Kuukauden verran olen elänyt ja kokenut tapahtumia kirjoittamatta niistä sanaakaan. Paljon on tapahtunut hyvää, paljon tyrmistyttävän kamalaa. Sain kuin sainkin voimia pinnistää pahan koulun loppuun ja valmistuin. Se oli hyvä asia. Tyhjensin kämpän tai lähinnä hävitin ja varastoin omaisuuteni, sen vähän minkä halusin säilyttää. Vein kissan hoitoon ja ihana Timo vei minut ihanan Hannan luo Tampereelle. Tapasin sukuilaiseni ja sain kuulla kammottavia totuuksia. Lähipiirin kusettamaksi tuleminen tuntuu. Itkupotkukiukkusuru ilmeni vain tyrmistyksenä. Päätin jättää sen kaiken Suomeen, en todellakaan halua pilata matkaani muiden ihmisten typeryydellä, mihin minulla ei ole osaa eikä arpaa. Ja niin tein.
Nyt istun kummallisia kuvia täynnä olevalla sohvalla täällä Monan ja Kimmon luona Milanossa. Nämä kolme päivää ovat olleet täynnä jos jonkinmoista tapahtumaa. Olen kävellyt vähintään 10 km joka päivä, matkustanut ratikalla, metrolla ja busseilla edestakaisin ja ympäri Milanoa. Duomo on iso. Duomon katolta näkee kauas. Linna on iso. Puisto on iso. Hautausmaa on iso ja ne hautakivet... Ne vasta isoja ovatkin! Mutta sitten kuitenkin, Milano on aika pieni. Tai suurihan se on, levinnyt joka suuntaan. Mutta loppujen lopuksi muutamia kohteita lukuun ottamatta aika samanlaiselta näyttää kaikki. Taloja ja kiireisiä ihmisiä. Ja kaikki on niin italialaisia! Olin jo unohtanut mitä se tarkoittaa.
Taidan olla aika valmis jatkamaan matkaa. Seuraavaksi menen Trevisoon. Sinne missä joskus asustinkin. Sinne minulla on ollut ikävä monta vuotta. Katsotaan onko aika kullannut muistot.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti