Kävin tänään labrassa verikokeissa. Kun verenluovutus oli tehty ja putkilot pullollaan punaista nestettä, täti sanoi "Otetaan sitten se sydänfilmi". Sy-mi-mikä filmi? Tuijotin kauhistuneena hoitsua. En ollut ollenkaan henkisesti valmistunut lojumaan yläosattomissa piuhat kiinni nilkkoja myöten. Kammottava tunne. Ei siis se lojuminen, eikä edes ne imukupit kehossa, vaan se yllätys. Alkoi ihan tympiä, kun piti olla tosi rauhallinen, mutta pulssi ei hidastunut ja viivat meni koko ajan ihan väärin. Suljin silmät ja mielikuvittelin itseni istumassa jalat ristissä, sormet supussa niiden päällä, intialaisessa lootuspuutarhassa, ja tyhjensin mieltä. Hammmmmmmm. Ilmeisesti se toimi, sillä kohta täti nyki imukuppeja irti. Siihen asti kaikki meni hyvin. Ja sitten hoitaja alkoi teitittellä. Ensin vilkaisin taakseni, oliko huoneeseen tullut joku toinenkin. Ei ollut. Ehkä kuulin väärin. Ei, en kuullut, teitittely jatkui kummallisen labravierailuni loppuun saakka. Mitä ihmettä juuri tapahtui? Olin niin hämmentynyt, että melkein unohdin kiittää tästä omituisesta uudesta sydänmittaus kokemuksesta. Tuleeko se hoitsuilla ihan koulutuksen mukana? Että vanhoja ihmisiä kuuluu teititellä. Toisin sanoen: Sydänfilmi = mummo = teitittele. Ehkä se on hyvä asia. Paitsi jos ei ole mummoiässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti