Minulla on joku ihmeellinen kasarisyndrooma. Siltä ajalta on niin paljon kamalia asioita. Kuten olkatoppaukset. Ja ylipäätään pukeutuminen (vaikka kuinka olisikin taas muotia). Koko kasari on kerta kaikkiaan jotain sellaista, mikä nostattaa oksennuksen kurkkuun. Kahdeksankymmentäluvulla tehtiin paljon hyvää musiikkia, mutta jostain syystä minä en vain voi sietää sitä. Tekee mieli työntää haarukka korvaan, kun töissä kuuntelevat joskus kasaripoppista. Voi hyvä helvetti. En osaa selittää tätä. Makuasioita.
Mutta. Jostain älyttömästä syystä minä olen ihan hulluna niihin kamaliin kasarisarjoihin! Murhasta tuli totta, Matlock, Dynastia, Pergerac... Niitä on aivan mielettömän ihana katsoa. Siinä on kai jotain nostalgiaa, tulee se sellainen "ennen vanhaa" fiilis. Lopputulos ei nyt näytä kovin hyvältä, mutta silloin... Silloin ennen vanhaa ne olivat huippuhyviä laatusarjoja. Löysin tänä aamuna yhden uuden helmen kasarilistalle, Paluu Eedeniin! Kyllä, kolmiosainen elokuvasarja. Kaikki kasarikliseet samassa paketissa. Suosittelen lämmöllä.
P.S. Kasarilla on tehty monta muutakin hyvää asiaa, kuten minun rakas Emma. (Ja mutama muu elämäni upea ihminen.) Ihan jo siitä johtuen olen ikikiitollinen tuosta kammottavasta luvusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti