Lähtökuoppa.

Minulla ei oikein ole mitään sanottavaa. Lähden huomenna, mutta pää on tyhjä. Kiitos lienee paikallaan. Kiitos kaikille hyville kämppiksille, joiden seurassa viihdyin. Kiitos kaikille kivoille työkavereille, jotka auttoivat minua päivittäin. Kiitos kaikille huonoille ihmisille, jotka saivat ponnistelemaan enemmän, ja aivan erityisesti kiitos ystäville, jotka pitivät minut pinnalla myrskyistä huolimatta. Kiitos Belfastille, että sain olla täällä puoli vuotta.

Tunnelmia.

Valitin tätä elämäni sekamelskaa samalla, kun tungin viimeisiä irtonaisia tavaroita pahvilaatikkoon. Tavarat alkaa olla jo järjestyksessä, mutta kaikki päänsisäinen on täysin sekaisin. "Elämä on kuin legot. Välillä niiden pitää antaa sortua, jotta voi rakentaa jotain uutta." Tukeva ystäväni löysi taas oikeat sanat tähänkin kriisiin. "Ja voi niitä vähän syödäkin." Olin hetken hukassa, mutta sitten muistin hänen mamma-aivot. Niin, siellä ajatellaan nyt ihan eri näkövinkkelistä. Sain valokuvia värikkäistä rakennelmista ja vauvasta, joka tunki Dubloa suuhun. Ihania tyyppejä minulla.

Aivan yllättäen Belfast lakkasi tuntumasta hyvältä. Tänä aamuna heräsin ja tajusin, että minä todellakin haluan lähteä täältä. Se oli erikoista, sillä siihen asti olin luullut tuntevani täsmälleen päinvastaista. Minä pidän tosi paljon tästä kaupungista, mutta täällä on kaikki mennyt aivan päin persettä, ihan alusta asti. Selvästi Universumi ei halunnut minulle minkäänlaista pysyvyyttä tänne. Voin jo lähteä, sillä jos jotain Maltalla opin niin sen, että puolen vuoden yrittämisen jälkeen voi jo ihan hyvin antaa periksi, jos ei vieläkään suju. Se on riittävästi yrittämistä.

Ei siis alkanut tämäkään vuosi kovin helposti. Mutta vielä on nuo 10 kk aikaa parantaa. Pohjalta on vain yksi suunta, ellei välttämättä halua kaivaa syvempää kuoppaa. En kaivele. Sitä paitsi olen ennekin sanonut, että se on hyvä, jos kaikki kura tulee päälle jo heti alkuvuodesta, niin voi sitten vain nauttia onnellisena sen loppuajan, koska kakkakiintiö on jo täynnä. 

Hannari istui eilen viimeistä iltaa kanssani ja siinä jutellessa minä ihan yllättäen tajusin mikä tämän ahdistavan olon aiheuttaa. Oivallus tuli kuin salama kirkkaan puun takaa. Mitä tapahtui muutama viikko sitten, kun tämä kokovartaloketutus alkoi? Minä aloitin tuon Italia-kirjan viimeistelyn! Suomessa tehtiin Salaseurakaverin kanssa diili, että molemmat saavat jättimäisen kirjoitusprojektinsa valmiiksi toukokuun loppuun mennessä. Koko tammikuun lusmuiltuani aloitin oman projektini helmikuussa, hitaasti mutta varmasti. Pari viikkoa sitten kuitenkin päätin, että haluan saada tekstin muokattua ennen kuin muutan pois Belfastista. Uusi alku ilman mitään roikkuvia projekteja.

Olen siis elänyt joka päivä menneisyyttäni. Uppoutunut elämäni ihanimpaan lomaan päivittäin. Muistanut jokaisen yksityiskohdan kuin olisin edelleen Italiassa. Haistanut ne tuoksut, nauttinut lämmöstä, tuntenut rakkauden, maistanut jäätelön. Niin syvällä tuo tarina jo minussa on. Onko siis ihme, jos normaali arki tuntuu tuollaisen jälkeen aina ihan tyhmältä? Kuka ei olisi mieluummin Italian auringossa?

Muisto viime kesältä, ilta Buranossa.

Lähtöjuhlat.

Minulla on ollut useita läksäreitä, koska olen muuttanut niin monta kertaa. Harvemmin kuitenkin ollut kahdet lähtöjuhlat samasta paikasta, tämä Belfast on silläkin tavalla poikkeus. Minun raskalaiset kaverit olivat sitä mieltä, että en voi muuttaa pois ilman juhlia. Viimeksi oli niin hauskaa. Ja viimeksi minä lähdin vain sieltä työpaikalta. Ihan hyvin perusteltu minun mielestä. Niinpä he päättivät tämän minun puolesta. Ihan hyvä, sillä minä olen huono päättämään asioita.

En tiedä kuinka juhlavaa meillä oli, mutta vietimme iltaa suosikkibaarissani, Kellyn kellarissa. Ihanista ihmisistä ja naurusta huolimatta ilta oli surullinen. Ainakin minulle, ehkä myös kavereille. Vaikka kuinka koitan olla positiivinen ja iloinen uudesta työstä ja mahdollisesta asunnosta ja uudesta alusta uudessa kaupungissa, ei tämä lähdön haikeus katoa. Varmaankin, koska en yhtään halua lähteä. Minulla on nyt toinen ranne mukavasti ruhjeilla. It's not a good party if you can't see it the next morning. Vanha suomalainen sanonta, jonka juuri keksin.

Yritän vielä nähdä kavereita täällä, vaikka päivät käyvät vähiin ennen kuin loppuvat. Neljä päivää, se on melkein käsittämätöntä. 50% minusta on ihan oikeasti tosi innoissaan, mutta 40% ei ole, ja koittaakin kampata minut joka käänteessä. Se loppu 10% on taas ihan pihalla. Onneksi on punaviiniä. Se toimii iloliemenä, lohdutuksena ja rauhoittaa mukavasti. Yritän keskittyä oleelliseen. Teen listoja asioista, jotka pitää tehdä ennen muuttoa ja heti muuton jälkeen. Mitä pitää tehdä ennen ensimmäistä työpäivää, mitä pitää hankkia ja keneen pitää ottaa yhteyttä. Välillä itku tulee väkisin silmistä, mutta sitten taas välillä olen vain niin kiitollinen kaikesta, että nauran ääneen. (Onko syytä huolestua?)

No, jotain ihanaa tähän loppuun kuitenkin, koska olen muuten niin sekava. Jos missään ei ole järkeä, niin muista Seal. Tuossakaan ei ollut kyllä mitään järkeä, mutta Seal on ihana.

Taidetta.

Kävin kämppikseni kanssa tuossa joku aika sitten taidenäyttelyssä. Hän vei sinne jotain papereita, taiteilija kun on itsekin. Katselin ihastellen muutamaa teosta siinä näyttelyosassa. Siihen viereeni tuli pariskunta, joiden kanssa aloimme jutella. Ihastelin yhtä teosta ja mietin, että miten ihmeessä se on tehty, erikoinen tekniikka. Vieressäni oleva nainen alkoi selittää hyvin yksityiskohtaisesti kuinka teos oli valmistettu. Katsoin hetken hölmistyneenä, mutta viimein aloin ymmärtää, että hän tosiaankin oli se taiteilija, joka tämän ihailemani teoksen oli luonut. 

Olin vielä enemmän ihmeissäni tästä hyvästä tuurista, että satuttiin näyttelyyn juuri siihen aikaan. Arvaa kuka oli intopiukeana, kun pääsi juttelemaan aivan oikean taiteilijan kanssa. Tosin sitä minä teen kyllä joka päivä, koska asun taiteilijan kanssa, mutta kuitenkin. Oli tämä nyt silti erikoinen käänne päivälle. Otin luvan kanssa pari huonoa kuvaa ja päätin, että ensimmäinen hankinta (heti kuulokkeiden jälkeen) on uusi kunnollinen puhelin, jossa on kunnollinen kamera.

Charissa Martin.

Kun tulin kotiin, pursusin luovuutta. Halusin heti välittömästi tehdä jotain luovaa. Niinpä virkkasin. Suunnittelin suuremmoisia teoksia, joista sitten voisin koota näyttelyn. Ensimmäisestä teoksesta valmistui heti 80 % jonka jälkeen tahti vähän hidastui. Kun innostus laantuu, tarvitaan se luova tauko. Tällä hetkellä teos on melkein valmis, enää puuttuu 20 %. 

Päätin antaa vähän edes armoa itselleni, sillä elämä on muuttunut aika paljon tuon näyttelyreissun jälkeen. Uusi työ ja muutto edessä, paljon kaikenlaista ajateltavaa. Minä kyllä pidän sen näyttelyn, ihan varmasti. Belfast on saanut minut taas luovaksi. Olen innostunut.

Löysin yhden laatikon pohjalta lapun. Näitä tällaisiä muistiinpanolappusia (eli Universumin viestejä) ei olekaan tullut vastaan aikoihin. Tämä oli kuitenkin hyvin ajoitettu, sillä minulla on nyt paljon kaikkea mietittävää. Mihin suuntaa elämääni vien ja mitä haluan tehdä. 

Ihminen ei pääse syvällisesti kokemaan elämänsä tarkoitusta,

jos hän ei ole valmis luopumaan tarpeettomista elämänalueistaan.

Hyvä neuvo.

P.S. Käy tutustumassa: charissamartin.co.uk

Juna.

Saan säännöllisesti kuvapäivityksiä minun vauvasta. Selfienkin se oli jo osannut ottaa. Viimeisimmässä kuvassa oli isosti virnuileva naama, jonka suuhun oli ilmestynyt kaksi Rölli-hammasta! Nauratti ihan älyttömästi, tähän asti kun suun sisällöstä on näkynyt vain kieli. Yksi suomenkielinen sanakin oli jo tullut ulos, tosin se ei ollut spesial-täti tai ilona niin kuin toivoin. Äiti on myös ihan hyvä sana aloittaa suomen kielen käyttö. 

Minulla ei ole varsinaisesti perhettä ja ihmisten on sitä joskus vaikea käsittää, varsinkin italialaisten. Mutta minulla on minun oma perheeni, jonka olen rakentanut vuosien mittaan ympärilleni. Oma tukiverkosto, josta olen tavattoman ylpeä. Ihmiset yleensä vähän hämmentyvät kun sanon, että minulla on vauva Suomessa. Siis, jätitkö sinä sen sinne? Juu, eivät antaneet mukaan, varmaan ihan turvallisuussyistä. Kenen luona se on? Vanhempiensa, tietysti. Ei vauvat vielä pärjää omillaan, vaikka tämä kyllä vaikuttaakin fiksulta yksilöltä. Tavannut jo presidentinkin, tosin taisi kyllä nukkua koko sen tapaamisen ohi.

Me päätettiin joululomalla, että matkustetaan yhdessä Tazara-junalla. Se on ollut haaveeni jo monta vuotta. Nyt vauva innostui ajatuksesta myös. Ensin lennetään Afrikkaan, todennäköisesti Tansaniaan ja sieltä sitten muutaman päivän elämysmatka sinisellä junalla Sambiaan. Siitä tulee 1860 km pitkä huippureissu. Vauva oli selvästi jo alitajuisesti tiennyt tämän aikaisemmin, sillä hänelle oli kertynyt vaikka mitä Afrikka-aiheista tavaraa ja vaatetta. Palaset vain loksahtivat kohdalleen, joten sain vihdoin reissukaverin.

Toimintaa.

Viimeiset viikot ovat olleet hyvin tapahtumaköyhiä. Kun ei ole töitä, ei ole pakottavaa tarvetta mennä minnekään. Minä olen just se tylsä tyyppi, joka ei hyödynnä tätä ihmeellisesti ilmestynyttä vapaata aikaa mitenkään. Kävin minä kerran keskustassa, mutta silloinkin alkoi sataa.

Melkein toivoin, että edes täällä Belfastissa tapahtuisi jotain hurjaa, kun tuntuu ettei omassa elämässä tapahdu yhtään mitään. Kukaan ei enää osoita mieltään missään. Uskovaiset eivät heittele polttopulloja. Autoja ei kaadeta ja polteta. Missä kaikki jännitys? Uutisista luin, että poliisia oli ammuttu ihan viime kuussa. Se meni minulta jotenkin kokonaan ohi. Minulta menee kaikki aina ohi. Eilen kuulin kirpputorilla radiosta, että miestä oli ammuttu jalkaan. Ilmeisesti sitä tapahtuu täällä tuon tuosta, joten sellaiset jutut ei nouse kovin vahvasti uutiskynnyksen yli.

Viime viikolla seurasin iltayöstä tunnin ajan taivaalla pörisevää helikopteria. Keittiön ikkunasta näin sen osoittavan valojuovalla maahan. Oli tilanne päällä. En tiedä etsivätkö jotain vai mistä oli kyse, mutta vähän erikoiselta se näytti. Tietenkin olen täysin uutispimennossa tämänkin osalta. 

Ehkä vika onkin minussa. Voisin hiippailla kaiket yöt etsimässä toimintaa, mutta sen sijaan otan äksönini leffojen muodossa kotona köllötellen. Tosin joskus kyllä heittäiydyn ihan mahdottomaksi ja virkkaan siinä samalla. Juu, omaa syytä elämän tylsyys. Olen kyllä alkanut tarkkailla ympäristöä vähän tarkemmin, kun viime viikolla tuli postiluukusta kirje poliisilta. Naapurissa oli vierailtu. Onhan tämä sentään Belfast, vaikka se nimi onkin jo menettänyt pelottavuuden.

Muutos.

Hyvää nimipäivää, Sipi!

Yksi pieni puhelu voi muuttaa kyllä kokolailla koko elämän. Olin melko varma, että saan sen hakemani työpaikan, koska en ole koskaan ollut saamatta hakemaani työtä. Minun työllistymisprosentti haastatteluista on edelleen sata. Se on melkein käsittämätöntä. Joko niin, että olen tosi hyvä tyyppi, tai sitten niin kuin ystäväni sen muotoili jo vuosia sitten "se kyllä puhuu itsensä sisälle ihan minne tahansa". Uskoisin, että totuus on jossain siinä puolivälissä.

Kämppis oli ahkera viikonloppuna. Teki koko talon kokoisen suursiivouksen. Pesi pyykkiä ja suunnitteli tulevan viikon. Minä sen sijaan söin suklaata. Ja katsoin innoissani Grayn Anatomiaa, kun löysin yhdeksännen tuotantokauden kirpparilta. Olin niin laiska, etten jaksanut edes laittaa ruokaa. Ei mennyt tasan energiat. Eilen se sitten kostautui. Koska lähtöni aiheuttaa toimenpiteitä myös muille, täällä kävi joku neito katsomassa huonettani ja tutustumassa asuntoon. Sitä ennen minunkin piti tietysti suursiivota huoneeni. 

Olen iloinen tulevasta muutosta. Kaikki on taas sekavaa ja ahdistavaa, mutta se on vain tilapäistä. Tosin olen hokenut tuota jo ihan liian pitkään, sillä tämä tilapäinen alkaa tuntua jo ihan liian tavalliselta. Jospa tällä kertaa kaikki menisikin hyvin. Työpaikka olisi sitä mitä on luvattu, koulutus opettavainen, kaupunki armollinen, koti lämmin ja hyväntuoksuinen. En minä kuitenkaan ihan kamalasti vaadi.

Lähden Belfastista haikeana. En ihan vielä, mutta sitten kun lähden, se ei tapahdu ilman sitä hiljaista hetkeä. Sitä sellaista, kun käy vielä viimeisen kerran huoneet läpi, tai kävelee hitaasti lähimpään markettiin ja koittaa painaa mieleen jokaisen kadunkulman. Kun hyvästelee ne ikävätkin muistot haikeana ja miettii, että ei se niin kamalaa ollutkaan. Muutos on pelottava ja se saa aina haluaamaan takaisin vanhan ja tutun, vaikka vanha ja tuttu olisi selvästi huonompi vaihtoehto. Lohdutan itseäni sillä, että tänne voi aina tulla takaisin, jos siltä tuntuu. Ainakin kyläilemään.

Korvakorut.

Ostin Italiasta kesällä Pink Floyd -korvakorut, sellaiset LP-levyt. Joku poika niitä teki kojussaan festarialueella. En tiedä mikä sai lopulta päätymään juuri näihin, sillä siellä oli monta hyvää artistia rivissä. Nyt jälkeenpäin ajateltuna se oli tietysti tarkoitettu niin.

Ennen Suomen reissua kävin viime hetken jouluostoksilla keskustassa. Voisin kirjoittaa kaikkea ihanaa joulumarkkinoista, sen valoista ja herkuista, mutta sen sijaan kirjoitan bussipysäkistä. Kotiin vievää kyytiä odotellessani viereeni tuli mies laukkuineen. En tiennyt sitä vielä silloin, mutta hän oli tuijottanut minua kymmenen minuuttia ja miettinyt miten aloittaisi keskustelun. I like your earrings. Bussi ei koskaan tullut, joten juttelimme pitkään. Hän oli juuri tullut Skotlannista takaisin. Keskustelu meni jotenkin tosi syvälliseksi saman tien, mies tuntui heti omituisen tutulta. Vaihdoimme vielä numerot ennen kuin lähdin kävelemään kotiin. 

En koskaan tavannut tuota miestä uudelleen. Mutta olemme soitelleet. Saan joka päivä ainakin yhden viestin. Pink, I'm thinking of you. Haluan vain jättää viestit huomioimatta, koska tuo ihminen ei yhtään sovi suunnitelmiini. I wish you were here. Minun pitää nyt vain keskittyä uuden työpaikan löytämiseen, ei mihinkään skottimieheen, vaikka hänellä kuinka olisikin maailman paras aksentti. We connected. Minä pidän nuoremmista miehistä, en vanhoista, en vaikka he olisivat muusikoita. I hope to hear your voice soon. 

Olen miettinyt monta kertaa, että miksi minun piti tulla tänne, kun kaikki on mennyt niin täydellisen pieleen aivan alusta asti. Mikään ei ole mennyt suunnitelmien mukaan, koko ajan joku haroo vastaan. Aivan kuin Universumi yrittäisi ajaa minua täältä pois, ihan niin kuin Maltalta. Sillä erotuksella, että minä rakastan tätä kaupunkia. 

Tänään mietin, että täällä ei ole minulle mitään. En voi jäädä Belfastiin, jos minulla ei ole töitä. Hannari ja Sipi eivät riitä syyksi jäädä, sillä elämä on kallista. Viime viikolla annoin viimein periksi ja laajensin työnhakualuetta. Tiedän, että minun on lähdettävä ja tuo tieto on saanut minut torjumaan muusikon kaikki ehdotukset. Olen luikerrellut pois kaikista tapaamisista. Tänään hän odotti minua keskustan bussipysäkillä melkein kaksi tuntia, ihan vain siltä varalta, että muutan mieltäni ja tulen sittenkin. I can't stop thinking about you.

En ymmärrä tätä ollenkaan. Sisäinen romantikkoni on varma, että tämä oli tarkoitettu juuri näin. Palaset lohksahtivat kohdalleen. Korvisten valinta, Belfastiin muutto, se bussi joka ei tullutkaan... Kaikella oli tarkoitus. Sisäinen pelkurini puolestaan on varma, että minun pitää nyt aivan ehdottomasti unohtaa tämä kaikki, koska mitä siitä nyt tulisi, jos löytäisin itselleni sopivan ihmisen täältä, kaikkien murheiden jälkeen. Sehän olisi aivan helvetin pelottavaa. Ajoituskin on täysin pielessä, minähän joudun muuttamaan ihan pian. I want to know you. Don't go. Minä nimittäin sain sen työpaikan.

Onnea!

Onnellista syntymäpäivää äitimuorille!

Valinta.

Jotenkin tuntuu, että olen nyt sellaisen suuren valinnan edessä. Välillä tekisi mieli huutaa parvekkeelta (joka on kyllä vain kaksi lasiovea ja kaide), että eikö jo vois olla helpompaa! En tee niin. Joku kuitenkin huutaisi takaisin, että pää kiinni. Lämpökin karkaisi. Sitä paitsin Jim Rohn sanoi: "Älä toivo, että olisi helpompaa - toivo, että olisit parempi."

Minä rakastan kotiani. Viihdyn tässä asunnossa liian hyvin. Näen ikkunastani korkealle kohoavat niityt. Olen taas rakentanut suuren huoneeni kotoisaksi. Kämppiskin on mukava. Kaikki on kodin osalta täydellisesti. (No ei olekaan, mutta ei nyt puututa siihen.) Sen lisäksi rakastan tätä kaupunkia aivan älyttömästi. En tiedä miksi. Ihan tavallinen kaupunki, tavallisia kauppoja ja baareja. Ei tämä ole edes erityisen kaunis. Mutta sitten kuitenkin tunnen kuuluvani tänne. 

Rakastan niitä katuja ja kujia, joiden seiniin on maalattu valtavia asemiehiä ja iskulauseita. (Joskus harvoin myös kukkasia ja rakkautta.) Rakastan tätä helposti hengitettävää ilmaa. Hämäriä päiviä, jolloin auringon valo ei satu silmiin. Rautaisia lampaita ja paimenta, keraamista jättikalaa. Kaltereita, punaisia tiilitaloja ja piikkilankaserpentiiniä taloja ympäröivien muurien yllä antamassa illuusion vaarallisesta paikasta. Olen varma, että haluan jäädä tänne, ainakin joksikin aikaa. Ja sitten muistan haaveeni. Koti. Puutarha. Puuhapaja. Eli asiat, jotka eivät ole ollenkaan täällä. Tiedän sen täysin varmaksi. Ei täällä mitkään minitomaatit kasva. Tai pyykit kuivu ulkona. Belfast ei vie minua millään tavoin kohti unelmaani.

Englanniksi ollaan töiden välissä, kun ollaan työttömiä. Optimistisempi katsontakanta. On ollut yllättävän vaikea löytää töitä täältä. Selvästi en ole tehnyt tarpeeksi asian eteen, sillä kukaan ei ole vielä palkannut minua. Tänään tuli viimein se piste vastaan, että annoin periksi ja laitoin hakemuksen muualle kuin Belfastiin. Tein sen melko vastahakoisesti, mutta vuokra pitää maksaa säännöllisesti. Tosin ei tämä sama vuokra, jos saan tuon työn. 

Sain puhelun tunti hakemuksen lähettämisen jälkeen. Yhtäkkiä minun piti tehdä suuri valinta. Mutta kun juttelin tuon iloisen naisen kanssa, valinnan tekeminen ei ollutkaan enää vaikeaa, vaikka se tulikin eteen niin nopeasti. Olen mieluummin rahaa tienaava, kuin Belfastissa. Belfast ei vie minua kohti unelmaani, mutta raha vie. Joten pidä peukkuja, se ratkaiseva haastattelu on ensi viikolla.

Tiedä mitä haluat.

Haluaisin sanoa, että tässä oli nyt muutama päivä vähän vaikeaa. Mutta todellisuudessa mikään ei ole ollut helppoa viimeiseen puoleen vuoteen. En tiedä miksi. On tullut läjäpäin harmia niskaan. Olin toiveikas ja arvelin, että tämä uusi vuosi olisi jo helpompi. Ei ainakaan vielä ole viitteitä sellaisesta. Mutta niin kuin me kaikki tiedämme, asennekysymys. Olen nyt vahvasti asennoitunut niin, että kaikki tämä paska on tarkoitettu minulle juuri nyt, koska vain sukeltamalla tässä viemäriputkessa minusta voi kasvaa sellainen ihminen, joka minusta pitää kasvaa, että saan sen mitä haluan. Kysy vaikka miltä tahansa itsensäkehittämisoppaalta. Sitä paitsi, olen jo nyt vahvempi kuin viime viikolla, minähän kirjoitan taas.

Kaikki kirjat ja kurssit tyssäävät aina samaan kohtaan, sillä se sama kohta on aina niissä kaikissa kirjoissa. Tiedä mitä haluat. Olen kiduttanut itseäni vuosia tällä kysymyksellä, joka ei kylläkään nyt tullut kysymyksen muodossa. (Ja tämä blogi on kivulias paketti todistusaineistoa juuri tästä.) Minä en ole oikein ikinä tiennyt mitä haluan. Innostun helposti. Haluan randomisti erilaisia asioita, tuntemuksia ja olemista. Mutta en ole koskaan oikein tiennyt mitä haluan tehdä elämälläni. Paitsi kirjoittaa, mutta se ei koskaan tuntunut riittävän suurelta asialta näihin listoihin.

Katsoin eilen elokuvan The Bucket list. Se oli omituinen sattuma, koska sen jälkeen luin kirjaa, jossa kehotettiin tekemään lista asioista, jotka haluat vielä tehdä tässä elämässäsi. Eli juurikin se kuuluisa lusikkalista. Otin tämän jo merkkinä, koska viime viikolla eri kirja vihjaili samaa. Joten aloitin listani. Mitä haluan vielä tehdä?

Listan sijasta tein sellaisen perustavaa laatua olevan oivalluksen, että minä en oikein halua tehdä mitään. Ensin kauhistuin, koska sehän tarkoittaa, etten ikinä saavuta asioita elämässäni. Tai mikä vielä kamalampaa - en ikinä pääse mitään kirjaa loppuun tai kurssia läpi kunnialla. Asioiden kesken jääminen syö sielua. Sen lisäksi, etten keksinyt oikein mitään tekemistä, huomasin, että listani kuitenkin täyttyi asioista, joita haluan. En tehdä, vaan omistaa ja tuntea. 

Koti. Puutarha. Pieni koira ja suuri kissa. Puuhapaja. Sellainen tavattoman tylsä ja tavallinen arki. Siinä suurimmat unelmani. Mikään näistä ei kuitenkaan millään tavoin ole tekemistä. Vai onko? Ehkä olen vain katsonut tätä koko asiaa väärin. Kaikkien ei tarvitse hypätä laskuvarjolla tai kiivetä vuorille tai matkustaa maapallon ympäri. Toiset voivat olla hyvinkin onnellisia kitkemällä rikkaruohoja minitomaatien juurilta tai kirjoittamalla ajatuksiaan olohuoneen nurkassa. Tai tiskaamalla astioita joita rakastaa. Kuuntelemalla tuulikelloja puutarhakeinussa suuri kissa sylissä. Heittämällä jaloissa pyörivälle pikkukoiralle keppiä meren rantahiekalla. Ripustamalla puhtaita pyykkejä kuivumaan puutarhan läpi menevälle narulle. Siinä on jo monta asiaa, joita haluan tehdä. Asioita, joita olen aina halunnut. 

Ilmeisesti olen koko ajan tiennyt mitä haluan tehdä. 

En vain tiennyt, että tiedän.