Yllättävä käänne.

"Aina joku auttaa, kun pyytää." Erittäin hyvä neuvo, jonka sain Joonalta jo kauan sitten. Yleensä olen pyytänyt. Olen vähän väliä jonkun hihassa kiinni ja neuvoja kyselemässä. (Eksyn usein.) Ja yleensä se kyllä kannattaa.

Eilen kävin hollantilaisen ystäväni kanssa syömässä jotain kammottavaa pikaruokaa, joka ei ollut ollenkaan niin paha kuin olisi voinut kuvitella. Tajusin myös miten lähellä keskustaa asun, koska sinne kävellessä meni 20 minuuttia. Tämän jälkeen menin siihen lähelle pubiin tiimikavereiden kanssa. Se paikka ei kyllä oikeastaan ollut pubi, vaan ihan tavallinen nuorisoravintola. Vaikka paikan nimi onkin The PUB, poppis soi niin kovaa, että piti huutaa. Eikä silti aina kuullut mitä vieruskaveri sanoi. Mutta tiimiläiset ovat onneksi kovaäänisiä. Ja niin mukavia, että on väkisin hauskaa. Keskiyön korvilla suuntasin kotiin ja oletan, että muut tekivät samoin. Lähdin eri suuntaan. Jostain syystä ei väsyttänyt ja mietin, että josko siinä matkan varrella olisi joku oikea pubi jossa voisi olla vaikka kunnollista musiikkia. 

Pari mustiin pukeutunutta mörköä käveli samaan suuntaan, joten kysyin josko pojat tietäisivät onko sellaista paikkaa Bukarestissa. Sellainen on, mutta aika kaukana. Harmillista. Kun kävi ilmi, että olen Suomesta, he pyysivät minut mukaansa, koska olivat menossa jonnekin underground bileisiin. Ensi silmäyksellä tiesin, että mylläkkä siellä varmasti soisi, joten mikäs siinä. Olen kuukauden ollut purkkapoppis sektorilla, joten se olisi kivaa vaihtelua. Tiesin ihan väärin.

Minut vietiin sivukujalle, ja metalliportista pihaan ja ravintolan oven...ohi. Häh? Menimme toisesta ovesta mustaan rappukuiluun, jonka päässä oli uusi ovi. Reippaana tyttönä tepastelin peremmälle, vaikka tilanne alkoi näyttää epäilyttävältä. Toinen pojista vakuutti, että täällä on aivan turvallista. Ovi aukesi pimeään huoneeseen, jossa soi mylläkkäsävytteinen konemusiikki. Kovaa. Mustiin pukeutuneet goottihahmot tanssivat kuin teknobileissä. Kaikilla oli pimeässä loistavia renkaita käsissään, joten huoneessa heilui hohtavia viiruja. Baarista sai lisää juotavaa. Katselin ympärilleni enkä voinut muuta kuin hymyillä - niin siistiä! Toinen pojista opetti minua tanssimaan. Ihan vieraita liikkeitä minulle, kun en juuri käy teknoilemassa. Ja nämä kaikki ihmiset olivat niitä hevihemmoja! Heittämällä vuoden hämmentävin hetki. EMB industrial Gothic event. Juuri sellaiselta se vaikuttikin. Harvoin hämmentyy näin positiivisesti.

Ristiriitaisuuksia.

No niin. Tulihan se sieltä. Olin jo odottanut tätä. Ja tänään nyt sitten viimein. Se vyöryi ylitseni kuin hyökyaalto ja upotti minut kokonaan. Eikä päästä irti. Nimittäin koti-ikävä. 

Kaikki on mennyt hyvin tähän asti. Ja menee tästä eteenpäinkin. Mutta jostain syystä tänään aloin kaivata takaisin Italiaan aivan älyttömästi. Sitä tunnetta on vaikea kuvailla sellaiselle, joka ei juuri ikävöi. Jos asiat olisivat huonosti, tämän kai jotenkin ymmärtäisi. Mutta kun kaikki on niin samperin hyvin. Pakkanenkin lauhtui plussan puolelle. Katsoin sitä ainoaa italialaista sarjaa, jonka olen täällä TV:stä löytänyt. Se on romaniaksi Neîmblânziţi, joka tarkoittaa villiä. En löytänyt alkuperäistä nimeä mistään. 

Välillä on oikeasti tosi vaikeaa, kun ei osaa yhtään tätä kieltä. Huomaan usein tekeväni niin, että jos ei englanniksi pärjää, alan puhua melko sujuvasti italiaa, jospa sitä joku ymmärtäisi. Yleensä ei ymmärrä. Mutta se on toki lohdullista huomata oppineensa vierasta kieltä niin paljon, että hätätapauksessa se tulee mieleen ilman sen suurempia ponnisteluja. (Eri asia sitten kuinka oikein puhun.) Elekieli on kuitenkin vielä se millä täällä menen. Nyin ihmisiä hihasta ja kyselen - ja tunnen itseni idiootiksi, kun en osaa edes hedelmiä. Osaan sanoa kiitos, mutta ilmeisesti sanon sen aivan väärin, koska kaikkia alkaa aina hymyilyttämään. Toisaalta, tämä kansa on sellainen, joka tuntuu oikeasti vain ilahtuvat siitä, että joku yrittää oppia heidän kieltään. Luulen, että minusta pidetään täällä, koska edes yritän. (Tai sitten olen vain viihdyttävä.)

Metrossan lipsahti se "sorry" ihan automaattisesti, kun vahingossa tuuppasin pienempää matkustajaa. Myöhemmin hänen äitinsä kysyi olinko menossa ulos seuraavalla pysäkillä (elekieli oli selvä). He siirtyivät sivuun, että mahduin tungoksessa heidän ohi lähemmäksi ovea. "Mulțumesc", osasin sanoa. Nainen hymyili lämpimästi ja vastasi: "Cu placere." Jatkoin vähän nolona englanniksi, että se on ainoa sana jonka osaan... Hän katsoi minua myötätuntoisesti ja sanoi: "It's a good word." 

Minä pidän näistä ihmisistä. Tänään tiimikaverini Narcis (Narsissi) laittoi viestin kaupasta. Hän puhuu vahvalla aksentilla, ymmärrettävästi ja jotenkin tosi lutuisesti. "Nescafe Cold you want?" Tästä oli puhetta aikaisemmin, kun minun lähikaupoissa ei sitä myydä. Hän oli sen löytänyt omastaan, kun asuu ihan muualla. Sitten hän lähetti kuvan varmistuakseen, että oikeasta asiasta on kyse. Innostuin ja hihkuin, sitä oikeasti myydään tässä maassa. "I buy for you. Done." Sydämellisin ihminen ikinä, eikä siis tämän takia. 

Vähän myöhemmin pomo laittoi Facebookissa kutsun Super Bowl bileisiin. Siitäkin aiheesta puhuttiin aikaisemmin, kukaan tuttavistani ei tässä(kään) maassa fanita lajia minun tavoin. Olin jo vaipua epätoivoon, enhän minä voi yksin sinne mennä, kun en tunne ketään, enkä edes tiedä minne mennä. Hän ei ole siis itse menossa, mutta välitti tiedon, kun muisti, että tykkään. Ilo oli irti. Nämä ihmiset täällä ovat kyllä upeita.

Ja silti, kaikesta huolimatta juuri tänään sydän kaipasi Italiaan.

Maha, ruoka ja sen sellaista.

Tänään oli jo astetta parempi päivä. Itse asiassa monta astetta. Heräsin yhä kylmyyteen (mutta sentään heräsin), osasin ensimmäisellä yrittämällä oikeaan metroon ja ruokalassakin oli heppu korjaamassa sitä kahvilaitetta. Hän antoi minulle ilmaisen capuccinon hyvityksenä edellisaamun harmille. Olin iloinen.

Sellainen erikoinen lisähuomio kerrottakoon, että vaikka Bukarestissa on tänään 14 astetta pakkasen puolella, ne loskanalaiset salalammikot olivat silti nestemäisessä muodossa. Ilmeisesti veden jäätymispiste on täälläpäin eri. Tänä aamuna kuitenkin osasin jo varautua ennakkoon, ja suuntasin sivuun eilisen reitiltä. Kiitos suunnattoman nokkeluuteni, sukat ovat kuivat tänään.

Olen nyt syönyt täällä sen verran monta kertaa, että voin avautua siitäkin aiheesta. Ensinnäkin, täällä saa lihotettua itsensä hyvin nopeasti. Maha on yleensä täynnä. Herkkuja riittää ja niitä tarjoillaan kaikkialla. Ruoka on keskiarvona hyvää (oman suppean empiirisen tutkimukseni perusteella), mutta usein mausteetonta ja paikasta riippuen kylmää. Molemmat seikkoja, joita en juuri arvosta. Kahdesti minua on ennakkoon varoitettu tulisesta ruoasta, joka on ollut minusta melko mautonta, eikä kyllä millään asteikolla yhtään tulista. Onneksi löysin chilit, pinkit suolat ja muut jo lähikaupasta. Kiinalainen pikaruokapaikka oli kyllä ehkä elämäni suurin pettymys. Siellä ei ollut edes syömäpuikkoja, saati kiinalaisia. Mausteinakin oli vain suola ja pippuri, tosin se jäi täysin sen tosiasian varjoon, että heillä ei ollut edes riisiä. Virolainen kaverini kertoi, että Bukarestista löytyy kyllä myös oikeita kiinalaisia, jotka osaavat tehdä hyvää kiinalaista ruokaa. Toivo elää.

Samainen kaveri kertoi, että täältä löytyy myös maitorahkaa. Se ei ole aivan samanlaista, mutta ihan hyvää. (Sanoo mies joka syö kanamuniakin raakana.) Kirjoitin sen ylös, että löydän sitten kaupasta. No en tietenkään löytänyt. Missään purnukassa ei lukenut brânză de vaci. Lopulta kysyin neuvoa vastaan tulleelta naiselta. Osoitin muistikirjaani ja näytin eksyneeltä. Elekieli toimii aina. Naista hymyilytti, mutta hän sanoi tietävänsä mitä etsin. Hän vei minut toisen hyllyn luokse ja osoitti yhtä pakettisarjaa sanoen elekielellä: nuo ovat niitä. Olin kiitollinen. Vaikka Google kertoikin, että kyseessä on raejuusto, sisältö maistui hyvinkin paljon maitorahkaa muistuttavalta massalta. 

Vuokraemäntä toi sähköpatterin, jonka avulla selviän takuuvarmasti. Hän toi myös kaksi vilttiä ja neuvoi juomaan punaviiniä illalla, se auttaa. No, onhan se uskottava, tietysti. Hän on ollut täällä minua kauemmin. (Sekä Romaniassa että maapallolla.) Vaikka välillä on vähän vastustusta, niin yksi asia ei muutu: Nämä ihmiset täällä ovat aivan superihania! 

P.S. Muistin ostaa korkkiruuvin päivällä, joten ilta on pelastettu.

Tällainen päivä.

Joskus on hyviä päiviä. Ja sitten on huonoja päiviä. Ja sitten on tällaisia päiviä.

Heräsin aamulla melkolailla jäisenä. Uusi kotini ei ollenkaan noudattanut lämpötilasääntöjä. Kuuma suihku on ainoa asia, mikä auttaa tuollaisen herätyksen jälkeen. No, tänä aamuna ei tullut lämmintä vettä. Joten pesin strategisesti tärkeä osat kylmällä vedellä. Sitten puin päälle, monta kerrosta. Huivilla sai ne lehmän nuolemilta näyttävät hiuksen piiloon, päätä en sentään jäiseen veteen laittanut. Yllättävät aamutoimimuutokset vaikuttivat myös käytössä olevaan aikaan, joten pakkasin laukkuni kiireesti ja pinkaisin matkaan. 

Se lauantain ja sunnunnuntain välisenä yönä satanut lähes puolen metrin lumikerrostuma oli edelleen kaikkialla. Vain epämääräinen liukas polku kiemurteli pihan läpi, jota pitkin rämmin päästäkseni kadulle. Katuakaan ei oltu auratta. Kiroilin ja jatkoin ihmisten jälkiä pitkin loikkimista. Muutaman kerran astuin upottavaan loskanalaiseen lammikkoo. Vedenkestävät kenkäni eivät tänään enää kestäneet vettä. Pääsin kuitenkin metroasemalle ja onnekseni ehdin siihen juuri lähtevään metroon. Ensimmäisen kuulutuksen jälkeen ymmärsin meneväni väärään suuntaan. Olin loikkinut sisään eri ovesta kuin viimeksi, joten menin sen ainoa radan väärälle puolelle. Seuraavalla asemalla tein korjausliikkeen, jonka jälkeen matkasin oikeaan suuntaan. Metron vaihto onnistui ongelmitta toisenkin kerran, koska asema oli jo tutumpi ja portaikot eivät ole täsmälleen samanlaisia joka suunnasta. Jonotin pääsyä ulos metroasemalta ja jatkoin sohjossa kahlaamista kohti kohdetta. 

Kohteen talo puolestaan oli kuuma, joten kävin poistamassa yhden kerroksen vaatetuksesta. Hain samalla automaatista kahvin. Työkoneelle päästyäni huomasin, että olin saanut puoli kupillista kuumaa maitoa. Kahvi oli loppunut koneesta. Sitä kuulemma tapahtuu usein. Olin rähjäinen, likainen, märillä sukilla, pukeutunut huonosti ja aamukahviton. Joten luonnollisesti silloin tulee jotkut suuret johtajat vierailulle. Kahdesti. Tämän jälkeen sain iloisen yllätyksen, sillä koulutuksessa oli tullut se vaihe, että voin tehdä pari testiä. Niitä sellaisia, jotka on pakko päästä läpi, jos haluaa jatkaa.

Pudottelin asioita, ovikoodin nauha jäi kiinni ovenkahvaan ja tippui jonkun jalkoihin. Olin ihmeissäni, että kun koulutuspäivä oikeasti loppui, olin vielä hengissä. Päätin mennä ostamaan uusia vedenkestäviä kenkiä. Sain selkeä ohjeet ostoskeskukseen. Metrossa tuttava kertoi, että tietää toisen vielä paremman ostoskeskuksen, muutama pysäkki kauempana. No sama kai se on vaikka menen sitten sinne. Ei kai tämä päivä voi enää pahemmaksi mennä. 

Ostoskeskukseen päästyäni kaivoin laukustani tyhjän silmälasikotelon. Kaveri oli jo mennyt omille teilleen. Löysin puolisokeana kenkäkaupan ja sieltä täydelliset kengät. Hintalappu näytti kuitenkin 120 euroa (tai paikallista rahaa, jonka sitten käänsin euroiksi). Mietin ostanko kengät vai syönkö seuraavan kolmen viikon aikana. (Mietin sitä yhä, kengät ovat varauksessa. Tällä mahalla kannattaa varmaan sijoittaa kenkiin.) Löysin takaisin metroasemalle. Löysin oikean metron. Vaihdon metron oikealla pysäkillä. Kävelin lähikauppaan ja päätin ostaa punaviiniä. Nyt, jos koskaan olen sen ansainnut. 

Ostin viinin ja muita ravinteita. Kotiin päästyäni menin kuumaan suihkuun. Vesi oli oikeasti kuumaa. Huomasin, että tarvitsen suihkuverhon, sillä lattiassa ei ole minkäänlaista viemäriaukkoa. Moppasin kylpyhuoneen. Puin päälle, useita kerroksia, koska olin taas jäisessä asunnossa. Jokohan tämä nyt riittäisi? Ei vielä... Kävi ilmi, että minun uudessa kodissani ei lämmityksen lisäksi ole myöskään korkkiruuvia. 

Menen nyt nukkumaan. Jos minusta ei enää kuulu, olen jäätynyt, pudonnut sängystä ja mennyt kahtia.

Vauhtia.

En ole majaillut kovin monessa suurkaupungissa, mutta kokemukseni mukaan tämä on kyllä hitain niistä kaikista. Ihmisiä on paljon liikenteessä, aamuyhdeksän ja iltakuuden aikaan. Kaikki ovat työmatkalla siihen aikaan. Autot ruuhkauttavat liikenteen tietysti kaikkialla, mutta täällä nämä metrolla töihin matkaavat ovat kyllä aivan ihmeellisiä sunnuntaikävelijöitä. Ei ole kiire kenelläkään mihinkään. Ymmärrän, että metron kepukkaportit vetävät vain rajallisen määrän ihmisiä kerrallaan, joten saa jonottaa jo koko rakennukseen menoa. Mutta luulisi, että kun viimein ulos pääsee tungoksesta, niin laittaisi ripeästi vain tossua toisen eteen. Mutta ei. Ei ole heillä kiirettä siinäkään vaiheessa. Täällä ihmiset ovat myös usein myöhässä töistä, koska ilmeisesti ketään ei haittaa. Yksi paikallinen totesi, että ihmiset ovat vain niin sairaan laiskoja, ettei kukaan viitsi olla nopea. En uskalla ottaa kantaa tuohon.

Minulle on tapahtunut se sellainen englanninkielen tason lasku täällä. Sitä alkaa väkisin puhumaan huonosti, jos kaveri ei puhu hyvin. Silloin ainakin kuvittelee, että se toinen ymmärtää paremmin sellaista yksinkertaista kieltä. Ehkä se on totta. Mutta se kyllä vaikuttaa huonontavasti omaan osaamiseen. Niinpä ilmoittauduin englanninkielen kurssille. 

Vaihdan majapaikkaa tänään klo 12. Pitää luopua tästä hotellista, joka on kyllä palvellut erityisen hyvin tämän kaksi viikkoa. Siirryn taksilla vähempiin neliöihin. Toiseen kaupunginosaan. En ole kovin paljon kyllä nähnyt tätäkään, mutta ei ole ollut tarvetta. Minulla on ollut täällä asunnossa niin mukavaa. Kaheliltahan se kuulostaa, tiedän. Mutta kun siitä Murhasta tulee totta niin monta kertaa päivässä...

Muutama päivä sitten muistin ensimmäisen kerran olevani vellihousupelkuri. Tuli se sellainen selittämätön, turha ja täysin järjetön pelkotila, kun kävin illalla kävelemässä ja ruokakaupassa vähän kauempana. Paluumatkalla tuli vastaan ambulansseja. Samalla ihmiset alkoivat näyttää epäilyttäviltä, alue oli yhtäkkiä vieras, jonkun huuto kuulosti uhkaavalta ja kävelin yksin mustassa yössä... Sitten tuli se kultainen noutaja vastaan leipäpaketti suussa ja repesin nauramaan ääneen. Nauru on hyvä pelon poistaja.

Kun katsoo kartalta, niin vaikuttaa että tämä on kompakti kaupunki jossa kaikki on lähellä. Mutta käytännössä se ei olekaan niin. Yleisillä pääsee kyllä näppärästi paikasta toiseen, mutta ne paikkojen etäisyydet ovatkin aika pitkät, kaikki onkin kaukana. Eilen illalla kiersin korttelin ja siihen meni melkein tunti. Toki kiipeilin ja kyykin ottamaan kuvia eri kohdista, mutta en kamalan usein. Tämä on vaan tosi iso kortteli! (Lisää kuvia Instagramissa.)

Yöllinen korttelikierros.

Suru puserossa.

Tämä uutinen oli minulle henkilökohtaisesti aika kurja. Vähän kuitenkin lohduttaa ajatus, että Alan kirjoitti minun Perhoskirjaan, kun tapasimme Italiassa. Vaihdoimme vain muutaman sanan elokuvan ennakkonäytöksessä, mutta silti. Se oli yksi matkani kohokohta. Meistä on kuvakin yhdessä. Tai oli sillä koneella joka hajosi. Taittaja kyllä sanoi, että ne kuvat voi sieltä vielä pelastaa jollain konstilla, joten sanotaan edelleen, että kuva on vieläkin olemassa.

Alanin ääni on varmaan yksi tunnetuimmista, mutta minä muistan hänet paremmin siitä läsnäolosta. Hänellä oli uskomattoman lämmin hymy ja hän katsoi puhuessaan suoraan silmiin. Sellainen läsnäolo vaikuttaa, oli se kuinka pienen hetken ajan tahansa. 

Rest in peace. 

High school reunion.

Viime yö oli vauhdikas. Meillä oli luokkakokous, tai paremminkin illanvietto. Kokous on vähän väärä termi tuollaiselle. Se oli aivan mieletön kokemus! Kaikki ne vanhat hyvät tyypit ja ajat nykyaikaistettuna. Voimakkaita tunteita. 

Ystäväni Läppä oli ainoa, joka ei ollut mukana, koska hänellä oli samaan aikaan omat 40-vuotissynttäri, tosin heidän juhlaseurua liittyi seuraamme aina toisinaan. He pelasivat tosielämän roolipeliä, joka näytti minusta lähinnä vesisodalta ja naurulta. (Toim. huom. en ole koskaan pelannut roolipelejä missään muodossa, joten en tiedä tarkalleen miten se oikeasti menee.) Jostain syystä Hartikaisen vaimo oli mukana, ja se nainen oli kamala. Tyyppi oli täysin tossun alla. Porukalla pohdimme miten tähän on tultu, Hartikainen kun oli se koko koulun "pelinrakentaja" aikoinaan. Miten mies, joka voi saada kenet tahansa, joutuu elämään tuollaisen pirttihirmun kanssa? Rinne liittyi seuraan vähän myöhemmin, samanlainen virne naamalla kuin aina ennenkin. Sen miehen hymy ei hyydy koskaan. Virve ja Minttu halusivat viedä minut syrjemmälle ja kertoa taustatietoa Hartikaisen nykyisestä vaimosta. Ville oli juuri niin kuin ennenkin, istui rauhallisena ja suurena pöydän päässä (joka oli kyllä pyöreä). Sellainen hiljainen vaikuttaja, sikari suussa tietenkin. Olin kouluaikaan aivan älyttömän ihastunut häneen. Ville ilmoitti, että koska meillä oli niin hauskaa, voimme kaikki jatkaa juhlimista 7.2. jolloin on hänen 40-vuotissyntymäpäivä ja suuret juhlat. Lupasin tulla takaisin Suomeen ja hänen juhliin, jos saan katsoa Super Bowlin sitten yöllä. Lupa myönnettiin. Olin innoissani, mutta samalla myös vähän harmistunut, koska nyt en pääse tutustumaan tähän meidän paikalliseen joukkueeseen, niin kuin olin suunnitellut. 

Ilta oli aivan mahtava. Täynnä naurua ja nostalgiaa. Oli upea tavata ihmisiä, joita en ollut edes nähnyt vuosikausiin. 

Niin, minä nukun täällä tosi hyvin. Unet ovat voimakkaita ja ihania. En osaa sitä selittää, mutta olen kyllä kiitollinen tästä ajasta menneisyyden ihmisten kanssa. Kaikki tapaamani ihmiset eivät olleet edes samasta koulusta, mutta aivan sovussa juhlivat unessani. Olisi kyllä tosi hauska kuulla mitä näille ihmisille oikeasti kuuluu. Jos joku tunnistaa itsensä tai jonkun kaverinsa, niin pistäkää ihmeessä viestiä eteenpäin. 

P.S. En ole koskaan tavannut Hartikaisen vaimoa, en tiedä onko hän edes naimisissa. Mutta jos on, niin varmasti aivan ihanan ihmisen kanssa.

Läheisyyttä.

Olen huomannut, että täällä ihmiset todella rakastavat. Kaikki ovat niin älyttömän avuliaita, ettei mieleni oikein vieläkään pysty sitä hyväksymään. Sen kerman löytäneen neidon lisäksi vastaan on tullut muitakin hienoja ihmisiä. Tänään esimerkiksi kävin kirjakaupassa kysymässä josko tässäkin maassa myydään paksua vesiväripaperia sellaisessa. Okei, olihan se jo lähtökohtaisesti aika haastava hankinta kielitaidottomalle, mutta varma häviö tulee sille joka ei edes yritä.

Myyjä ei puhunut englantia, mutta vieressä oleva vanhempi herra puhui vähän. Viesti oli kuitenkin liian haastava, joten nuorempi neitiasiakas kaupan perältä hälytettiin paikalle. Yhteistuumin selvitimme, että sellaista paperia ei tässä pienessä kaupassa ollut. Monenlaisia minulle kyllä tarjottiin hipellettäväksi. Lopuksi tämä neito pyysi paperinpalan ja kirjoitti minulle osoitteen mistä osasta kaupunkia sellaista varmasti löytyisi, siellä on paljon taidekauppoja. Sain myös reittiohjeet, ota ratikka nro 1. Sattumalta tämä vanhempi herra asiakas oli ajamassa juuri samaan paikkaan ja tarjoutui minut sinne viemään samalla kyydillä. Ei näin tapahdu Suomessa, vai tapahtuuko? Ei ainakaan minulle.

Kieltäydyin kuitenkin tästä tarjouksesta, koska oli pimeää enkä ollut varma osaanko sieltä enää takaisin hotelliin. Joka tapauksessa, sitä vain halusin kertoa, että täällä halataan ja ihmiset koskettelevat toisiaan ystävällisesti. Se on mukavaa. Paitsi jos sattuu omalle kohdalle, suomalaisen kehoreviiri kun on aika suuri. Ainakin tämän suomalaisen.

Ensimmäisen viikon saldo, kaiken mainitun lisäksi:

2 turkkiin pukeutunutta hienostonaista

miljardi aamuruuhkassa hidastelevaa metromatkustajaa

6 kukkakauppaa

sairaan hyvää chilimakkaraa ja savujuustoa

lukemattomia vilkkuvia jouluvaloja

1 leipäpakettia suussaan kantava irtokoira (kultainen noutaja)

Murhasta tuli totta - monta jaksoa!

1 kerjäläinen 

1 päälleni kakkinut pulu

Viikko nro 1.

Bună dimineaţa! En tiedä mistä aloittaisin. Viikko sitten pakkasin tavaroitani ja säntäilin ympäri pientä kotikomeroa. Nyt istun sohvalla katsomassa Greyn Anatomiaa klo 9 aamulla. Mainoksissa puhutaan tuntematonta kieltä, mutta muuten tämä tuntuu aika samalta. 

Lähdin tutkimusmatkalle Romaniaan. Se oli aika yllättävä veto jopa minulta. Mutta halusin muutosta elämään. En ollut koskaan ennen käynyt täällä, enkä tiennyt koko maasta mitään. Edes historiaa. Olen sillä tavalla sivistymätön moukka. Mutta opin asioita käytännön kautta, tekemällä ja kokeilemalla. Nyt sitten vain teen ja koen.

Alaovelta.

Toin tänne tuliaisiksi metrin lunta. Se onneksi suli pois viikon aikana melkein kokonaan. Ja nyt kun säästä puhutaan, niin tänä aamuna mittari näytti asteen pakkasen puolella. Suomessa vissiin vähän vilpoisempaa. 

Ensimmäisen viikon aikana olen oppinut muutaman sanan romaniaa. Se on kyllä kamalan vaikeaa ja kuulostaa siltä, kuin venäläinen puhuisi italiaa. Luonnollisesti en ymmärrä sitä ollenkaan. Niinpä olen opiskellut italiaa ja ruotsia. Ne on molemmat niin paljon helpompia. Onneksi telkkarista tulee ohjelmat alkuperäisellä äänellä. 

Toistaiseksi vaikeinta on ollut veden ostaminen. Olen onnistunut siinä kerran. Kolmesti olen käynyt kaupassa ostamatta vettä, ja hotellilla kauppakassia tyhjentäessä huomannut, että se vesi nyt kuitenkin jäi. Kerran ostin kolme litraa vissyä. Siinä vaiheessa opin, että pullossa pitää lukea Plaţa. Tänä aamuna kävin kaupassa heti kun heräsin. Ostin kyllä kahvia, teetä ja muuta, mutta en vieläkään sitä vettä. Älyttömän vaikeaa. Kaveri kyllä sanoi, että hanavettäkin voi käyttää kokkaamiseen ja vedenkeittimeen. 

Olen tosi positiivisesti yllättynyt. Ihmiset ovat kyllä ihania täällä. Myyjät eivät niinkään, mutta eipä ne kassaneidit ole siellä Suomessakaan aina niin pirteitä. Kaikki auttaa, kun kysyy neuvoa. Kävin ensimmäisenä päivänä lähikaupassa etsimässä kermaa aamukahviin. Miljoona purnukkaa mitä ihmeellisimmillä teksteillä, ei mitään toivoa ymmärtää. Niinpä kysyin neuvoa vieressä olevalta neidolta. Yhdessä etsimme kermaa kaikkialta kaupasta, eikä löytynyt. Sanoin, että antaa sen olla, ei haittaa. Kiitos vaan kovasti avusta. Myöhemmin se sama tyttö juoksi luokseni iloisesti hihkuen "I found it! I found it by accident!" Ihmisten avuliaisuus ja ystävällisyys yllätti.

Minun hotellihuoneisto on kuudennessa kerroksessa. Tämä on oikeasti iso asunto. Liian iso minulle, sen komeron jälkeen. En osaa käyttää näin paljon tilaa. Iso kylpyamme ja suuret huoneet. Aivan sairaan hyvä sänky. Nukun täällä paremmin kuin olen nukkunut moneen vuoteen. Unetkin on jotenkin valloittavan ihania. Siihen tosin saattoi myös vaikuttaa se hauska tosiasia, että aloitin reissun valvomalla 40 tuntia putkeen. 

Nyt on kaikki hyvin. En pysty valittamaan vaikka yrittäisin. Enkä edes yritä.

 Näkymä ikkunasta tänä aamuna. 

Samasta ikkunasta toiseen suuntaan.