Vauhtia.

En ole majaillut kovin monessa suurkaupungissa, mutta kokemukseni mukaan tämä on kyllä hitain niistä kaikista. Ihmisiä on paljon liikenteessä, aamuyhdeksän ja iltakuuden aikaan. Kaikki ovat työmatkalla siihen aikaan. Autot ruuhkauttavat liikenteen tietysti kaikkialla, mutta täällä nämä metrolla töihin matkaavat ovat kyllä aivan ihmeellisiä sunnuntaikävelijöitä. Ei ole kiire kenelläkään mihinkään. Ymmärrän, että metron kepukkaportit vetävät vain rajallisen määrän ihmisiä kerrallaan, joten saa jonottaa jo koko rakennukseen menoa. Mutta luulisi, että kun viimein ulos pääsee tungoksesta, niin laittaisi ripeästi vain tossua toisen eteen. Mutta ei. Ei ole heillä kiirettä siinäkään vaiheessa. Täällä ihmiset ovat myös usein myöhässä töistä, koska ilmeisesti ketään ei haittaa. Yksi paikallinen totesi, että ihmiset ovat vain niin sairaan laiskoja, ettei kukaan viitsi olla nopea. En uskalla ottaa kantaa tuohon.

Minulle on tapahtunut se sellainen englanninkielen tason lasku täällä. Sitä alkaa väkisin puhumaan huonosti, jos kaveri ei puhu hyvin. Silloin ainakin kuvittelee, että se toinen ymmärtää paremmin sellaista yksinkertaista kieltä. Ehkä se on totta. Mutta se kyllä vaikuttaa huonontavasti omaan osaamiseen. Niinpä ilmoittauduin englanninkielen kurssille. 

Vaihdan majapaikkaa tänään klo 12. Pitää luopua tästä hotellista, joka on kyllä palvellut erityisen hyvin tämän kaksi viikkoa. Siirryn taksilla vähempiin neliöihin. Toiseen kaupunginosaan. En ole kovin paljon kyllä nähnyt tätäkään, mutta ei ole ollut tarvetta. Minulla on ollut täällä asunnossa niin mukavaa. Kaheliltahan se kuulostaa, tiedän. Mutta kun siitä Murhasta tulee totta niin monta kertaa päivässä...

Muutama päivä sitten muistin ensimmäisen kerran olevani vellihousupelkuri. Tuli se sellainen selittämätön, turha ja täysin järjetön pelkotila, kun kävin illalla kävelemässä ja ruokakaupassa vähän kauempana. Paluumatkalla tuli vastaan ambulansseja. Samalla ihmiset alkoivat näyttää epäilyttäviltä, alue oli yhtäkkiä vieras, jonkun huuto kuulosti uhkaavalta ja kävelin yksin mustassa yössä... Sitten tuli se kultainen noutaja vastaan leipäpaketti suussa ja repesin nauramaan ääneen. Nauru on hyvä pelon poistaja.

Kun katsoo kartalta, niin vaikuttaa että tämä on kompakti kaupunki jossa kaikki on lähellä. Mutta käytännössä se ei olekaan niin. Yleisillä pääsee kyllä näppärästi paikasta toiseen, mutta ne paikkojen etäisyydet ovatkin aika pitkät, kaikki onkin kaukana. Eilen illalla kiersin korttelin ja siihen meni melkein tunti. Toki kiipeilin ja kyykin ottamaan kuvia eri kohdista, mutta en kamalan usein. Tämä on vaan tosi iso kortteli! (Lisää kuvia Instagramissa.)

Yöllinen korttelikierros.