisesti olen näkymätön. Tämä ei ollut edes ensimmäinen kerta. Istuin isossa tyhjässä huoneessa, tuijotin ikkunasta ja mietin, että mitä helvettiä minä täällä oikein teen? Rasvasin kädet ja pudotin vahingossa sormukseni lattialle ja se meni heti palasiksi. (Sellainen hieno musta lasisormus, versio 3, koska ensimmäisen hukkasin lähtojuhlissa vuosi sitten, ja kissa hajotti edellisen kesällä samalla tavalla kuin minä nyt tämän.) Selvästi minun ei kuulu käyttää mustaa sormusta.
Pukeuduin tänään mustaan. Minulle on sanottu, etten saisi tehdä niin. Se on liian tummaa vaalealle iholleni. Ja että se vie energiani ja muuttaa mielen negatiiviseksi. Pitäisi käyttää iloisen pirteitä pinkkejä ja sellaista. (Joo, en ajatellut tehdä niin.) ”Värejä valittaessa tulisi ohjenuorana pitää sitä, miltä itsestä tuntuu eikä kenenkään jyrkkiä neuvoja. Jos jokin väri tuntuu omalta ja suo hyvän olon, on se epäilemättä oikea valinta.” Niin. Marika Borg tietää mistä puhuu.
Tänään tuntui mustalta.
Minä olen yleensä aina harmaissa vaatteissa. Vähän mustaa, vähän ruskeaa, vähän tummansinistä (navy blue) ja ihan vähän oliivinvihreää. Yhdessä tummansinisessä T-paidassani on edessä perhonen, jossa on pinkkiä ja valkoista. Se on se minun värikäs vaate. ”Jos kuitenkin olet kulkenut samanvärisissä vaatteissa vuosikausia, on ehkä paikallaan pysähtyä miettimään, miksi näin teet. Mitä värivalintasi kertoo sinulle? Joskus syynä voi olla muutoksen pelko, henkinen juuttuminen. Etenkin harmaa, ruskea, tummansininen sekä musta ovat värejä, joihin jää helposti kiinni. Niiden taakse ikään kuin vetäytyy turvaan.” Mitä tämä nyt sitten kertoo minusta? Olenko henkisesti juuttunut turvaan?
Taideopinnoista muistan sen verran, että mustassa on kaikki värit. Se imee valon (eli kaikki värit), eikä anna mitään ulos. Musta on surun väri, ja magian. ”Se voi olla kantajansa viesti: älä tule liian lähelle, en aio paljastaa itsestäni mitään.” Tänään tuntui juuri tuolta. Ja nyt kun asiaa mietin, niin huomasin, että laitan usein mustan paidan päälle silloin, kun en jaksa puhua ihmisille tai on jotain mietittävää, mitä haluan vain pähkäillä omassa mielessä. Voiko tämä oikeasti olla noin yksinkertaista?
Etäisyydellä ei ole merkitystä, vain ensimmäinen askel on vaikea.
Positiivareiden aamun ajatus oli osuva. Olen kaivanut lähtökuoppaa jo niin kauan, että kohta ei enää päätäkään näy. Listasin mieltä vaivaavat asiat, ne tekemättömyydet joita välttelen, sekä asiat mitä pitää saada aikaan ennen kuin olen tavoitteessa. Lista oli yllättävän lyhyt. Ja silti on niin vaikea aloittaa. Jokohan pitäisi ottaa se ensimmäinen askel?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti