Uneton yö.

Unirytmi on ollut sekaisin jo useamman päivän. Tai yön. Olen mennyt ajoissa nukkumaan, mutta jossain vaiheessa hereillä pyöriminen on alkanut ottaa päähän ja sitten olen täyttänyt sudokuja kolmeen. Ja hyvistä aikomuksista huolimatta en ole herännyt aamulla, vaan vasta myöhään päivällä. Niinpä tänään teen sen ainoan asian, jonka tässä tilanteessa voi tehdä - vietän pitkän maanantain ja herään huomenna onnelliseen keskiviikkoon.

Olen tässä aikani kuluksi lukenut kirjaa kiltteydestä. Heräsi monenlaisia ajatuksia siitä kuinka kaikki vaikuttaa kaikkeen. Huomasin pohtivani eettisiä kysymyksiä muun muassa rehellisyydestä, ystävällisyydestä, uskonnoista ja maailman tuhosta. (Kevyttä iltalukemista - onko ihme, jos ei uni tullut.) Ja mitä enemmän asioita pohdin, sitä enemmän tuntuu, että olen löytänyt sen oikean tien itselleni. Oman uskonnon ja ymmärryksen. Ja se tuntuu hämmentävän hyvältä. En keksi sille oikein muuta selitystä, kuin tämä valvomisesta johtuva väsymys. Aivot toimivat säästöliekillä, joten kaikki mitätön turha ajattelu jää pois. Keskittyy siihen oleelliseen. Normaalisti minun päässä ei ole näin rauhallista. Hämään itseäni säännöllisesti jollain pinnallisella ongelmalla, mikä vie tilaa ja aikaa tärkeiltä asioilta. Kivi kengässä. Finni. Mahamakkarat. Juurikasvu. Pakkanen. Syitä riittää. Mutta nyt ei tunnu pienet asiat. Tämä on hieno olotila. Tosin aion silti jatkaa joka yö nukkumista. Pitää keksiä toinen konsti.

Huomasin, että en ole ollut kovin kiltti. Varsinkaan itselleni. Ystävällisyys ventovieraille on helppoa ja itsestäänselvää. Ystävien kanssa yleensä rehellisyys on vienyt voiton, mikä on vielä siedettävää, mutta itseä kohtaan ystävällisyyttä ei vain ole ollut. Aika surkea havainto. Vaadin kaikilta paljon ja itseltäni aivan kaiken. Onnistumiset ovat olleet sitä "normaalia" tilaa, mihin pitikin päästä, epäonnistumiset täysin anteeksiantamattomia virheitä. Perfektionistin synkkä arki. Mutta sen ei tarvitse olla niin. Voi olla ystävällinen muille ja itselle ja siitä huolimatta elää rehellisesti omien arvojensa mukaisesti. Kun pikkuisen pyöristää kulmia, niin pyörii paremmin. Ja kun pääsee liikkeestä jyvälle, niin vauhti kiihtyy. Tähän minä uskon ja luotan.

Älä siis ihmettele mikä on se outo virne naamallani, tai miksi en avaudu entiseen malliin. Se on vain minä ja ystävällisyys.

Askel kohti Italiaa.

Lääkäri soitti alkuviikosta ja sanoi: "Terve!"

Hirmu hyvä tietää, varmasti moni sitä jo epäilikin.

Kylmyys on ympäröinyt kotini. Ulos meneminen olisi itsemurhaa. Niinpä olen kotona lähes lämpimässä. Tosin perjantaina tapasin italialaista ystävääni keskustassa. Ja löysin henkilökohtaisen pakkasrajani - kun hengästyessä alkaa palella, pakkasta on liikaa.

Lueskelin vanhoja (ja uusia) Mondoja ja keräsin materiaalia tulevaa kesää varten. Melkein jokaisessa lehdessä on jotain Italiasta, mutta lähes kaikki artikkelit liittyivät jollain tavoin ruokaan. Minusta se oli outoa. Tiedän, että italialaista keittiön antia arvostetaan paljon, mutta sekin on minusta outoa. Pastaa lähes joka muodossa, ilman sen kummempaa makua. Tylsää ruokaa. (Ja tuon kommentin ansiosta tulee taas sanomista.)

Yksi Salaseurakaveri Alessandro palaa Italiaan ja teimme suunnattomia suunnitelmia ensi kesäksi. Aivan mahtavia juttuja! Siitä tulee Operatio 31. Hulluttelu oli hauskaa, vaikka tuskin on toteutuskelpoisia mikään näistä jutuista. Se ei haittaa yhtään. Minulla on kuitenkin kaksi varmaa majapaikkaa epävarmalle ajanjaksolle. Oikeastaan toistaiseksi varmaa on vain se, että matka toteutuu. Aikas mahtavaa!

Kiinnostamattomuutta.

Eilinen keskustelu Sveitsin italialaisen kanssa sai minut taas miettimään tätä omaa olemassaoloa. Oli karmeaa huomata, ettei mikään oikeasti kiinnosta minua. Innostun hetkellisesti asioista, mutta sellainen syvällinen aito kiinnostus johonkin tiettyyn puuttuu. Kiinnostus, josta tulee voima toiminnalle. Sellainen mennään-läpi-vaikka-harmaan-kiven-voima. Varmasti juuri siitä johtuen en saa oikein mitään aikaan, mikään raivo ei auta minua eteenpäin. Tai siltä ainakin tuntuu. Kirjoittaminen on vain tapa purkaa ajatuksia, työväline. Minulla pitäisi myös olla se mieletön intohimo jotain tiettyä kohtaan, mistä voisin sitten innoissani kirjoittaa. Ja minulla ei ole. Äärettömän ärsyttävää.

Pitää löytää uusi harrastus. Mietiskelyn pitäisi auttaa itsensä löytämisessä. Sitä kautta löytää sitten myös ne omat jutut. Asiat, jotka kiinnostavat. Löytyy voimaa ja suunta. Se kuulostaa hyvältä. Minä vain en ole niin kovin hyvä siinäkään. Paikallaan hiljaa istuminen ei ole koskaan ollut se mun juttu. Ei sitten alkuunkaan. Paikallaan oleminen edes mölyisästi ei onnistu. Mikähän ajaisi saman asian kuin meditointi? Jos vaikka lukisi kirjoja. Yhä lisää. Ja ne parhaat vaikka pariin kertaan. Jotain muutosta on kuitenkin saatava aikaan.

Näihin mietteisiin. Mukavaa päivää!

    

Ups! I did it again...

Popsin toissapäivänä rasiallisen ihania ja maukkaita viinirypäleitä. Ovat nimittäin suurinta herkkuani. Seuraukset sen sijaan eivät niinkään ole herkkua. Joka kolmas kerta saan rypäleistä allergisen reaktion. Tällä kertaa oli se kerta. Nukkumaan mennessä silmät muurautuivat kiinni. No, ainakin ajoitus oli hyvä. Eilen silmien avaaminen oli erityisen työlästä. Tuntui ihan pallosilmämongoloidilta. Onneksi ei tarvitse mennä tällä viikolla mihinkään näyteikkunaan keikkumaan. (Teen nyt siis työkseni ikkunasomistuksia, ihan selvennykseksi.)

Kun silmät sitten lopulta alkoivat avautua, halusin lohduttaa itseäni hyvällä naurulla eli Garden State elokuvalla. Zach Braffin huumori uppoaa minuun. Arvostan sitä, että kaveri teki juuri sellaisen elokuvan, kuin itse halusi. Ja musiikki on aivan huikeaa! Leffa on niin hyvä, että kannattaa mainita siitä myös täällä. Pidän siitä, miten herra Braff osaa käsitellä ikäviä ja surkeita asioita rehellisesti ja hauskasti. Siihen on pyrittävä joka päivä. Koska elämässä voi käydä myös hyvin.

Myös Salaseuran epäsalaiset tapaamiset ovat taas alkaneet. Dante-seuran joka(toisen) viikkoisen tapaamisen ansiosta tutustuin taas uusiin ihmisiin. Hämmentävää oppia uutta asiaa Suomesta Sveitsin italialaiselta. Tajusin, että olen huono suomessa. Pakkaskauhu ei sinänsä vielä ratkaise asiaa, mutta kun minä en pidä myöskään siitä pimeättömästä kesästä. En tiedä juuri mitään jääkiekosta, tai muusta talviurheilusta. (Tälläkin hetkellä mietin onko koko jääkiekko edes talviurheilua? Sitähän voi pelata kesälläkin hallissa.) Olen hiihtänyt viimeksi kuudennella luokalla ala-asteella, koska sen jälkeen hiihto ei ole ollut pakollista. Suomen historiasta tiedän säälittävän vähän, talvisodan ajankohdankin muistin vain, koska olin juuri lukenut sen missejä pilkkaavasta artikkelista. Listaa voisi jatkaa, mutta en tee niin, sillä minun piti olla positiivinen. Kaveri yritti lohduttaa, että minua nyt vaan kiinnostaa eri asiat kuin yleensä ihmisiä. Niin, eihän se tosiaan minusta tee huonoa ihmistä. Ainoastaan huonon suomalaisen.

Viikonloppu.

Mieletön fiilis. Upea viikonloppu. Perjantaina potkaisin itseäni persauksille ja ostin lentoliput Italiaan. Askel eteenpäin kohti unelman toteutumista. Minulla on siis kolme kuukautta kymmenen päivää aikaa kirjoittaa ja valokuvata Italiassa. Tuntuu melkein epätodelliselta, mutta totta se on! Olen halunnut Italiaan takaisin niin kauan, kuin olen Suomessa ollut. Nyt se tapahtuu. Tein päätöksen ja toimin järjestelmällisesti. Onpas mukavaa tämä uuden kokeminen.

Lauantaina sitten tapasin pitkästä pitkästä aikaa ihanan mentorini. Merja oli käymässä Jyväskylässä ja onneksi ehdittiin tavata. Vaihdettiin kuulumiset ja sain taas ison kasan hyviä neuvoja, miten selvitä elämän solmuista. Merja kannusti ja antoi vinkkejä tulevaa kesää varten. Eli toimi niin kuin hyvän mentorin kuuluukin. Kotiin päin kuljin energiaa ja iloa täynnä. Merjalla on sellainen vaikutus minuun. Ihana ihminen.

Kannustuksesta innostuneena täytin portfoliota projekteilla. Mietin, mikä täällä on minulle itselle tärkeintä. Mitä haluan saavuttaa. Vain kaksi asiaa menee yli muiden. Kirjoittaminen ja auttaminen. Ehkä minä olen sen luonteinen, että parhaat kiksit saan siitä, kun pääsen tekemään hyvää. Niinpä muistutin itseäni projektista, minkä olin arkistoinut "odottaa parempaa ajankohtaa"-kansioon. Yksi suuri haaveeni on rakentaa kaivo Afrikkaan. Luin Scott Harrisonin aikansaannosta netistä ja löysin viimein sen innostuksen uudelleen, mitä tunsin vuosi sitten. Olen hoitanut itseäni ja jättänyt kaiken "ylimääräisen" syrjään. Nyt mietin, että ehkä juuri siksi olen uupunut, koska minun tekemisilläni ei ole merkitystä minulle. Haluan merkityksen takaisin. Ja tämä jos mikä on merkityksellistä. Olin vahingossa karsinut pois sen mikä on minulle itselle tärkeintä. Paha moka. Mutta onneksi täysin korjattavissa.

Että tällaisia energisia ajatuksia tällä kertaa.

Hazard vs. Halme.

Sain Facebookissa kutsun liittyä ryhmään, joka haluaa potkut toimittaja Kaarina Hazardille. Kaikenlaisia hullutuksia sitä aina tulee, mutta tuo meni jotenkin jo yli. Tyyppi kirjoittaa kolumnia höpöhöpölehteen. Lehteen, jonka päätarkoitus on provosoida ja suurennella asioita lööpeissään - eihän se muuten myy. Tämä lienee ihan yleinen tieto. Nuo iltapäivälehdet ei ole se varmimman faktan lähde. Ja nyt meidän oma Tony "kaikkien junttien sankari" Halme otti ja kuoli. Se oli myyvä aihe. Joten siihen kolumnistikin tarttui. Hazard kirjoitti nasevan mielipiteensä. Ja nyt sitten minun pitäisi liittyä johonkin ryhmään, joka vaatii potkuja siitä hyvästä, että kolumnisti teki työtään. Kirjoitti mielipiteensä. Anteeksi, mutta enpä ollut liittymässä. Liityn sitten siihen ryhmään, joka edelleen kannattaa Suomessa sananvapautta. Jos se on sinusta väärin, voit aina pakata laukut ja muuttaa Pohjois-Koreaan.

Tapasin Halmen vain kerran niinä hyvinä vuosina ja hauskalta kaveri vaikutti. Oli selvästi keksinyt miten (ja minkälaiset) ihmiset saa kuuntelemaan. Otan osaa omaisten suruun. Menettäminen on aina rankkaa. Mutta oli totuus mikä tahansa, Hazard ei potkuja ansaitse. Niin kauan, kun mediassa liikkuu raha, ei mikään ole täysin puolueeton totuus. Sääli, jos ihmiset edelleen luulevat niin. Ihminen voi kirjoittaa oman näkökulman, tutkia ja vetää johtopäätöksiä. Mutta se on silti aina ihmisen tekemää. Ja ihminen on erehtyväinen. Minkä Suomen kansa taas oivasti osoitti - Hazardin teksti oli ilmeisesti tarkoitettu kritisoimaan mediaa, ei suinkaan Halmetta. Kuinka moni oikeasti luki tuon kolumnin? Ja ymmärsi sen sanoman?

Se mitä me tavalliset tallaajat voimme tehdä, on ajatella omilla aivoilla. Tehdä omia johtopäätöksiä sen sijaan, että menemme ihmismassojen mukana tai hankimme lauman samanmielisiä komppaamaan taustatueksi. Jos ei Hazardin jutut kiinnosta, niin älä osta sitä lehteä! Pakkoko siitä on tehdä noin suurta numeroa. Koska mitä enemmän asiasta meuhkataan, sitä enemmän lehti myy.

Ja tämä on vain minun   m i e l i p i d e .

   

Imukuppeja.

Kävin tänään labrassa verikokeissa. Kun verenluovutus oli tehty ja putkilot pullollaan punaista nestettä, täti sanoi "Otetaan sitten se sydänfilmi". Sy-mi-mikä filmi? Tuijotin kauhistuneena hoitsua. En ollut ollenkaan henkisesti valmistunut lojumaan yläosattomissa piuhat kiinni nilkkoja myöten. Kammottava tunne. Ei siis se lojuminen, eikä edes ne imukupit kehossa, vaan se yllätys. Alkoi ihan tympiä, kun piti olla tosi rauhallinen, mutta pulssi ei hidastunut ja viivat meni koko ajan ihan väärin. Suljin silmät ja mielikuvittelin itseni istumassa jalat ristissä, sormet supussa niiden päällä, intialaisessa lootuspuutarhassa, ja tyhjensin mieltä. Hammmmmmmm. Ilmeisesti se toimi, sillä kohta täti nyki imukuppeja irti. Siihen asti kaikki meni hyvin. Ja sitten hoitaja alkoi teitittellä. Ensin vilkaisin taakseni, oliko huoneeseen tullut joku toinenkin. Ei ollut. Ehkä kuulin väärin. Ei, en kuullut, teitittely jatkui kummallisen labravierailuni loppuun saakka. Mitä ihmettä juuri tapahtui? Olin niin hämmentynyt, että melkein unohdin kiittää tästä omituisesta uudesta sydänmittaus kokemuksesta. Tuleeko se hoitsuilla ihan koulutuksen mukana? Että vanhoja ihmisiä kuuluu teititellä. Toisin sanoen: Sydänfilmi = mummo = teitittele. Ehkä se on hyvä asia. Paitsi jos ei ole mummoiässä.

   

Aamu. Ja ilta.

Olen viettänyt tipatonta tammikuuta. Viime yönä kuitenkin join vahingossa tölkillisin jotain pahaa eurooppalaista olutta. En vain muistanut, että piti olla juomatta. Perhana. Tuli kauhea jälkimorkkis, vaikka se olikin vahinko. Toisaalta, rakastuin myös nuoreen mustaan mieheen ja suunnittelin lähtöä hänen matkaan, samalla kun hankin kirpputorilta matkatavaroita, koska olin menossa äitini kanssa lomamatkalle. Clearly a dream! Se oli silti hyvä uni, minulla oli mukavaa. Se musta poika taisi oli Donna Logan-Forresterin hyljätty ja vasta ohjelmaan pompsahtanut poika, mutta sillä oli sellainen iso tukka. Ei ollenkaan paha uni. Paitsi tietysti, kun iski se olutmorkkis. Mutta nyt siis kaikki on taas hyvin. Aamu pelasti minut. En ole karkaamassa mihinkään kenenkään kanssa ja tipaton tammikuukin pitää edelleen. Ja sitten sain postia Amerikasta asti, voi miten tuli hyvä mieli.

Oli vähän tylsää. Päätin tehdä tänään jotain älytöntä. Sellaista mitä no man has done before... Ja koska se oli mahdotonta, kokeilin tehdä asioita väärin päin. Oikealla kädellä tai siis väärällä, koska olen vasenkätinen. Ja se on tosi vaikeaa! Nekin asiat, joihin tarvitsee kaksi kättä, tein nurinpäin. Kummallista miten helposti sitä asioihin tottuu. Liikkeet rutinoituu. Ja varmasti siksi onkin tärkeää tehdä asioita välillä toisin. Aivot saa harjoitusta. Ehkä minun pöydälle hajonnut näkkäri ei nyt maailmaa mullista, mutta ainakin yritin voidella sen oikealla kädellä. Muuttaa rutiineja.

Asioita missä onnistuin väärällä kädellä:

Asunnossa liikkuminen

Asioiden nostaminen ja asettelu

Kaukosäädinhallinta

Puhelimen käyttö

Vilkuttaminen

Suklaan syöminen

Näkkärin syöminen

Nalan lelun heittäminen

Muu syöminen ja juominen

Kynttilän sytyttäminen

Melkein mikä tahansa onnistuu, kun tarpeeksi monta kertaa yrittää. Jälki ei ehkä ole ihan kympin arvoista, mutta nyt ei passaa nirsoilla. Tähän loppuun on kyllä lisättävä, että ei minun elämä ihan joka päivä ole tällaista. Olen kotona kipeänä, enkä voi oikein tehdä mitään, aivotkin ihan rähmässä, eikä ajatus luista. Voitelu pielessä. Näkkäri mureni. Siksi tämä kaikki tylsyys.

Kirjoittamista kirjoittamisesta.

Pitkäaikainen haaveeni on kirjoittaa kirja. Kirjoittaminen on minulle vähän kuin hengittämistä, tapa järjestää ajatuksia ja sitä kautta tulla toimeen elämän kanssa. Kirjoittaminen on ainoa asia, missä tunnen olevani hyvä. Tiedän sen, koska minulla on lukihäiriö. Ja sitä tuskin huomaa enää. Olen harjoitellut. Lukihäiriö ei ole este, vaan hidastetöyssy mutkaisella tiellä. Opin aivan yhtä hyväksi kuin kuka tahansa, mutta joudun vain tekemään sen eteen vähän enemmän töitä. Ja minä olen tehnyt. Kirjoittamisesta on tullut osa minua. Ja siksi se on itsestäänselvyys.

Oikean kirjan kirjoittaminen on vähän eri asia. Pitää olla idea ja juoni ja draamankaari ja henkilöt ja tulkinta ja selkeä, luettavissa oleva kieli. Mietin aikaisemmin, että aiheen pitää olla upea. Sellainen mullistava joka suorastaan tempaisee mukaansa. Mutta Hyry todisti, että niin ei ole. Kirjan voi kirjoittaa vaikka uunin muuraamisesta. Muut asiat on niitä tärkeitä juttuja. Ja se toi lohtua ja luottamusta. (Ja en nyt missään nimessä vertaa itseäni Finlandia-palkinnon voittajaan, kunhan nyt vain lämpimikseni tässä löpisen.) Minulla on ideoita. Paljon ideoita. Jotkut oikein hyviä. Ja kun niitä sitten yksin omassa päässäni mietin ja kelailen, ne alkavat tuntua tosi typeriltä. Tyypillistä.

Suosikkileffani alkaa sanoilla, joista sain hyvän ohjeen tähän pulmaan.

"She said to me: Terrible ideas are like playground scapegoats. Given the right encouragement, they grow up to be geniuses. She told me to take one of my terrible ideas and work on it. Well, I did."

Ja siinä poika sitten ylpeänä esittelee upouutta kirjaansa. Minäkin pystyn tuohon! Joku kaunis päivä minäkin voin olla kirjaani ylpeänä esittelevä poika. Tyttö! Ylpeänä kirjaani esittelevä tyttö! Ainakin suunta on oikea.

 

Pelko.

Nonni. Tässä sen nyt taas sitten näkee. Eilisen huippuoivalluksen jälkeinen uskomaton energialataus oli melkein kuihtua kasaan, koska iski pelkotila! Ei suinkaan siitä, että saattaisin ehkä epäonnistua suunnitelmissani, vaan jotain paljon pahempaa. Pelkään, että onnistun! Sehän tarkoittaisi, että jättäisin hyvästit kaikelle entiselle, mukavalle tutulle tavalliselle. Myönnettäköön, että se vietän kesän Italiassa suunnitelma sai himpun verran laajennusta. Rentouttava kesäloma muuttui kokonaisvaltaiseksi elämänmuutokseksi ja ellei nyt ihan kotimaan, niin ainakin kodin vaihdoksi. Onhan se tosi iso juttu. Luopua opiskelijan semisinkkukämpästä ja muuttaa uuteen kaupunkiin, uusien ihmisten luo. Eli ihan luvallisia perhosia mahassa.

Pelko voi olla hyvä asia. Se saa meidät välttämään tyhmyyksiä. (Ehkä.) Meillä on sisäänrakennettuja pelastavia pelkoja, sellaisia ettei syö myrkkymarjoja tai työnnä kättä tulipaloon. Vai tuliko ne pelot kokemuksen kautta...? Kuitenkin, pelko voi pelastaa. Mutta se voi myös lamaannuttaa. Minulle käy aika usein niin. Ensin innostun, sitten tulee pelko ja sitten lamaannus. Ja juuri sillä tavalla kävi eilen. Vitsi mikä vellihousu.

Minun reipas ja rohkea uusi teema tälle vuodelle parantaa minut tuosta kirouksesta. Lamaannus loppukoon! Aamulla heräsin, sanoin pelkotiloille, että hei kamoon! Nyt loppu tämä tällainen. Minua ei pari perhosta pysäytä. Jännitys on osa onnistumista ja onnistuminen on hyvä asia. Nyt aion onnistua rohkeasti! Ja sitten se tapahtui. Päässä välähti oivallus. Se pelasti koko päivän kaikkine pelkotiloineen.

Kerron siitä lisää tuonnempana. Merkkikiintiö on jo täynnä. (Höpö höpö, nyt vain alkoi väsyttää.) Mutta yksi asia askarruttaa vielä... Miksi amerikkalaiset pelkäävät pellejä?

   

Oivaltamisen riemu.

Sain loistavan idean. Päätin matkustaa ensi kesäksi Italiaan. Vuokraan sieltä asunnon pariksi kuukaudeksi, tutustun uusiin ihmisiin ja paikkoihin, kirjoitan ja valokuvaan. Nautin ja lepään. Voiko olla mitään parempaa? Ei minulle. Uuden kokemisen vuosi! Sitähän tämä on. Teen rohkeasti suunnitelman ja toteutan sen. Minä tein kerran aikaisemmin samalla tavalla, pakkasin kimpsut ja kampsut ja muutin Italiaan. Mutta silloin olin nuori ja elämä oli aivan ylösalaisin. Ei ollut mitään menetettävää. Ja se oli hyvä teko. Haluan lisää hyviä tekoja. Elämäni kaipaa hyviä tekoja. Nyt vaan toteutan uudestaan elämäni parhaan teon, mutta suunnitelmallisesti ja paremmin. Olen rohkea ja koen! Irtisanon kämpän, myyn huonekalut ja muut tavarat joko hävitän, lahjoitan tai varastoin. Niin, ja kissalle pitää etsiä hoitopaikka.

Aikamoinen riemu syntyi ihan vain tuosta päätöksestä. Oivalluksesta. En ole aikoihin saanut mitään noin selvää suuntaa, nyt tiedän mitä teen. Kun jotain haluaa, universumi auttaa sen toteutumisessa. Minä haluan Italiaan. Ja kaikki muu kyllä järjestyy. Tuntuu oikealta. Ja silloinhan se on oikein!

 

Hyvä sydän, paha stressi.

Olen muutaman päivän kärsinyt pahasti sydämestäni. En sillä sellaisella teinityttömäisellä ihastuttavalla tavalla, vaan sillä mummomaisella ja pelottavalla tavalla. Sydän hakkaa miten sattuu, verenpaineet heittää häränpyllyä ja tuntuu, kuin norsu istuisi rintalastan päällä. Ajattelin ensin, että kyllä se menee itsestään ohi koska itsestään tulikin, mutta tänään oli pakko käydä lääkärissä. Sain samalla jälleen kerran hyvän muistutuksen ikääntymisestäni. Aivan kuin sydänongelmat ja lempiharrastukseni virkkaus ei olisi jo tarpeeksi - tietysti tuon lääkärin piti vielä olla hyvin hyvin nuori tyttö. Argh! En tietenkään epäillyt hänen osaamista, hyvin lääkärimäisesti hän kuunteli mikä oli sydämellä, myös kirjaimellisesti. Mutta pointti on nyt siinä, että minulla on hyvä sydän. Ja toinen pointti on siinä, että minulla on paha stressi. Yleensä siinä vaiheessa kun oireet menevät fyysisiksi, se on jo melko isosti uupumusta. Ja yhden börniksen läpi käyneenä tiedän, että se ei ole leikin asia. Tässä vaiheessa joku voisi kysyä ettenkö sitten oppinut siitä ensimmäisestä kerrasta? No en nähtävästi tarpeeksi.

Minulla on nyt sellainen mukava stressitön työ. Kivaa tekemistä, vapaat työajat ja vastuunkin kantaa joku toinen. Miten siinä voi olla mitään stressaavaa? Ei olekaan. Minua stressaa muut asiat. Vaikka olen nyt keskittynyt täysin tuohon määräaikaiseen hommaani ja tiedän, että vasta helmikuun viimeisen päivän jälkeen tarvitsee miettiä muita juttuja, silti puskee se salakavala börnis uudelleen! Muutama hyvin mitätön keskeneräinen juttu (kuten valmistuminen) aiheuttaa stressiä. Ja vaikka kuinka uskottelen itselleni että sen kanssa ei ole hätää, hätä on silti täällä. Perkele.

Ei saa kirjoittaa tällaista. Norsu istui päälleni taas. I feel so granny!

   

Loppiainen.

Pakoilen pakkasta kellarissani. Tämä on hyvä piilopaikka. Ja kun pitää untuvatossuissa villasukkia, kylmästä lattiastakin selviää ihan hyvin. Nyt joku kysyy, että miksi ihmeessä minä olen kellarissa... Vastaus on yksinkertainen: Minulla ei ole yläkertaa. Minulla ei ole edes kertaa. Mutta kyllä näinkin voi asua. Olen asunut jo melkein kaksi vuotta. Ja selvisin talvesta myös viime vuonna. Totuus on, että minua palelisi missä tahansa kohtaa Suomea tällä hetkellä. Kun pakkanen laskee alle 20 asteen, minä annan periksi. En mene ulos, ellei ole ihan ehdottoman pakko. Ja huomenna on ihan ehdottoman pakko. Kävelen aamulla keskustaan ja toivon, ettei naama jäädy irvistykseen, sillä pitää tehdä töitä koko päivä yleisellä paikalla. Saan kylmiä väreitä jo ihan pelkästä ajatuksesta. Mutta. Tämä on uuden kokemisen vuosi. Urheasti pakkasessa tarpominen on minulle uutta. Kylmästä nauttiminen on vielä uudempaa. Ja niin aion tehdä huomenna. Jos näet minut aamulla tarpomassa myrskyssä ja vaistoat riemuitsevan virneen huivien alla, niin ylävitosta vaan kehiin. Olen mukana!

Italiassa poltetaan tänään noitia. Suuren kokon latvassa retkottaa ties vaikka minkälaisilla raketeilla täytetty linnunpelätintä muistuttava noidanretale. Kokko sytytetään ja tulen levitessä raketit lentelevät milloin mihinkin suuntaan. Pauke on kova ja se, kuinka hyvin kokko palaa, määrittää tulevan vuoden sadon. Kaiken korniuden keskellä tuo on aika ihana tapa. Ihmiset kokoontuvat yhteen, juovat kuumaa viiniä ja pitävät hauskaa. Nauttivat hetkestä.

Hetkestä nauttimisesta puheen ollen, minä menen juomaan kupillisen kuumaa teetä, uppoudun sekä maailman parhaasen jättinojatuoliin, että Coelhon Pauloihin. Nautinnollista loppiaista!

  

Uusi alku.

Vuosikymmen vaihtui eilen ja täyden kympin vuosi alkoi. Se tuntuu jotenkin sopivalta nyt. Aivan kuin tämä olisi jonkinlainen rajapyykki elämässäni. Se ajanlaskun kohta, joka erottaa entisen ja tulevan. Lapsuuden ja aikuisuuden. Etsimisen ja löytämisen.

Yksi Johannes Partasen hienoista opeista on niinkin yksinkertainen asia, kuin vuosien nimeäminen. Kun vuodella on ennalta määritetty teema, asiat menevät oikeaan suuntaan. Siihen, jonka on itse määrittänyt. Näiden kahden vuoden kokemuksella voin sanoa, että kyllä se toimii. 2008 oli henkisen kasvun vuosi, 2009 oli toiminnan vuosi ja tämä uusi vuosi 2010 olkoon Uuden kokemisen vuosi.

Miksi moinen teema? Minä toimin usein kovin rajallisesti. En uskalla melkein ikinä kokeilla mitään uutta. Olen se tylsä tyyppi, joka valitsee kymmenien uutuusjäätelöiden täyttämästä tiskistä vaniljan. Uudesta listasta sen ainoan samana pysyneen annoksen - sen minkä olen aina ennenkin ottanut. Vaan en enää. Tänä vuonna koen uusia asioita, näen kaiken uusin silmin. Yllättävää kyllä, se on jo tapahtunut. Ensimmäinen uusi kokemus vei jalat alta. Ooppera. Puccini. Wau! Jäin koukkuun. En olisi ikipäivänä moista uskonut, mutta sain taas uuden syyn palata Italiaan. Vaikuttava alku vuodelle, eikö totta?

Upeaa alkanutta vuotta 2010 kaikille!