Kuuntele.

Siinä he kyhjöttivät eteisessä – kaksi ryysyistä lasta liian iso takki yllään. ”Olisko teillä jätepaperia?” Minulla oli kiire. Mieli teki sanoa, ettei ollut – mutta sitten katsoin heidän jalkojaan. Loskassa läpimäriksi kastuneet ohuet pikku sandaalit. ”Tulkaa sisään, niin saatte kaakaota.” Sen enempää siinä ei keskusteltu.

Annoin lapsille kaakaota ja paahtoleipää hillon kera hyytävän ulkoilman vastapainoksi. Sitten menin takaisin keittiöön ja aloin suunnitella uudelleen talousrahojen käyttöä. Viereisessä huoneessa oli kovin hiljaista. Vilkaisin sinne. Tyttö piteli tyhjää kuppia, ja poika kysyi soinnuttomalla äänellä: ”Täti, oletko sä rikas?”

”Rikasko? Varjelkoon, en!” Vilkaisin kauhtuneita nojatuolinpäällyksiä. Tyttö laski kupin varovasti takaisin lautaselle. ”Kuppi on samaa paria kuin lautanen.” Hän kuulosti vanhalta ihmiseltä, ja hänen äänessään oli nälkää, joka ei ollut peräisin vatsasta.

Sitten he lähtivät pidellen paperinippuja tuulensuojana. Huomasin, etteivät he olleet kiittäneet. Mutta se ei tuntunut tarpeelliselta. He olivat antaneet minulle jotakin. Kupit ja lautaset olivat ihan tavallista sinistä posliinia. Mutta ne olivat tosiaan samaa paria. Kokeilin perunoiden kypsyyttä ja sekoitin kastiketta. Perunoita ja ruskeata kastiketta, katto pään päällä ja miehellä kunnollinen työpaikka – nekin sopivat yhteen.

Siirsin tuolit paikoilleen takan edestä ja siivosin olohuoneen. Pienten sandaalien mutaiset ja märät jäljet näkyivät yhä takan edessä. Annoin niiden olla. Olkoot ne siinä siltä varalta, että sattuisin unohtamaan, miten upporikas olen.

- Marion Doolan -

Tuo tarina oli Positiivareissa tällä viikolla. Teki vaikutuksen. Päivä muuttaa suuntaa ihan täysin, kun lukee tuollaisen tarinan heti aamusta. Illalla oli huomattavasti helpompi kirjoittaa kiitollisuuslistaa.

Kuunteleminen on nyt ollut teemana jo useamman päivän. Kerroin jo aikaisemmin, että olen ihan tosissani tekemässä elämänmuutosta. No, onko elämä muuttunut? kysyi työkaverini eilen. Muutaman päivän jälkeen... Taisi mennä vinoilun puolelle. Jätin sen huomiotta. Vastasin iloisesti, mutta yllättävää kyllä täysin rehellisesti: Vähän kerrassa, joka päivä. (Yllättävää ei siis ollut rehellisyyteni vaan se, että elämä todellakin alkoi jo muuttua.)

Jostain syystä kuunteleminen on nyt tullut suureen osaan tätä muutosta. Se yllätti minut. Alun perin ajattelin, että vähennän juomista ja syön terveellisemmin ja lisään liikuntaa… Nämä perinteiset jutut. Mutta Leo Guran videosta innostuneena kokeilin meditointia. Häneltä opin, että pitää meditoida joka päivä. Aina vain, vaikka mikä tulisi. Se oli ensimmäinen haaste. Mutta aloitin silti. Kokeilin eri aikoja ja tapoja ja paikkoja. En ajatellut meditoinnin toimivuuden kannalta, se oli lähinnäkin käytännön syistä, milloin ehdin ja milloin pystyn rentoutumaan parhaiten (toisin sanoen, milloin aika ei mene hukkaan). Löysin ajan ja paikan meditoinnille. Jokapäiväinen asia on paljon helpompi tehdä, jos ei tarvitse aina miettiä yksityiskohtia. Joka päivä sama aika, sama paikka ja sillä selvä.

Niin, se kuunteleminen. En kyllä osaa tarkalleen sanoa miten se liittyy meditointiin... Ehkä se liittyy enemmänkin siihen, että oppii olemaan hetkessä. Linkitin joskus aikaisemmin Tollen haastattelun ja siitä saakka olen (ajoittain) pysähtynyt kuuntelemaan maailmaa. Se on paras tapa rentoutua. Kun vain pysähtyy, kuuntelee ja katselee mitä ympärillä tapahtuu. Ei koita selittää sitä, ihan vain tarkkailla. Sellainen on aika ihanaa.

Ehkä siihen oli syy, että päädyin tälle jumalan hylkäämälle saarelle. Täällä on rumaa. Täällä ei ole ollenkaan hyvä olla, täällä ei ole oikein mitään. Ja kun ei ole mitään, löytää enemmän. Oikeastaan minulla on ihan älyttömän paljon.