Ristiriitaisuuksia.

No niin. Tulihan se sieltä. Olin jo odottanut tätä. Ja tänään nyt sitten viimein. Se vyöryi ylitseni kuin hyökyaalto ja upotti minut kokonaan. Eikä päästä irti. Nimittäin koti-ikävä. 

Kaikki on mennyt hyvin tähän asti. Ja menee tästä eteenpäinkin. Mutta jostain syystä tänään aloin kaivata takaisin Italiaan aivan älyttömästi. Sitä tunnetta on vaikea kuvailla sellaiselle, joka ei juuri ikävöi. Jos asiat olisivat huonosti, tämän kai jotenkin ymmärtäisi. Mutta kun kaikki on niin samperin hyvin. Pakkanenkin lauhtui plussan puolelle. Katsoin sitä ainoaa italialaista sarjaa, jonka olen täällä TV:stä löytänyt. Se on romaniaksi Neîmblânziţi, joka tarkoittaa villiä. En löytänyt alkuperäistä nimeä mistään. 

Välillä on oikeasti tosi vaikeaa, kun ei osaa yhtään tätä kieltä. Huomaan usein tekeväni niin, että jos ei englanniksi pärjää, alan puhua melko sujuvasti italiaa, jospa sitä joku ymmärtäisi. Yleensä ei ymmärrä. Mutta se on toki lohdullista huomata oppineensa vierasta kieltä niin paljon, että hätätapauksessa se tulee mieleen ilman sen suurempia ponnisteluja. (Eri asia sitten kuinka oikein puhun.) Elekieli on kuitenkin vielä se millä täällä menen. Nyin ihmisiä hihasta ja kyselen - ja tunnen itseni idiootiksi, kun en osaa edes hedelmiä. Osaan sanoa kiitos, mutta ilmeisesti sanon sen aivan väärin, koska kaikkia alkaa aina hymyilyttämään. Toisaalta, tämä kansa on sellainen, joka tuntuu oikeasti vain ilahtuvat siitä, että joku yrittää oppia heidän kieltään. Luulen, että minusta pidetään täällä, koska edes yritän. (Tai sitten olen vain viihdyttävä.)

Metrossan lipsahti se "sorry" ihan automaattisesti, kun vahingossa tuuppasin pienempää matkustajaa. Myöhemmin hänen äitinsä kysyi olinko menossa ulos seuraavalla pysäkillä (elekieli oli selvä). He siirtyivät sivuun, että mahduin tungoksessa heidän ohi lähemmäksi ovea. "Mulțumesc", osasin sanoa. Nainen hymyili lämpimästi ja vastasi: "Cu placere." Jatkoin vähän nolona englanniksi, että se on ainoa sana jonka osaan... Hän katsoi minua myötätuntoisesti ja sanoi: "It's a good word." 

Minä pidän näistä ihmisistä. Tänään tiimikaverini Narcis (Narsissi) laittoi viestin kaupasta. Hän puhuu vahvalla aksentilla, ymmärrettävästi ja jotenkin tosi lutuisesti. "Nescafe Cold you want?" Tästä oli puhetta aikaisemmin, kun minun lähikaupoissa ei sitä myydä. Hän oli sen löytänyt omastaan, kun asuu ihan muualla. Sitten hän lähetti kuvan varmistuakseen, että oikeasta asiasta on kyse. Innostuin ja hihkuin, sitä oikeasti myydään tässä maassa. "I buy for you. Done." Sydämellisin ihminen ikinä, eikä siis tämän takia. 

Vähän myöhemmin pomo laittoi Facebookissa kutsun Super Bowl bileisiin. Siitäkin aiheesta puhuttiin aikaisemmin, kukaan tuttavistani ei tässä(kään) maassa fanita lajia minun tavoin. Olin jo vaipua epätoivoon, enhän minä voi yksin sinne mennä, kun en tunne ketään, enkä edes tiedä minne mennä. Hän ei ole siis itse menossa, mutta välitti tiedon, kun muisti, että tykkään. Ilo oli irti. Nämä ihmiset täällä ovat kyllä upeita.

Ja silti, kaikesta huolimatta juuri tänään sydän kaipasi Italiaan.