Muutos.

Hyvää nimipäivää, Sipi!

Yksi pieni puhelu voi muuttaa kyllä kokolailla koko elämän. Olin melko varma, että saan sen hakemani työpaikan, koska en ole koskaan ollut saamatta hakemaani työtä. Minun työllistymisprosentti haastatteluista on edelleen sata. Se on melkein käsittämätöntä. Joko niin, että olen tosi hyvä tyyppi, tai sitten niin kuin ystäväni sen muotoili jo vuosia sitten "se kyllä puhuu itsensä sisälle ihan minne tahansa". Uskoisin, että totuus on jossain siinä puolivälissä.

Kämppis oli ahkera viikonloppuna. Teki koko talon kokoisen suursiivouksen. Pesi pyykkiä ja suunnitteli tulevan viikon. Minä sen sijaan söin suklaata. Ja katsoin innoissani Grayn Anatomiaa, kun löysin yhdeksännen tuotantokauden kirpparilta. Olin niin laiska, etten jaksanut edes laittaa ruokaa. Ei mennyt tasan energiat. Eilen se sitten kostautui. Koska lähtöni aiheuttaa toimenpiteitä myös muille, täällä kävi joku neito katsomassa huonettani ja tutustumassa asuntoon. Sitä ennen minunkin piti tietysti suursiivota huoneeni. 

Olen iloinen tulevasta muutosta. Kaikki on taas sekavaa ja ahdistavaa, mutta se on vain tilapäistä. Tosin olen hokenut tuota jo ihan liian pitkään, sillä tämä tilapäinen alkaa tuntua jo ihan liian tavalliselta. Jospa tällä kertaa kaikki menisikin hyvin. Työpaikka olisi sitä mitä on luvattu, koulutus opettavainen, kaupunki armollinen, koti lämmin ja hyväntuoksuinen. En minä kuitenkaan ihan kamalasti vaadi.

Lähden Belfastista haikeana. En ihan vielä, mutta sitten kun lähden, se ei tapahdu ilman sitä hiljaista hetkeä. Sitä sellaista, kun käy vielä viimeisen kerran huoneet läpi, tai kävelee hitaasti lähimpään markettiin ja koittaa painaa mieleen jokaisen kadunkulman. Kun hyvästelee ne ikävätkin muistot haikeana ja miettii, että ei se niin kamalaa ollutkaan. Muutos on pelottava ja se saa aina haluaamaan takaisin vanhan ja tutun, vaikka vanha ja tuttu olisi selvästi huonompi vaihtoehto. Lohdutan itseäni sillä, että tänne voi aina tulla takaisin, jos siltä tuntuu. Ainakin kyläilemään.